Otsikkona oleva sanonta lienee savolaisten keksimä, jossa vastuu jää kuulijalle. Omat niksinsä on heinänteossakin. Tämän kesän heinäsadon korjaaminen käynnistyi kotini lähipelloilla. Suurista työkoneista päätellen siellä tehtiin ”virtasta.” Niitosta heinien talteen korjaamiseen näytti kuluvan vuorokausi.
Lapsuudessani heinänteko alkoi työvälineiden kunnostuksella. Tahkon vääntäminen ei ollut työtehtävistä mieluisimpia, mutta varsinkin viikatteella niitettäessä sekin työtehtävä oli jonkun tehtävä. Saattoipa isä ennen heinätöitä joutua käymään pajallakin teriä kunnostamassa. Pelkällä liipalla teroitettaessa kuului teroittajan käsissä liipasta ja terästä sellainen tasainen kalske, johon aloittelija ei yllä. Miehet huolehtivat viikatteen teroittamisesta, mutta haravoiminen oli naisten ja meidän lasten työtä.
Heinänteossakin oltiin säiden armoilla. Tuliko päiväksi poutaa vai satoiko? Ennusteesta riippuen tehtiin luokoa enemmän tai vähemmän. Jos enteili sadetta, haravoitiin puolikuiva heinä karhoille, mutta poutasäällä heinä sai olla levällään, koska pouta oli paras heinämies. Kuivan ja kauniin sään ennusmerkkejä olivat esimerkiksi, kun hyttyset tanssivat kovasti iltasella, heinäsirkka sirisi, hämähäkki kutoi verkkoaan, pääskyset lentelivät korkealla ja savu nousi ylös.
Heinänteko oli lapsuudessani vuoden tärkeimpiä tapahtumia. Heinä niitettiin ja koottiin heinäkuun loppupuoliskolla tai elokuun alussa viimeistään. Työpäivät olivat pitkiä. Heinäpellolle lähdettiin yleensä vaaleissa vaatteissa, kantaen eväitä ja juomaa mukana. Juomana oli usein piimää.
Kylvöheinä korvasi luonnontilaiset niityt. Samoin pelloille tulivat hevosten vetämät niitto- ja haravakoneet. Heinäseipäät yleistyivät koko maassa. Niitetty heinä ajettiin haravakoneella karhoille. Sitten tuli seipäiden pystytys. Seipäille tehtiin reikä rautakangella, johon laitettiin seiväs pystyyn. Tarkkana täytyi siinäkin olla, että seiväs ei jäänyt vinoon.
Sitten ensimmäinen tappi paikoilleen ja hanko käteen. Heinän seivästyksessä oli hyvä muistaa, että ei saanut pitää liian kovaa vauhtia ja ahnehtimista heinän kanssa. Ensimmäiset heinät oli hyvä seivästää hitaasti ja vähän kerrallaan, koska eivät ne seipäällä niin helposti pysyneet, vaan pyrkivät valumaan alas. Seuraava tappi täytyi muistaa laittaa ajoissa, koska seipäästä ei saanut tehdä liian tiivistä. Aurinko ja tuuli kuivattivat. Seivästys ei ollut voimalaji, jossa heinää seivästettiin hanko väärällään, mutta kyllä se seivästys päivän jälkeen jäsenissä tuntui.
Seipäillä kuivuneet heinät kuljetettiin latoihin hevosvetoisilla kärryillä, jossa taas oli meille lapsille töitä kasan päällä ja ladossa polkemassa. Siinä olivat kintut verillä. Heinäkasojen kohotessa lähelle kattoa, pistelivät ladon pärekatoissa olevat naulat lisäksi päähän.
Traktorien yleistyttyä koneet muuttuivat traktorivetoisiksi ja lisäksi tulivat käyttöön vielä seiväskaira, jolla tehtiin maahan reiät seipäille. Tehokkuuden lisääntyessä kehitettiin paalauskone, joten seipäille mättäminen jäi pois. Niittämisen jälkeen karhoiksi haravoitu ja pöyhimellä kuivattu heinä paalattiin 10 kg:n – 15 kg:n painoisiksi heinäpaaleiksi. Ongelmaksi siinäkin muodostui heinän saaminen riittävän kuivaksi, sillä heinän täyteen kuivumiseen vaadittavia pitkiä poutia ei joka kesälle osunut. Kuivaus vaati vielä meidän ilmastossa latokuivurin. Sen avulla heinä voitiin paalata tuoreempana.
Lehmän munia
Nyt kun katson kotini ikkunasta nykyheinän tekoa, ei voi muuta kuin ihmetellä kehityksen kulkua. Heinäpellolle on tullut pyöröpaalain, joka korvaa 25- 30 paalia yhdellä traktorin etukuormaajalla käsiteltävällä paalilla. Näiden latokuivaus on vaikeaa.
Muovitettuja pyöröpaaleja.
Kuva: Wikipedia
Siksi pyöröpaalaimen tuottamia suurpaaleja alettiin myöhemmin paketoida valkoiseen, nykyisin myös vihreään muoviin, jolloin nuorempana ja kosteampana paalattu heinä voidaan jättää talveksi pellonkulmalle. Heinälato on tarpeeton. Heinään saatetaan myös lisätä säilöntäainetta, jolloin kyseessä on jo pikemminkin säilörehu kuin kuiva heinä.
Tässä naapurin pellolla olen nähnyt korjattavan kaksi heinäsatoa kesässä. Tekevät tuorerehua talveksi hapottamalla tuoreen heinän. Näin syntyy Suomessa kehitetty AIV- rehu, joka leikataan ja hapotetaan niittosilppurilla. Ensimmäinen sato korjataan yleensä jo ennen juhannusta ja toinen myöhemmin kesällä. Pitkien ja lauhojen syksyjen vuoksi saattaisi olla ehkä kolmaskin kerta mahdollinen. Tuorerehua valmistettaessa heinäpellolle saapuu pari kolme valtaisaa työkonetta, joiden pyörät piirtävät jälkeensä EU:n tammenlehvän kuvaa. Kaikki on suurta.
Kauaksi on kehitys kulkenut luonnonniityistä tarpeettomiksi käyneine viikatteineen. Samoin kuivien heinien korjaaminen selässä kannettavien taakkavitsojen ja sapilaiden ajoista. Heinäseipäätkin ovat jo aikoja sitten joutaneet koristekäyttöön. Hevoset eivät ole pysyneet heinänkorjuun kehityksessä mukana, koska niille kelpaa ravinnoksi vain hyvälaatuinen seipäällä tai ladossa kuivatettu heinä. Samoin lampaat syövät lehtevää kuivaa heinää, mutta eivät pelkkiä korsia. Hyvällä tuurilla voi sentään jossain nähdä seivästettävän heinää.
Kuvat ja teksti: Maija- Liisa
Heinät kerälle pyöröpaalaimella.
Kuva: Lissu Kaivolehto.
Kesän kolmatta heinäsatoa paketoidaan muoviin Viikin koetilalla Helsingissä syyskuun lopulla.
Kuva: Lissu Kaivolehto
Tuomarinkylän kartanon pelloilla Helsingissä pidetään joka kesä heinänseivästystalkoot.
Kuva: Lissu Kaivolehto
Lähde: Wikipedia
Kiva ja samalla paljon muistoja herättävä tarina.
Meillä ei ollut peltoja kun isäni oli valtion leivissä mutta heinärenkinä olin monenakin kesänä.
Heinän ajaminen hevosella latoon oli tietysti mieluisin homma.
Eräs heinärenki istui kuorman päällä eikä muistanut kyyristyä kun ajoi ladon ovesta sisää.
Otsa osui oviaukon ylähirteen,kaveri putosi kuorman päältä alas ja taju kankaalle.
Isäntä ja emäntä kiiruhtivat hädissään elvyttämään renkiä joka tokenikin hetken kuluttua.
Emäntä kyseli mikä on rengin vointi?
Renki totesi että nyt on hyvä mutta vähään aikaan ei olleet tytöt mielessä.
Kun luin Maija-Liisan tekstiä, alkoi tuntua, että siinä kirjoittaa eläkkeellä oleva maanviljelyskoulun opettaja. Jätin uteliaisuuden kirjoituksen loppuun, ja sitten huomasin, että on käytetty lähteenä Wikipedia. Mutta kyllä tekstiä ryydittää ihan Maija-Liisan oma kokemus ja tarkka muisti.
Itselleni on päällimmäiseksi muistoksi jäänyt ensinnäkin se, etten päässyt kaverin mukana uimakouluun, kun olivat ne heinäkiireet. Toiseksi, haravakoneen päälle oli mentävä jo silloin, kun jalka ei vielä istumalta yltänyt polkimeen. Niinpä aloitin rippeiden haravoinnilla. Siinä työvaiheessa ei tarvinnut niin usein ujuttautua polkimelle. Mutta kävipä sitten kerran niin, että kantapää jäi rautojen väliin. Onneksi vain vähäinen ruhje, joka sidottiin rätillä umpeen. Myöhemmin kun jalat olivat kasvaneen sain alituiseen ajaa luokoa karheelle.
Meillä oli käytössä kolmitappiset seipäät, jotka teimme itse sitä varten kehitetyllä koneella. Se oli mukavaa työtä.
Ukin lastenkodista taloon ottaman Karpin Topin kanssa oli jatkuva kina, kun hän pystytti seiväsriviä niin, että meni kasvot etenemissuunnassa. Rivit mutkittelivat, enkä saanut häntä kulkemaan selkä edellä, jolloin saa rivit suoriksi. Sama ongelma toistui joka kevät myös silloin, kun uusimme yhdessä metsälaitumen aitaa. Mutkille meni, mutta kyllä ne elukat siellä pysyivät.
Joskus myöhemmin, kun opin tietotekniikkaa, laitan Värtsiin kuvan Lintulan kahvitauosta ladon edustalla. Siinä on sulassa sovussa sukulaisia, tuttavia ja – kaksi sotavankia. Kävin muutama viikko sitten Jänisjoen rannalla Kuikanniemessä etsimässä sitä pientä hirsistä latoa. Vaan oli purettu pois. Aikansa kutakin, latoja, paaleja, viikatteita ja koneita. Ja enemmän tai vähemmän heinäväkeä.
Oi mikä ihana heinäntekokuva 1950-luvun alkupuolelta on löytynyt Maija-Liisan arkistoista! Minun leikki- ja koulukaverihan se siinä on hangon varressa.
Vielä löytyi noita vanhoja kuvia muutama kätköistä,
joista heti tuli tälle jutulle myös nimi.
Minä tässä pellonlaidassa asuessani olen opiskellut
maatalouden nykymenetelmiä. Kaikki on noista kuvan ajoista
muuttunut. Maatilat ovat liikeyrityksiä, jotka työllistävät
huomattavan määrän ihmisiä. Täälläkin on peltotöissä Virosta
tulleita ihmisiä. Työväkeä tarvitaan paljon.
Meillä on nuorisotyöttömyyttä, mutta noita ammatteja ei
ole oikein ”löydetty” uudelleen. Luulisi komeilla koneilla
olevan mukava ajella.
Heinänseivästystalkoissa tuli oltua lapsena Tietäväisen Veertillä, Sikkerinmäellä. Tappien laitto oli lapsille sopivaa työtä, kun ei vielä hangolla pystynyt heinää seipäälle mättämään. Verneri hevosensa voimin heinät niitti, pöyghi ja kuljetti sitten latoon.
Katso video 2012 Värtsiläpäivillä pidetystä seivästysnäytöksestä https://www.youtube.com/watch?v=EhGDkzccg2E
Lissu Kaivolehdon ottamia kuvia lisätty jutun loppuun 3 kpl.
Täällä on saatukin kunnon heinätalkoot pystyyn!
Kiitokset Lissulle kuvista ja Eiralle videosta!
Heiluu kuin heinämies – on tuttu sanonta entiajoilta. Heinäseipään heilumisesta olisi pystyttäjä saanut varmat torut!
Itsekin kirjoitin aikoinaan Sääperin rantaniittyjen heinätöistä, ja eikös vain Maija-Liisa ole kommenteissaan osoittanut kiitettävää kiinnostusta ja muistamista asiaan jo tuolloin. Aihe on kieltämättä positiivisesti herättelevä.
https://www.vartsi.net/2011/07/01/heinatoita-saaperilla/
Ehkäpä joku innostuisi raottamaan niitäkin salaisuuksia, joita Ansalla ja Taunolla oli musta-valkoisten elokuvien heinälatotöissä, ainakin itse kun olen asian suhteen täysin saamaton.
Kyllä olinkin muistavinani, että Värtsissä oli
aikaisemminkin heinänkorjuujuttu. Oikein muistin.
Olen silloin jo asunut pellon laidassa, kuten nytkin.
Olihan juttua kirjoittaessani mielessä myös Ansa ja Tauno,
mutta Taunoa sai tuurata nyt yläkuvan poika, joka oli Lissun
leikki- ja koulukaveri sekä myöhemmin minun aviomieheni.
Terveiset vaan sinne jonnekin pilvenreunalle!
Toivottavasti me olemme kirjoittamassa heinätöistä vielä
useana kesänä taas uusin oivalluksin.
Hyvä ajoitus tällä mukavalla artikkelilla. Samana päivänä kun Värtsissä mainittiin harvinainen sana ”sapilas” minä olin tehnyt sapilaasta oksasahaan pitkän varren. Eli kannatti säilytellä sitäkin keppiä reilut viisi vuosikymmentä. Nyt sille löytyi jo käyttöä. Seivästin myös yhden seipäällisen heiniä ihan perinteiseen malliin.
Seipäillä kuivuva heinä lienee katoavaa
kansanperinnettä. Kaustajärven naapurikylässä
Saarivaarassa heräteltiin tänä aamuna perinnettä
eloon. Pysähdyimme tienposkeen hetkeksi katselemaan,
kun runsaslukuinen porukka haravoi ja hankosi heiniä
seipäälle. Mukaan olisi mahtunut, mutta oli liian kuumaa
ikäimmeiselle. Siellä ne heinäseipäät nyt nököttävät
ohikulkijoiden ihasteltavina.
Heleppo kuivaheinänteko on hiukan kypsyttänyt meidän rotinakuntaa. Alottaa piti vessatteihen välissä ja nyt on vielä ihan vähän kesken. On vain yks kunnola työkykynen. Onneks vain kaheksan hehtaaria.