Sissin juhlat 1

Onttolan sissikomppania oli järjestynyt aamuhämärässa kasarmin eteen täysissä varusteissa lähtövalmiina sen viikon kestävään sissiharjoitukseen. Varusmiesten lisäksi mukana oli muutama vanhempi rajamies kuten koiranohjaajia, lääkintämies ja radisti, siis minä. Eräällä komppanian päälliköllä oli tapana pitää tässä tilanteessa pieni puhe. Hänen puheensa alkoi yleensä tähän tapaan: Sotilaat, tällä viikolla pidämme oikein kunnon sissin juhlat… Siinäpä tuo oleellisin osa puheesta ja hyvän matkan toivotuksista. Tässä kerrottu retki ja kyseinen päällikkö eivät liity yhteen. Tämä retki sijoittuu luultavasti 60-70 luvulle ja kyseinen päällikkö järjesti ”juhliaan” huomattavasti myöhemmin. Sainpahan sanonnasta vain osuvan otsikon tarinaani.

Mukana olleille muodostui ajan kanssa sellainen käsitys, että mitä pahempi sää oli sitä ”paremmat” juhlat sissiraukoilla oli tiedossa. Tällä viikolla näytti todellakin tulevan kunnon juhlat.. Suvikeli pudotti lumia katoilta ja sääennusteet uhkailivat leutoa, mutta huonoa säätä, merelle myrskyäkin.

Normaali talvikeli
Elettiin kevättalven aikaa. Sää lienee ollut saman tapainen kuin tänäkin talvena. ”Sissin juhlien” kannalta paras mahdollinen keli olisi sellainen, että lunta niin paljon, että jalkaisin ei pääse tai niin vähän ettei suksellakaan kunnolla pääse. Lisäksi sadetta kaikissa olomuodoissaan. Sääennusteen mukaan olisi tulossa oikein juhlaviikko. Tätä kirjoittaessani en muista monesko ”juhlapäivä” oli menossa, mutta koska eväät oli melkein lopussa niin täytyi olla loppuviikko, mahdollisesti jopa viimeinen ilta tulossa. Lihapurkit ja muut paremmat eväät oli syöty. Jäljellä oli enää vellipusseja ja joku hernekeittopussi. Vellipussit jäivätkin usein kotiin viemisiksi. Niitä kun ei siihen aikaan pidetty oikeana ruokana.

Joukkueet kulkivat eri reittejä tavoitteena sama kokoontumispaikka. Meidän joukkue oli lähtenyt jostain Koveron suunnalta tavoitteena oli Selkie tai oikeastaan Kansanahon kansakoulu, josta lija-autot meidät hakisivat pois. Lähestyttiin leiriytymispaikkaa Uramojärven eteläpään kieppeillä. Uramojärvi sijaitsee Joensuusta itään Kontiolahden ja Joensuun kuntien rajalla. Silloin siinä taisi risteillä myös Enon ja Kiihtelysvaaran kunnat.

Räntää ja kransseja Uramojärven jäällä

Räntä lentää melkein vaakaa suoraan. On vain yllättävän hankala kuvata niin, ettei kamera kastu ja ettei tuuli vie sateensuojaa mennessään. Kuva: Alpo R.

Lämpötila seilasi nollan kahta puolen välillä sataen vettä ja välillä räntää. Sukset eivät tietenkään luistaneet ja vaatteet alkoivat olla läpimärät. Ennen Uramojärveä oli aukeaa ja voimakas sivutuuli lennätti räntää vaakasuorassa niin että näkyvyys ei ollut montakaan metriä. Ja vaikka olisi ollutkin niin ei kärsinyt katsoa kun sade hakkasi kasvoihin. Lumipuvun huput oli vedetty turkislakin päälle ja hupun nauhat sidottu tiukkaan. Muistan vieläkin sen inhottavan tunteen ja äänen mikä syntyy kun sivutuuli läpsyttää lumipuvun läpimärkää huppua poskea vasten. Otin rannan pajupehkosta ohuen varvun ja taivutin siitä eräänlaisen kaaren karvahatun päälle hupun sisälle. Se olikin hyvä ensiapu.. Huppu läpsytti edelleen, mutta ei yltänyt enää poskeen. Edes pieni ilo sekin.. olihan sentään ”sissin juhlat” kaikilla herkuilla. Järven ylityksessä pidettiin tauko ja hangattiin kynttilää suksen pohjiin. Vähän kiisteltiinkin siitä kumpi olisi parempi suksen voide kynttilä vai sillin pää. Kynttilän annettiin voittaa koska ei ollut sillinpäitä mukana että olisi voitu verrata. Siinä tauolla monet näkivät minun ”kranssin” hatussa ja jopa kadehtivat sitä. Olisivat itsekin tehneet samanlaiset, mutta järvellä ei kasvanut vitsaksia. Olisi pitänyt älytä aikanaan.

Leiriytyminen

Lumen lentoa. Kuva: Alpo R.

Koko valoisa päivä oli hiihdetty ja päivä alkoi jo uhkaavasti kääntyä iltahämärän puolelle. Matkaa suunniteltuun leiriytymispaikkaan oli vielä hoikotvanen. Ryhmien paikkaa vaihdettiin usein. Latua avannut ryhmä siirtyi ”lepäämään” viimeiseksi ja virkeät miehet siirtyivät keulaan latua ja sompalatuja polkemaan. Silti eteneminen oli varsin hidasta. Ehkä korkeintaan 2-3 km tunnissa. Väsymyksen, nälän ja normaalin ärtymyksen aiheuttamaa purnausta ja voimasanoja alkoi kuulua sieltä täältä. Noustiin pois järven jäältä. Hiihto jatkui jossain pahuksen pöheikössä vaarojen välisiä notkelmia seuraten. Joku tiesi, että leiriytymispaikkaan ei olisi enää pitkä matka, se tieto hiukan paransi mielialaa. Latu alkoi kaartaa vasemmalle ja purnaus alkoi taas lisääntyä.. Kuka siellä keulilla taas suunnistaa.. kohta tullaan omalle ladulle takaisin.., jos siellä on jo ”kentunlenkki” menossa, joku rauhoitteli. Ja niin olikin. Sotilaat, varsinkaan sissit eivät koskaan mene suoraan leiripaikkaansa, vaan aina kierretään ”ketunlenkki”, jolla pyritään eksyttämään mahdolliset takaa-ajajat. Oli jo melkein pimeää kun letka pysähtyi. Edestä tuli hiljainen komento ”tauko paikalla, ryhmänjohtajat eteen”. Viesti välitettiin hiljaisella äänellä mieheltä miehelle. Ryhmänjohtajat hiihtivät keulaan ja saivat joukkueenjohtajalta käskyt vartioinnista ja leiriytymisestä välitettäviksi ryhmilleen. Tauon aikana söin viimeisen rusinapaketin.

… jatkuu