Pikku-Kalle kävi kansakoulua siihen aikaan kun omien eväiden lisäksi koulusta sai jo puuroa, velliä tai soppaa. Keittäjä jakoi sitä teräskauhalla ämpäristä valkoisiin emalipilkkumeihin. Oli torstai ja hernerokkapäivä armeijan malliin. Nälkäinen Kallekin kiikutti kuuman rokkakuppinsa pulpetille käsitöissä tehdyn vohvelikankaisen ruokaliinansa päälle ja alkoi lusikoida sitä. Silloin hän huomasi karvaisen läskinpalan kelluvan rokkapilkkumissaan, siihen katosivat Kallen ruokahalut. Hitaasti vetkutellen hän yritti lusikoida rokkaansa niin, ettei se läskinpala vain osuisi lusikkaan.
Siinä kului aikaa, ja toiset oppilaat olivat jo aikoja sitten lähteneet välitunnille. Tiukkailmeinen opettaja oli tullut oikein pulpetin viereen vahtimaan Kallen syömistä. Vaatimus oli, ettei ruokaa saanut jäädä pilkkumiin pisaraakaan. Usein opettaja muistutti oppilaita siitä, kuinka täytyy olla kiitollinen saamastaan ruoasta, sillä liian moni lapsi maailmalla näki nälkää. Kalle ei oikein
käsittänyt, kuinka hän voisi auttaa Afrikan lapsia syömällä sen karvaisen läskinpalan.
Kalle huomasi, ettei opettaja anna periksi. Oli pakko keksiä jokin keino tilanteen rauhoittamiseksi. Niinpä Kalle keräsi kaikki rohkeutensa ja lusikoi läskinpalan suuhunsa ja piilotti sen poskeensa. Hetken aikaa Kalle mutisteli suutansa, niin että opettaja luuli hänen nielleen läskinpalan. Opettaja näytti tyytyväiseltä ja antoi luvan lähteä välitunnille. Ulos päästyään Kalle sylkäisi sen kirotun läskinpalan rappusten viereen nurmikolle.
Seuraavana aamuna sitä läskinpalaa ei näkynyt siellä nurmikolla. Jollekin se oli kelvannut. Tämän tarinan olen sepittänyt ystäväni kertoman mukaan.
Pussinpohjan Masa
Olipas mukiinmenevä juttu, ei ollenkaan rasvaisen härski! Mitä sinne länsimaihin kuuluu? Täällä itäpuolella, Universumim Helmessä, nipin napin Suomen puolella, joutsen seisoo kivellä ja kaksi kuikkaa pöyrii lähi tuntumassa. Kohta liitävät teidän yli lämpimille maille.
Pikkupojan muisteluita.
Äijän köriläs sano mitä poeka ja nappas
luunapila piäkuoreen,korvat tillii laulo
tunt kaupala sen jäläkeen.
Arvoo ottiko pattiin.”Lainaus Aake K)
Tämä juttu on vähän väritetty ja on siinä
sitä kuuluisaa pajunköyttäkin joukossa.
Toivotan aurinkoisia syyskuun päiviä!!
Voi että vesi tuli kielelle ja melkein lorahti näppäimistölle, kun muistin miten hyvää sian nahka on. Potkapaistista kerään ensimmäisenä nahanriekaleet itselleni, ettei kukaan muu ehdi niihin käsiksi.
Mukavia tällaiset koulumuistot, vaikka karvainen sian nahka keittokupissa ei olekaan herkullinen näky. Kuitenkin on syytä muistaa, että jos tahtoo syödä lihaa, niin ensin on tapettava joku.
Kun isä Lintulassa lahtasi sian, ruho vietiin saunan eteisessä olleen betonialtaan päälle ja alettiin kantaa kuumaa vettä muuripadasta sen päälle. Karvat karstattiin pois. Nahkasta tuli ihan sileää ja karvatonta. En muista, että äidin keitoissa olisi ollut sian karvoja.
Myöhemmin opiskellessani Helsingissä yritin valmistaa läskisoosia. Ei onnistunut, kun en tiennyt, että jauhot pitää ensin ruskista. Tuli tapettiliisteriä. Syntyi ruuanlaiton kompleksi. Onneksi vaimo ei ole kompleksinen.
Mutta asiasta sen viereen. Milloinka suomalaiset oppivat rakastamaan lammasruokia? Ilmastolliset olosuhteemme sopisivat erinomaisesti lampaan kasvatukseen. Mm. talveksi ei tarvita niin hirveän kalliita suojia. Ja pakkasilla villasukat ovat maailman parhaita jalkojen suojia. Huovutuksista Karoliina osaa tehdä suositun jalostuksen muodon. Jne…
Menestystä Helinälle, Outille ja Heikille lammasaitauksiin!!!
Värtsilässäkin voi paistaa särää. Jos kerkiän, niin laitan Värtsiin ohjeet.
Lie vaikka Alpo löytänyt mainitun herkun porraspielestä 😉
Sianahka on saksalaisten herkkua, tietenkin rapsakaksi paistettuna.
Me emme sitä ymmärtäneet eräällä lomamatkallamme ja jätimme sen syömättä, kunnes asiantuntijat tulivat neuvomaan. No. syödäänhän sitä kummallisempiakin ruokia.
Terve,Erkki!
Tervehdys täältä lännenmailta sinne rajanpintaan!
Pesii ne joutsenet ja kurjet täällä Joutsijärven
maisemissakin. Kuikkakin kuikuilee joskus tuossa ihan kotirannassa. Tavallista enemmän olemme olleet
mökillä tänä kesänä. Onneksi on ollut hyvä suvi.
Kerrostalossa on meneillään kova remontti. Ulkokuori
ja saunaosato uusitaan, joten poraamista on riittänyt. On
pakko ollut päästä pois siitä metelistä.
Arja-Leena on kerännyt talven marjat, ja yhdessä olemme olleet
sienimetsässä. Viime kerralla sitten kompuroin ja löin kylkeni
männyn kylkeen, ja siitä riitti äijälle valittamista viikoksi.
Onneksi sieniä on jo tarpeeksi, ettei papparaisen tarvitse enää
metsässä rämpiä.
Tällaista tänne meille kuuluu. Sellaista vanhan parin tavallista
arkea.
Toivomme teille sinne oikein kaunista ja värikästä syksyä ja
ennen kaikkea hyvää terveyttä!
Törrönen ja Törröskä
Kiitos, Törrönen ja Törröskä! Lintuska palaa huomenna Pariisin matkalta, joten kurikin samalla palaa minun ja Ellinooran elämään. – Pihlajanmarjojen, aronian ja vähän ruusunmarjojenkin kimpussa ähellän, tosin vain kiihoittajana, että tekisivät niistä purkkeihin ja pulloihin jotain. Kun Luoja niitä tarjoaa ihan kuin apteekin hyllyltä.
Taka-ajatuksena on kyllä myös se, että osa valmisteista laitettaisiin myyjäisiin Värtsilän kirkon maalauksen kustannuksia peittämään seurakunnan apuna. Erityisesti tunnen tähän saarnaan kutsumusta, kun noita aronioita ja ruusunmarjoja on tyrkyllä ihan kirkon seinustalla.
Muuten, jokus teillä on erikoinen kirjanen ”Papit made in Värtsilä”? Kirkon maalauksen hyväksi: 20 euroa ynnä postituskulut 5 euroa.
Muutama viikko sitten pistäydyin Porissa, Reposaaressa ja Tammelassa. Viime mainitussa paikassa piispa Leino Hassista tapaamassa.
Ja vielä, Martti, kaverisi Väänäsen Laurin veli, Pentti haudattiin vahnempiensa luo Tohmajärven hautausmaahan, kirkosta alamäkeen.
Voikaa ihanasti ”vanhan parin tavallista arkea”! t. FÅgeli
Eilen illalla jääkapista valon lisäksi löytyi siankylkeä sekä ahvenfileitä. Penttilän Joukon sika tuli Tiilikaisesta, ahvenet Sääperistä.
Kun valita piti, tein iltaruuaksi läskisoosin, ahvenfileet paistoin sitten tänään. Aika hyviä olivat kyllä molemmat.
Oikein makeaa nälkäpäivää! On radion kertoman mukaan tänään semmoinen. Menin kuitenkin jääkaapille ja löysin muutama päivä sitten S-kaupasta ostamani pakkauksen, jonka kannessa lukee: ”KINKKUKIUSAUS.Skinkfrestelse”. Nimen päälle oli liimattu oranssinvärinen lipuke, ja siinä viesti: ”Tästä tuotteesta kassalla – 30 %”. Sitten viiva alla ja sen alla:”Huomioi päiväys”. Huomioin: pakkaupäivä 02.09.14 ja viimeinen käyttöpäivä 16.09.14.- Tänään on 18.09.14.
Kai nälkäpäivänä saa syödä omalla riskillä, kun on jo yhden päivän paastonnut kiusauksen edessä?
Jatkoa kommenttiini 16.9.2014 – 13;14. Kiva juttu tämän päivän Koti-Karjalassa, 22.10.2014, sivulla 16. Hyvä, Niina Koukku!
Jatkon jatkoa. Sivulla 17 kerrotaan yritystoiminnan tilanteesta ja tulevaisuuden näkymistä vähän toisella tunteella. Toivotaan, että Birgitta Väisäsen optimismi toimii 9-tien varrella. Itse harrastelijavisionäärinä ja toivottomana optimistina uskon Venäjän talouden elpyvän. Siellä on jo keskiluokka, jolle tsaristisen menneisyyden ihannointi ei ole toiveiden listalla päällimmäisenä. Pikemminkin kaukainen haave EU-jäsenyydestä yhdessä Ukrainan kanssa.
Optimismilleni saa ihan vapaasti nauraa – niin kuin pojat lyseon pihalla nauroivat 50-lvulla, kun ennustin, ettei kohta tarvita seteleitä kukkaroon. Muovikorteilla en kylläkään taitanut tarinaani täydentää. Tulee tapaus kuitenkin mieleen aina seinäautomaatilla.
Elinan ja Heikin optimismi tirautti ilon tipan silmänurkkaan. Siunasta teille ja terkkuja lampaille, rapsutusta Tikalle!