Mielikuvituksen lentoa

Vuonna 1856 julkaistiin suomeksi Parooni Mynkhausin kummalliset matkat ja retket maalla ja merellä. Saksalainen vapaaherra, paroni Friedrich Hieronymus von Munchhausen kertoili varsin värikkäästi sotamuistoistaan ja niistä julkaistiin kirja, joka sittemmin suomennettiin.

Hirvimiesten pikkujoulussa Tapani Kolehmainen luki isosetänsä sepittämän tarinan. Löytyipä täkäläinen Mynkhausen! Mahdollisesti tällä Ajakka-Kolehmaiseksi kutsutulla puusepällä on muitakin hengentuotteita olemassa, mutta tässä tämä pikkujoulussa kuultu. Tämä tarina on sepitetty 1900-luvun alussa.

KURKIEN KYYDISSÄ
Ennen vanhaan vilja leikattiin sirpillä. Ei siihen aikaan muuta sadonkorjuulaitetta ollut. Leikkuut laitettiin lyhteille ja ne sidottiin. Sitten ne laitettiin kuivumaan viisikoille ja kuusikoille. Ruislyhteet laitettiin kuhilaille, joissa oli kymmenen lyhdettä. Kun ne olivat aikansa kuivaneet, ne kannettiin tai ajettiin hevosella kekoloihin. Keko oli pyöreä ja lyhteet laitettiin jyväpuoli keskelle päin ja tyvipuoli ulkopuolelle. Sitten niitä pitkin talvea riihessä puitiin.

Syksyllä lehmät laskettiin irralleen pelloille äpärikön syöntiin. Samalla ne repivät korsia keosta, joten piti tehdä aita ympärille. Siihen jäi pieni välikkö. Kerran menin siitä ohi ja näinkin, että siihen oli laskeutunut kolme kurkea. Menin niiden joukkoon ja aloin ottaa niitä kiinni. Ensimmäisen sain helposti. Sen jalat laiton vyön alle ja toista kiinni ottamaan. Kun sain sen, niin samalla tavalla jalat vyön alle. Sitten vielä viimeinen. Nyt oli kaikki kolme kiinniotettuna, piti nousta aidan yli. Kun olin korkeimmalla kohdalla, ne läksivät lentoon ja minä niiden mukana.
Aikansa lennettyään kurjet saapuivat sammalsuon päälle. Arvelin, että nyt vyö auki ja minä putoan pehmeään suohon. Niinhän siinä kävikin. Minä olin vyötäröisiä myöten suossa enkä päässyt pois.

Aikani siinä oltuani näin karhun kovan maan reunassa. Siinä se kulki edestakaisin ja koko ajan katsoi minua. Sitten se lähti tulemaan minua kohti. Ajattelin, että nyt sitä ollaan tuon suussa. Silloin tuli mieleeni vanhojen kertomus, että karhu ei syö kuollutta ihmistä. Ja minä heittäännyin kuolleeksi. Karhu tuli luokseni. Se nuuhki ja nuuhki, mutta ei tehnyt mitään pahaa. Aikansa oltuaan se kääntyi pois lähteäkseen ja käänsi takapuolensa minuun päin. Silloin minä kahden käden kanssa tarrauduin karhuun kiinni ja karjaisin. Karhu säikähti ja kiskaisi minut suosta ylös. Karhu meni menojaan ja minä samoin.

Ei ollut tietoakaan, missä olen. Siellä suon reunassa oli korkea kumpare. Menin sinne, jos sieltä näkyisi taloja. Niitä ei maasta käsin näkynyt. Siinä oli paksu kelo, jossa oli oksantynkiä. Niin minä kiipesin siihen siinä toivossa, että sieltä ylhäältä näkisi paremmin kauas.

Mutta kuinkas ollakaan! Se kelo katkesi ja minä putosin sen onton puun sisään. Sieltä ei olisi huuto kuulunut, eikä kukaan etsijä olisi löytänyt. Aikani oltuani joku alkoi hakata sitä puuta, jossa olin. Minä varoin jalkojani, ettei kirves vaan niihin sattuisi. Reikä vaan suureni. Sitten minä hyppäsin kirveen päälle ja karjaisin, että minä olen metsänpeikko.. Kirves jäi siihen eikä kuulunut mitään. Otin kirveen ja suurentelin aukkoa. Siten pääsin lopulta pois. Siinä lähellä oli hevonen puussa kiinni. Luultavasti isäntä oli ollut hakemassa sitä keloa polttopuuksi, mutta nyt jäi kelo ja hevonen.

Minä otin hevosen ja arvelin sen osaavan kotiinsa ilman ohjastamista. Ja niin lähdettiin. Aikamme kuljettuamme tuli susilauma. Ne hyökkäsivät hevosen kimppuun. Minä vain katsoin reessä kirves käsissä, kun sudet söivät hevosen loppuun. Länget jäi pystyyn. Muusta kaikesta tuli puhdasta jälkeä. Sitten suurin susi rupesi minua tuijottamaan. Olisihan se tuokin syötävä! Se hyökkäsi minua kohti. Minä huitaisin kirveellä. Eihän siihen sattunut. Susi meni länkien väliin ja niin lähdettiin. Ei se vauhti kovaa ollut. Mutta sitten tultiin eräälle tielle ja se tiehän olikin tuttava. Se oli Tervavaaran tie. Siinä minä jäin kyydistä pois. Susi jatkoi matkaansa. Minä tulin kotiin. Jäi siitä ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa.