Loikkarien armoton kohtalo

ei armopa suomen selkänahastaVuonna 2005 ilmestyi Jussi Pekkarisen ja Juha Pohjosen kirjoittama tutkimus Ei armoa Suomen selkänahasta – Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944-1981. Tutkimus käy läpi noina vuosina tehdyt luovutukset. Heti sotavuosien jälkeen kyse oli sotavankien palauttamisesta sekä Suomeen evakuoitujen tai muuten saapuneiden neuvostovallan alla eläneiden palauttamisesta. Kyse oli muun muassa inkeriläisten ja muidenkin suomensukuisten luovuttamisesta taikka palauttamisesta. Luovutusvaatimukset koskivat myös Baltian maiden kansalaisia, jotka olivat osallistuneet sotatoimiin Neuvostoliittoa vastaan. Myöhemmässä vaiheessa luovutettavat olivat pääasiassa rajan laittomasti ylittäneitä.

Kirjan nimi on peräisin presidentti Urho Kekkosen lausahduksesta, jossa hän linjasi kantansa loikkareihin. Kekkosen pysyväismääräys oli, että kaikki rajalla tavatut loikkarit oli palautettava, käytännössä se merkitsi lähes kaikkien loikkareiden palauttamista. Kekkosen asennetta kuvaa se, että hän vielä myöhempinäkin vuosinaan muistutti Suomen viranomaisia tästä kannastaan, etenkin silloin kun ulkoministeriön virkamiehet olisivat antaneet armon käydä luovutettaviksi vaadittujen hyväksi.

Voittajan oli helppo vaatia ja vaikka suomalaiset virkamiehet yrittivät olla tarkkoja, niin virheitä sattui. Luovutusprosesseihin mahtuu monenlaisia elämänkohtaloita ja osa esimerkkitarinoista on varsin traagisia. Vaikea on ymmärtää Suomeen jo asettuneiden ja perheenkin perustaneiden pienten lasten isien sekä äitien luovuttamista Neuvostoliittoon. Mielenkiintoinen jatko olisi näille tarinoille selvittää mitä näille ihmiselle kävi loppujen lopuksi, mutta se voi olla ”mission impossible”.

Värtsilä nousee muutaman loikkarin kohdalla esiin. Niistä muutamia katkelmia seuraavassa. Kokonaiskuvan luomiseksi kannattaa hankkia kirja ja lukea se. (sivunumerot viittaavat kirjan sivuihin)

Vasili Krylovin tapaus

Syyskuussa 1951 loikkasi Tohmajärven kohdalla Vasili Krylov –niminen mies. Hänet saatiin kiinni 26.9. ja jo seuraavana päivänä hän matkasi Helsinkiin suojelupoliisin kuultavaksi.

Katkelma kirjasta:
”Ainakin oman kertomansa mukaan Krylov oli melkoinen sotasankari, silla hän oli palvellut sotavuodet aluksi Krimillä hävittäjälentäjien sotalentokoulussa ja myöhemmin Tbilisissä laskuvarjodesanttiosaston päällikkönä. Puna-armeijasta vapautuessaan vuonna 1946 Krylov kertoi olleensa sotilasarvoltaan vanhempi luutnantti. Tähän asti Krylovin kertomus oli uskottava ja järkevä. Tarinan jatko eli loikkauksen motiivi oli kertomuksena hurja. Krylovin elämä Neuvostoliitossa oli kääntynyt jyrkkään syöksyyn jo vuoden 1947 aikana. Hän joutui tuolloin mielestään syyttömänä, mutta kavalluksesta tuomittuna, Leningradin läheisyydessä olevalle työleirille. Sieltä Krylov oli yrittänyt pakoa yhdessä upseeritovereidensa kanssa jääden kuitenkin nopeasti kiinni. Krylov oli kaikesta huolimatta onnistunut saamaan luottovangin aseman. Sen turvin hän oli hankkinut Leningradista asunnon, jonne hän oli perustanut kirjapainon. Tarkoituksena oli ollut ryhtyä painamaan lopullisen paon kannalta olennaisia liikkumislupia. Laitonta toimintaa oli jatkunut vuoteen 1950, jolloin hän oli jäänyt kiinni. Näistä kolttosista Krylov kertoi saaneensa 10 vuoden vankeusrangaistuksen, ja hänet oli passitettu Värtsilän työleirille heinäkuussa 1951. Pako aivan rajan läheisyydessä olleelta leiriltä näyttää olleen ällistyttävän helppoa, silla Krylov kertoi käytännössä vain kävelleensä sieltä ulos ja saman tien Suomen puolelle.

Loikkauksensa motiiviksi Krylov kertoi, ettei hän voinut hyväksyä Neuvostoliitossa voimassa olevaa poliittista suuntausta. Katkeruuttakin oli ilmassa, sillä loikkari korosti, että monet hänen sukulaisistaan olivat kadonneet työleireille. Suomeen mies ei halunnut jäädä, vaan toivoi että Suomen hallitus antaisi hänelle mahdollisuuden matkustaa Yhdysvaltoihin. Pyyntö on tulkittavissa turvapaikka-anomukseksi. Krylov korosti erikseen, että kuulustelupöytäkirjassa mainittaisiin hänen päässeen rajan yli ilman että Neuvostoliiton viranomaiset olisivat huomanneet tapahtunutta. Tämä vaatimus näyttää hämmästyttäneen Suomen viranomaisia kovin. Miksi ihmeessä loikkari halusi tällaisen lausunnon kuulustelupöytäkirjaansa?

Rajalta tuli vain lievää painostusta. Neuvostoliiton rajavaltuutettu eversti Kaimanov oli kysellyt Vasili Gavrilovitsh Kirilov –nimisen rikollisen palauttamista. Pohjois-Karjalan rajavartioston komentaja eversti Antti Seitamo oli luvannut tehdä asian puolesta voitavansa. Samalla Kaimanov pyysi uutta tapaamista 12.10. odottaen ilmeisesti miestä rajalle. Suurta melua tai uhkailua ei ollut ilmassa. Ulkoasiainministeriö sai Supolta ennakkotietoja jo lokakuun alussa, kun Alhava (Supon päällikkö) lähetti ylipoliisipäällikkö Urho Kiukaan välityksellä ministeriöön salaisen tiivistelmän kuulusteluista. Toisen salaisen muistion laati UM:n jaostosihteeri Paavo Pulkkinen 8.10.1951. Krylovin kertomukseen Pulkkinen ei ottanut kantaa, mutta korosti kuitenkin, että Neuvostoliiton rajavaltuutettu oli kertonut tarkasti miehen ylityspaikan ja ilmoittanut loikkarille aivan eri nimen.

Loikkaus käsiteltiin ulkoasiainvaliokunnassa 18.10.1951, ja päätös oli, että mies palautetaan. Pulkkinen soitti asiasta Kiukkaalle samana päivänä, mutta poliisiylijohtaja halusi päätöksen kirjallisena, joten Pulkkinen toimitti sen heti seuraavana aamuna. Tapaus siirtyi sisäasiainministeriön hoitoon eli Rajavartiostojen esikunnalle. Syy ripeään toimintaan löytyy rajalta. Everstiluutnantti Seitamolla ja eversti Kaimanovilla oli ollut 19.10.1951 myrskyisä tapaaminen. Kaimanovin hermot eivät kestäneet suomalaisen hallinnon hitautta, sillä hän vaati ehdottomasti vastauksen seuraavana päivänä eli lauantaina tai muuten asia siirrettäisiin Moskovan hoidettavaksi. Everstiluutnantti Seitamo ei ollut saanut Kaimanovia millään käsittämään, ettei asia kuulunut enää rajavaltuutetuille. Toinen hermostunut mies oli Rajavartiostojen päällikkö kenraalimajuri Albert Puroma, joka hoputti koko ajan ulkoasiainministeriötä tekemään päätöksen. Kansliapäällikkö P. K. Tarjanne antoi sen perjantaina 19.10.1951. Sen mukaan Krylov oli palautettava. Viesti lähti heti Pohjois-Karjalaan, ja Kryloviksi itsensä esitellyt mies palautettiin Värtsilässä 24.10.1951.” (s. 199-201).

Venäjän Värtsilässä on siis sijainnut yksi Neuvostoliiton pahamaineisen vankileirien saariston Gulagin työleireistä. Siitä sain itsekin vihiä 1990-luvun alkupuolella Venäjän Värtsilässä tuttavaperheen luona valokuva-albumia selatessa, kun korviin tarttui isäntäväen keskinäinen keskustelu siitä, oliko tietty kuva otettu heti ”lagerin” leirin jälkeen vai joko oli useampi vuosi ”lagerista” kulunut. Yritin myös kysyä syytä, miksi he asuivat Värtsilässä ja mistä olivat sinne tulleet. Kysymyksiini leiristä eikä syistä asumiseen näin laita-Venäjällä ei kuitenkaan haluttu vastata, joka oli ymmärrettävää, elettiinhän tuolloin vielä Neuvostoliiton viime hetkiä. Jotenkin vaistosin, että se liittyi tähän työleiriin.

Saltykovin juttu

Vuonna 1960 Värtsilän rajaosuuden ylitti Aleksander Saltykov –niminen mies. Toiveissa oli päästä Saksaan, jossa Saltykov arveli tulevansa paremmin toimeen saksan kielentaitonsa vuoksi. Toive ei toteutunut: armoa ei Suomen selkänahasta hänelle suotu.

”Pohjois-Karjalan rajavartioston ensimmäisissä kuulusteluissa mies antoi vaikutelman, että hän oli todellakin tehnyt pitkän, kahden viikon kävelymatkan Aunuksesta Suomen rajalle. Tulija oli kerrassaan väsynyt, parta ajamatta, jalat rakoilla ja koko olemus likainen. Tällä kertomansa mukaan Itä-Saksassa puna-armeijassa palvelleella panssarimiehellä oli toisin kuin useimmilla loikkareilla selvä käsitys, etteivät suomalaiset palauta loikkareita takaisin Neuvostoliittoon. Myöhemmin suojelupoliisin tarkemmissa kuulusteluissa ja raskaasta matkasta toipuneena Saltykov kertoi pakonsa syyksi kielteisen asenteensa kommunistista järjestelmää kohtaan ja jatkuvan henkisen painostuksen, koska hän ei ollut liittynyt Komsomolin jäseneksi. Saltykov pyysi poliittista turvapaikkaa joko Suomesta tai jostakin muusta ei-kommunistisesta maasta. Saksan liittotasavalta oli toivelistan kärjessä. Saltykov myönsi avoimesti menneisyyden rikkeensä eli aiheuttamansa pahan autokolarin in ja sitä seuranneen tuomion.

Suojelupoliisi kuulusteli Saltykovia useaan otteeseen tehden hänen kertomuksensa perusteella lukuisia tarkistuksia. Loikkarin kertomus vaikutti uskottavalta sekä poliisin että hänet kiinni ottaneiden rajaviranomaisten mielestä. Suojelupoliisin 1.8.1960 päivätty lausunto oli myönteinen. Supon näkemyksen mukaan Saltykov oli joutunut kärsimään kotimaassaan painostusta poliittisten mielipiteittensä vuoksi, ja palautus aiheuttaisi hänelle todennäköisesti kohtuuttoman rangaistuksen. Suojelupoliisiesitti sisäasiainministeriön ulkomaalaistoimistolle, että turvapaikkapyyntöön suostuttaisiin. Ulkomaalaistoimisto oli eri mieltä. Se ilmoitti 12.8.1960 sisäministeri Eemil Luukan allekirjoittamassa kirjelmässä, että vastoin ulkoasiainministeriön kantaa oleskelulupaa ei voida myöntää. Saltykov piti palauttaa mahdollisimman nopeasti takaisin Neuvostoliittoon.

Suojelupoliisille ei jäänyt muuta tehtävää kuin hoitaa miehen siirto rajalle. Vielä samana päivänä kun ulkomaalaistoimisto teki päätöksensä, laati suojelupoliisin päällikkö Armas Alhava tapauksesta muistion. Siinä Alhava viittasi keskusteluihinsa suojelupoliisin apulaispäällikön H. A. Stenlundin kanssa. Molemmat miehet olivat vakuuttuneita, että Saltykov oli esittänyt riittävät perustelut oleskeluluvan myöntämisen puolesta. Tällaisella muistiolla oli korkeintaan terapeuttinen vaikutus, sillä jo seuraavana päivänä eli 13.8.1960 Alhava antoi määräyksen Saltykovin kuljettamisesta salaa Värtsilään Neuvostoliitolle luovutettavaksi. Saltykov palautettiin Neuvostoliiton rajaviranomaisille 15.8.1960.” (s. 253-254)

Moniloikkaaja Jetsonen

Varsinaiseksi rajavartijoiden murheenkryyniksi osoittautui Yrjö Jetsonen. Hän oli tullut jo 1950-luvulla Suojelupoliisille tutuksi vanhojen pintavakoilujuttujen selvittämisen yhteydessä. Jetsonen myönsi ylittäneensä rajan luvattomasti Värtsilässä kolme kertaa vuosina 1947-1948 ja oman kertomansa mukaan värvätty tuolloin vakoilijaksi.

”Kuopion läänin rikospoliisikeskus selvitti jutun tarkasti vuoden 1949 aikana, ja tapaus oli ainakin periaatteessa selvä. Jetsosen puheet olivat kuitenkin tuolloin sen verran sekavat ja epämääräiset, että poliisi passitti miehen Siilinjärven piirimielisairaalaan. Ylilääkäri Elon Enrothin mukaan mies oli kyllä täysissä järjissään, mutta hän arvioi, että Jetsonen kärsi jonkinlaisesta reaktiivisesta psykoosista. Kenties evakkotaival ja vaikeus sopeutua uusille asuinsijoille olivat riittävä syy tarpeeksi herkälle ihmiselle. Tämän lausunnon perusteella Jetsonen vältti syytteet ja oikeustoimet.” (s.261).

Talvella 1955 Suojelupoliisi sai tiedon, että Jetsonen oli ollut kateissa kaksi kuukautta ja että hänen arveltiin lähteneen uudelleen Neuvostoliittoon. Tiedot olivat kuitenkin epämääräisiä, joten toimenpiteisiin ei ryhdytty.

”Jetsosesta saatiin ensimmäiset luotettavat tiedot seuraavan vuoden syyskuussa, kun eräs vankileireiltä palautettu suomalainen kertoi tavanneensa miehen Zapolanskin leirillä elokuussa 1956. Siellä Jetsonen oli kertonut loikanneensa Neuvostoliiton puolelle Vainikkalan kohdalta ja saaneensa teostaan kahden vuoden tuomion. Asia ei antanut aihetta suurille palautuspyyntöoperaatioille, sillä Jetsonen ei halunnut palata Suomeen. Mieli kuitenkin muuttui, ja syyskuussa 1961 Jetsonen ylitti taas rajan salaa, nyt Neuvostoliitosta Suomeen. Tällä kertaa Jetsosen tilanteen teki monimutkaiseksi hänelle Neuvostoliitossa 3.4.1961 myönnetty passi. Suojelupoliisi vei Jetsosen Joensuuhun kuulusteluihin, ja häntä kohdeltiin ainakin aluksi Neuvostoliiton kansalaisena.

Suojelupoliisin tarkastaja kummasteli tapausta, sillä Jetsonen oli kertonut katkoneensa matkallaan Neuvostoliiton puolella piikkilanka-aitoja, mutta silti idästä ei kuulunut aluksi minkäänlaisia palautusvaatimuksia ja jutun pitkittyessäkin kyselyt olivat vaisuja. Lienevätkö kyllästyneet tapaloikkariin naapurissakin? Koko juttu oli kerrassaan sekava. Jetsonen kertoi elämästään Neuvostoliitossa tarkasti ja asiallisesti, mutta varsinainen syy paluuseen oli aika erikoinen. Jetsonen kertoi äityneensä Aunuksessa ja Viteleessä nauttimaan miestä väkevämpää niin rankasti, että oli pelännyt juovansa itsensä hengiltä. Näiden höyryjen myötä syntyi ajatus palata Suomeen. Sitä seikkaa, oliko hän omasta mielestään Suomen vai Neuvostoliiton kansalainen, Jetsonen ei itsekään tiennyt. Turvapaikkaa Jetsonen ei suoranaisesti pyytänyt, mutta Suomeen hän halusi jäädä.

Yrjö Jetsosen tapaus oli sen verran erikoinen, että Suomen viranomaiset tutkivat tapauksen läpikotaisin. Siirtokarjalaisena hän oli eittämättä suomalainen, samoin vanhojen rajanyitysten aikana, mutta Neuvostoliiton passi muutti kaiken. Suojelupoliisi kirjoitti lokakuun alussa sisäasiainministeriön ulkomaalaistoimistolle, että Jetsonen olisi passitettava maasta ulkomaalaisasetuksen 34 §:n perusteella, eli Jetsonen tulkittiin luvatta maassa olevaksi ulkomaalaiseksi. Kaikki tutkinta-asiakirjat kiersivät tietysti ulkoasiainministeriön kautta, jonka mielipiteestä löytyy vain asiakirjanipun sivuun kirjoitettu merkintä: »Hallama sanoi selvä». Loppu oli rutiinia. Ulkomaalaistoimisto toimi pykälien mukaan passittaen Jetsosen Neuvostoliittoon, eikä Suomeen ollut tulemista viiteen vuoteen. Palautus Neuvostoliittoon tapahtui Värtsilässä 5.10.1961 kello 13.00. Tästä lähetettiin tieto ulkomaalaistoimiston päällikölle Aarne Koverolle.

Viimeisen kerran Jetsoseen törmättiin Kiihtelysvaaran Huhtilammessa (po. Huhtilammella) heinäkuussa 1964. Hän kertoi saaneensa edellisestä ylityksestä kahden vuoden tuomion. Nyt hän pyysi, ettei häntäenää palautettaisi takaisin. Tilanne ei ollut muuttunut vuodesta 1961, ja Jetsonen luovutettiin neuvostoliittolaisille Värtsilässä 29.7.1964.” (s.261-262).

Väinö Armas Partanen alias Vasili Vasiljev alias Vasili Ivanovitsh Kasjanov eli Suuri peli käynnistyy

Palataanpa vielä 1950-luvulle. Suomalaiset viranomaiset olivat varsinkin vielä valvontakomission ollessa maassa altavastaajan asemassa eikä tilanne helpottanut komission poistuminenkaan. Mutta joskus kohtalo antaa valttikortit käteen ja niin kävi 1950-luvun alkupuolella, jolloin Suomella oli puolestaan mitä tarjota tai ehkä paremminkin mitä vastapuoli, Neuvostoliitto, halusi. Siitä alkoi suuri peli.

”Sen juuret juonsivat kesäkuuhun 1953. Tuolloin Pohjois-Karjalan rajavartioston Kaustajärven vartiossa oli meneillään merkillinen kuulustelu. Rajavartijat olivat saaneet kiinni miehen, joka ei ollut suinkaan loikkaamassa Suomeen vaan matkalla salaa Neuvostoliittoon. Tuolloin ainoastaan rajavyöhykerikkomuksesta epäilty reippailija nimeltään Väinö Antero Partanen kertoi olleensa ystävänsä kanssa kalareissulla, ja rajavyöhykkeen takaraja oli innostuksissa tullut ylitetyksi vahingossa. paperit näyttivät olevan kunnossa. Kuulustelija, luutnantti Toivo Lallukka, oli jo veteraani näissä asioissa. Hän oivalsi nopeasti, ettei kaikki ollut kohdallaan. Väinö Partasen kertomus tuli liian nopeasti, ja merkillisintä oli, ettei kalamiesten reitillä ollut ainuttakaan järveä. Partanen siirrettiin ensin Joensuuhun ja sitten Helsinkiin suojelupoliisin etsivien kuulusteluihin. Niistä tulikin pitkä ja monisäikeinen tapahtumasarja, jossa Partasen kertomus murtui ja muuttui aina sen mukaan, kun siitä löytyi heikkoja kohtia tai suoranaisia virheellisyyksiä. Suoraa näyttöä vakoilusta ei saatu, mutta epäsuoria viitteitä niin paljon, että juttu voitiin viedä käräjille. Itä-Suomen hovioikeus tuomitsi tuolloin Vasili Vasiljeviksi paljastuneen miehen maanpetoksesta neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Tuomio kesti myös korkeimmassa oikeudessa. Mies lähetettiin Riihimäen keskusvankilaan.” (s. 233).

Huippuvakoilija oli jäänyt ilmeisesti satimeen. Neuvostoliitto ei ilmaissut kiinnostustaan Partasta/Vasiljevia kohtaan esitutkinnan tai oikeuskäsittelyn aikana. Joulukuussa 1954 tilanne muuttui, kun Vasiljev kirjoitti Neuvostoliiton suurlähetystöön kirjeen, jossa hän kertoi ylittäneensä valtakunnan rajan pelkästään seikkailumielessä ja joutuneensa Suomessa poliittiseksi vangiksi. Vakoilun Vasiljev kiisti.

”Neuvostoliiton suurlähetystö reagoi asiamiehensä yhteydenottoon varsin verkkaisesti, mutta huhtikuussa 1955 UM:n kansliapäällikkö R. R. Seppälä sai Tehtaankadulta merkittävän vieraan, kun lähetystöneuvos S. T. Loginov saapui neuvottelemaan Vasiljevin asiasta. Lähetystöneuvoksella oli oikeastaan vain kaksi pyyntöä. Ensinnäkin hän halusi Suomen palauttavan Vasiljevin, koska hän oli Neuvostoliiton kansalainen, joka oli syyllistynyt rikokseen ylittäessään luvatta Neuvostoliiton ja Suomen välisen rajan. Loginov ehdotti, että Vasiljev siirrettäisiin Neuvostoliittoon tuomittavaksi. Toiseksi Loginov halusi tavata maanmiehensä henkilökohtaisesti. Ulkoasiainministeriö tuumi ja pohti uusia sekä yllättäviä ehdotuksia tarkasti, mutta palautus todettiin mahdottomaksi, sillä Suomella ja Neuvostoliitolla ei ollut sopimusta rikollisten palauttamisesta. Palautus olisi ollut myös muuten lainvastainen, silla pykälien mukaan ketään ei voitu palauttaa ennen kuin rangaistus oli kärsitty, ja Vasiljev oli vasta aloittanut tuomionsa istumisen. Tapaaminen järjestyi vaivatta, ja tästä lupauksesta UM lähetti Neuvostoliiton suurlähetystölle kohteliaan kirjeen. Suojelupoliisi oli valppaana. Kun konsuli ja tiedustelumieheksi tiedetty Ivan Sergejev tuli Riihimäelle 18.5.1955, järjesti Supo selliin kuuntelun. Neuvostoliittolaiset ammattimiehet olivat kohteliaita ja puhuivat suomea. Keskustelu oli lyhyt. Vasiljev valitti tuomiostaan, mutta Sergejev korosti asian olevan Suomen oikeuslaitoksen asia. Palautuspyynnön Sergejev lupasi tehdä. Vierailun jälkeen viranomaiset tutkivat Vasiljevin sellin, mutta mitään ei löytynyt nyt. Alkoi olla aika luovuttaa. Vasiljev ei kertoisi mitään, ja jonkinlainen luovutuspyynti oli tulossa.” (s. 234-235).

Periaatteessa Vasiljevin olisi ennen luovutusta pitänyt kärsiä vankeusrangaistus Suomessa loppuun, jonka jälkeen olisi seurannut passitus Neuvostoliittoon. Avoinna oli kuitenkin vielä kipeä kysymys niistä sotavangeista, jotka olivat vielä palaamatta. Lisäksi oli tiedossa, että Neuvostoliitossa oli suomalaisia, jotka halusivat palata takaisin kotimaahan. Stalinin kuoleman jälkeen ilmapiiri vapautui ja näistäkin asioista rohkaistuttiin kysymään ja selvittämään. Keväällä 1955 Suomen Moskovan suurlähettiläs Åke Gartz otti asian esille toimittaessaan apulaisulkoministeri Vladimir Semjonoville varovaisesti muotoillun muistion ”vielä mahdollisesti Neuvostoliitossa olevista sotavangeista ja heidän kotiuttamisestaan”.

Suomella oli yksi valttikortti hihassaan: Vasili Vasiljev alias Väinö Armas Partanen. Suurlähettiläs Gartzin ja apulaisulkoministeri Semjonovin keskustelu oli nopeasti Semjonovin toimesta kääntynyt sotavangeista Vasiljeviin. Gartsin mukaan se todisti, että nämä kaksi asiaa olivat liitettävissä toisiinsa tai sitten Vasiljev oli tärkeä henkilö Neuvostoliitolle, joka haluttiin takaisin syystä tai toisesta.

”Vaihtokauppa ei ollut ajatuksena uusi, mutta nyt asiassa oli vakavia juridisia esteitä. Sotavankien molemminpuolisesta palauttamisesta oli sovittu välirauhansopimuksessa 19.9.1944, ja sen mukaan oli ainakin Suomen osalta toimittu. Suomen laki oli kuitenkin selvä: rikoksentekijää ei voi luovuttaa ennen kuin hän on kärsinyt tuomionsa. Toki ulkoasiainministeriössä oivallettiin, että Vasiljevin palauttamisen avulla voitaisiin mahdollisesti saada suomalaisia vapaiksi, vaikkei Neuvostoliitto mitään varmaa luvannutkaan. Ongelmana oli oikean ja edes jollakin tavalla laillisen menettelytavan löytäminen. Ratkaisumahdollisuuksia oli vain yksi: presidentin armahdus”. (s.236).

Vasiljevin käytös muuttui yhä kummallisemmaksi. Hän ei vieläkään myöntänyt mitään rikosta tapahtuneenkaan, joten hän ei suostunut kirjoittamaan armonanomustakaan. Sen sijaan hän hakikin turvapaikkaa Suomesta

”Tässä vaiheessa suomalaiset tuntuivat olleen perin työlääntyneitä hankalaan ja suorastaan kiusalliseen vakoilija Vasiljeviin. Miehelle piti saada armoa, ja lopulta armonanomuksen presidentti Paasikivelle laati 10.5.1955 ulkoasiainministeri Johannes Virolainen. Paasikivi ilmoitti myöntyvänsä Vasiljevia koskevaan anomukseen. Samassa rytäkässä UM sopi ulkomaalaistoimiston päällikkön Aarne Koveron ja ylipoliisipäällikön Urho Kiukkaan kanssa Vasiljevin tekemän oleskelulupa-anomuksen hylkäämisestä”. (s. 236).

”Kovan luokan vakoilija oli saatu kiinni ja tuomiolle, joten moraalinen voitto oli joka tapauksessa suomalaisten. UM:n uhkapeli kannatti, silla Neuvostoliitosta löytyi kuin löytyikin suomalaisia sotavankeja. Neuvostoliitto palautti Vainikkalassa 8.8.1955 viimeisen suuremman erän suomalaisia. Palautettujen 26 henkilön joukossa oli hyvin sekalaista väkeä, joista osa joutui myöhemmin tuomiolle Suomessa, mutta oli mukana neljä sotavankiakin. Ihmispelin tavoite oli saavutettu Väinö Armas Partasen eli Vasili Vasiljevin eli Vasili Ivanovitsh Kasjanovin, kuten suojelupoliisi miehen todellisen henkilöllisyyden myöhemmin selvitti, tapauksessa tulee kaikkein selkeimmin esille, mistä sotien jälkeisessä loikkaripelissä oli kyse. Neuvostoliitosta tulijoiden taustat olivat usein äärimmäisen epäselvät, ja vielä 1950-luvulla joukossa oli varsin paljon lähetettyjä ammattimiehiä, joskin joukossa näyttää olleen myös aivan aitoja turvapaikanhakijoita” (s.237-238).

Ei armoa Suomen selkänahasta –teos avaa uudenlaisen näkökulman rajaseudun historiaan. Asukkailla on ollut aavistuksia ja kokemuksiakin epämääräisistä liikkujista rajan tuntumassa. Loikkareista on puhuttu ja huhuttu, mutta dokumentoitua tietoa ei juuri ole ollut. Kirja antaa näille loikkareille ainakin nimet, jos nyt kasvoista ei voi puhua. Teos kuvaa myös miten jännitteinen oli kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän rinnakkaiselo kylmän sodan maailmassa ja miten eri mitallisia ovat totalitaarinen suurvalta ja demokraattinen Suomen kaltainen maa. Tutkimus herätti myös kysymyksen siitä, kuinka paljon tätä jännitettä ylläpitivät kotimaiset toimijat, varsinkin ns. punainen Valpo ja muu turvallisuuskoneisto oman asemansa pönkittämiseksi. Kysymyksen herättää myös presidentti Kekkosen osuus. Olisiko hänellä ollut mahdollisuuksia vähentää jännitettä vai palveliko se hänen asemansa ylläpitämisessä ja vakiinnuttamisessa? Siinäpä pohtimista.

Pekkarinen Jussi – Pohjonen Juha:
Ei armoa Suomen selkänahasta – Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944-1981.
Keuruu 2005.

Markus Kontiainen

Share

11 comments for “Loikkarien armoton kohtalo

  1. Arvioitaessa presidentti Kekkosen asennetta loikkareihin on muistettava hänen aikaisempi toiminta politiikassa. Kekkonen jotui lunastamaan ystävyytensä vakuuttelut näiden ihmisten elämän kohtaloilla. Toisekseen on muistettava sekin, jotta naapurimme testasi koko ajan sitä kuinka suomen viranomaiset toimivat. Viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvuilla toimintamme raamit suhteessa isoon naapuriin loikkarien asiassa olivat paljon ahtaammat kuin sitten myöhemmin.

    Voinen kertoa senkin merkillisen asian naapuristamme, että jos Sergei Leningradissa myöhästyi vaimon asettamasta iltaloma ajasta, niin kohta naapurimme viranomaiset kysyivät onko Sergeitä näkynyt suomessa. Jotenkin tähän tapaan se taisi silloin mennä.

  2. Mielenkiintoista; kirja täytynee lukea. Tuli jotenkin mieleen toisenlaisten loikkarien kohtalot, kun suomalaisia – suurimmalta osaltaan ääripunaisia – lähti 1930-luvun pula-aikoina paremman elämän toivossa ”leipämaahan” eli Neuvostoliittoon. Heistähän on monenkinlaista dokumenttia, mutta hyvin voimakkaasti puhutteleva lukukokemus oli Jukka Rislakin ja Eila Lahti-Argutinan 90-luvun lopulla toimittama kirja ”Meillä ei kotia täällä”. Se perustuu pitkälti niiden henkilöiden päiväkirjoihin ja haastatteluihin, jotka pääsivät kuin ihmeen kaupalla tavalla tai toisella palaamaan Suomeen. Kirjan loppusivuilla on murheellisen pitkät nimiluettelot niistä, joille ei käynyt yhtä hyvin.

  3. Olipa mielenkiintoinen kooste.
    Mielenkiintoisia olivat myös vanhat tiet, joita suomalaiset olivat tottuneet kulkemaan ja jotka raja sitten katkaisi.
    Yksi tällainen oli Muskon kautta Kakkuun ja Pälkjärvelle kulkeva tie. Samoin Värtsilän, Kaustajärven ja KOrpiselän tiet. Loikkareiden lisäksi siellä kulki muistinsa menettäneitä ja muita vahingossa harhailevia.
    Eräs Niiralassa asuva mummo eksyi usein naapurin puolelle tiheistä piikkilanka-aidoista huolimatta. Oli kuulemma käynyt kuulusteltavana varsin kaukana, ehkä Moskovassa asti. Myöhemmin kuulustelut oli suoritettu lähempänä ja loppuvaiheessa olisi vain tuupattu rajan yli Suomeen ja selkään olisi hakaneulalla kiinnitetty lappu ”pitäkää hulluistanne huoli, meillä on tallaisia omasta takaa aivan tarpeeksi”. Tämä siis kuulopuheita. En tiedä onko aivan tosi.

    Rajan yli eksyneitä kotieläimiä kyseltiin ja luovutettiin puolin ja toisin. Niitä ei kuitenkaan liene kuuliusteltu yhtä tiukkaan kuin ihmisiä.

  4. Saarivaaran Nuorisoseuran talolta iltamien päätyttyä kolme kaveria
    suunta vaistonsa pettäneenä lähtivät vanhaa Korpiselän tietä koti
    Vätsilää.
    Rajapuomin ylitettyään joutuivat pidäetyksi,yhdellä kavereista on
    ollut haitari selässä.
    Kaverit oli kuljetettu Havuvaaraan kuulusteluun,hanurimiehen ne oli
    laittaneet soittamaan onko soittotaito tallella.
    Ei ne kauan siellä heitä pitänyt,yksi asui rajavyöhykkeelä ja sai
    muutaman vuoden kiellon vyöhykkeellä asumiseen.

  5. Pieni oikaisu historian asetelmaan koskien kolmekymmentäluvun loikkareita. Ääri punaiset joutuivat 1918 puhdistuksissa mullan alle. Ne jotka silloin pakenivat venäjälle yleensä siellä pysyivät. 1930 luvun puolella sinne menivät neuvostobropakandan harhauttamat ihmiset. Nämä menijät eivät ole niitä joista Pekkarinen ja Pohjonen kirjassaan kertovat.

    Nyt maaliskuussa ilmestyi Tuulikki Pekkalaisen kirja LAPSET SODASSA 1918. Kirja käsittelee lapsien kohtaloita sisällisodassa käsivarsinauhan väriin katsomatta. Kirjan lukeminen on vielä kesken. Suosittelen kaikille historiasta kiinnostuneille. Pekkalainen pysyy dokumenttien antamien tietojen puitteissa ja jos tekee jostakin johtopäätöksen sanoo sen myös selkeästi.

  6. On syytä pitää esillä myös Stalinin vainojen aikana teloitettujen suomalaisten kohtaloita.

    Sukulaisiani muutti tsaarinvallan aikana Venäjälle. He asettuivat siellä asumaan ja työtä tekemään kunnon kansalaisina. Heidän jälkeläisensä teloitettiin, vaikka toimivat arvostettuina ja työtä tekevinä kansalaisina. Teloituksen syyksi riitti 1930-luvun lopulla suomalaisuus.

    Ei vain Hitler hillunut juutalaisten vuoksi. Myös Stalin saalisti suomalaisia. Nyt Putin puhdistaa Ukrainaa. Ei mitään uutta alla auringon.

  7. ”Nyt Putin puhdistaa Ukrainaa. Ei mitään uutta alla auringon”

    Annetaanpa olla! Asia ei liene näin yksinkertainen! Siellä ovat jenkit olleet jo vuosia, kuten aiemmin Gruusiassa (Georgiassa.) Mitähän varten?

  8. Ei armoa suomen selkänahasta kirjan ajanjakso lähihistoriaa.

    Oma työura Rajavartiolaitoksessa alkoi 1965. Silloin alussa en joutunut juurikaan kirjassa mainittujen asioiden kanssa tekemisiin. Niitä ei ollut siellä syrjäisellä korpialueella. Sitten seitsemänkymmentä luvulla länsiprobakanda erityisesti Saksan suunnalta leimasi meidät tahdottomiksi NL:n työrukkasiksi. Annettiin mielikuva palautusautomaatista, joka suomen itärajalla toimi. Osin totta osin vääristelyä. Jokainen idästä tullut loikkari joka jäi kiinni kuulusteltiin ja heille esitettiin kysymys haluaako palata NL:n. ( Niitäkin oli joita ei kiinni saatu ) Jokainen loikkari joka ilmoitti halunsa palata takaisin, palautettiin suht nopeasti. Ne jotka eivät halunneet palata, heidän asiansa siirtyi pois Rajavartiolaitokselta muiden viranomaisten päätettäväksi. Tunnettua oli NL:n viranomaisten kovakourainen loikkarien käsittely. Joka puolella maapalloa valtioiden turvallisuuselimet käsittelevät sangen tylysti niitä kansalaisiaan, joiden epäillään toimineen vieraan valtion (vihollisen) hyväksi. Ei Suomi tehnyt poikkeusta tässä asiassa, jos epäiltiin vakolijaksi, vieraan valtion värväämäksi niin tuomiot olivat sen mukaiset. Kuten näille Naton palkkaamille entisille kaukopartiomiehille. Kiinni saaduille tuli useamman vuoden kuritushuonerangaistukset, sotilasarvon menettäminen ja lopun eläämää kestävä suojelupoliisin seuranta.

  9. Erkki Lintunen:Virkatodituksen mukaan Petrus Käihkön s.05.10.1827 – 07.02.1875 toisen avioliiton poika Staffan olisi saanut passikirjan Venäjälle 28.06.1878. Kolmas avioliitto oli Ulriikka Kassisen kanssa. Huhu kertoo,että mummosi Annan nuorin veli Petter s.14.03.1873 olisi matkannut Venäjälle. Hauskinta näissä papinkirjoissa on Johan s.01.04.1830-18.02.1905 ollut aviossa kolme kertaa ja kaikki avioliitot lapsettomia. Kuitenkin suku jatkuu Erikin kautta. Ei ihme,että Maiju Lassila löysi jutunjuurta.

  10. Kiitos mielenkiintoisista kommenteista.

  11. Käihköjen lisäksi myös Lintusia muutti tsaarin vallan aikana Venäjälle. Mm. kaksi Heikkiä. Toinen oli ukkini setä, joka oli Läskelän puutarhuri. Kuoli normaalilla tavalla ja on haudattu Sortavalaan.

    Toinen Heikki, sukuhaaraa jonka yhteistä esi-isää oman sukuhaarani kanssa parhaillaan selvitä, kuoli suruun, kun hänen poikansa teloitettiin. Tämän pojan tytär lapsineen on muuttanut muutama vuosi sitten Suomeen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *