Nykyisen koulumme opettajien työnkuva on vuosien saatossa muuttunut verrattuna esimerkiksi aikaan jolloin itse olin koulussa. Tämä näkynee ehkä selvimmin oppilaiden koulukäyttäytymisessä ja opettajien mahdollisuuksina käyttää kurinpidollisia toimenpiteitä. Voimassa olevan lain mukaan opettajia kielletään selkeästi kajoamasta oppilaisiin, vaikka kuinka paljon haistateltaisiin tai muuten häiriköitäisiin. Lehdissä näkyy silloin tällöin kirjoituksia kuinka opettaja on joutunut edesvastuuseen oppilaaseen kohdistuneen kovakouraisen käsittelyn vuoksi.
Mutta entäs jos ”jukuripäälle” ei sana muuten kuulu? Ollaanko koulukasvatuksessa menty äärimmäisyydestä toiseen? Vain päätä silittämällä kotona ja koulussa tuskin pitemmän päälle hyvää seuraa. Tietyt rajat elämässä pitäisi lapsikin saada ymmärtämään. Muutama hankala oppilas voi saada paljon pahaa aikaan koko koulussa.
Muuan opettajatuttavani kertoi miettineensä olisiko kenties opettajien ay-liikkeestä apua tukalaan tilanteeseen. Työsuojeluorganisatio voisi olla myös hyvä kanava, sillä nähdäkseni tässä on kyse myös henkisestä työsuojelusta.
Entisajan tapoja
Yli 70 vuotta sitten, jolloin itse olin koulussa ja vielä paljon sen jälkeen ei tällaisia ongelmia ainakaan opettajien tarvinnut kovin vakavasti pohtia. He olivat suuria auktoriteettejä, pitivät luokansa ”kurissa ja herran nuhteessa” sanoin ja teoin.
Omassa kansakoulussani vanhan Värtsilän keskustassa oli kaksi mies- ja kolme naisopettajaa, kaikilla omat kurinpitotapansa. Toinen miesopettajista jakeli luunappeja sumeilematta, toinen työnsi sormensa kuritettavan lapaluiden alle, nosti ja taas poikaa vietiin nurkkaan. Eräs naisopettajistamme iski tarpeen tullen karttakepillä napakasti sormille ja toinen pani oppilaan pimeään komeroon miettimään maailman pahuutta. Pojat olivat poikia ennenvanhaankin, joten kuria varmaan tarvittiin. Erään aikalaiseni kansakoulupojan opettajalla oli tapana nostella poikaa nurkkaan heti jos ei tullut oikeaa vastausta kysymykseen. Nurkkaan vieminen tapahtui puseronkauluksesta roikottaen siten, etteivät jalat tavanneet lattiaa. Koulutoverin kanssa oli tehty salasuunnitelma ja äidin varastoista otettuja silmäneuloja oli pujotettu takin kaulukseen. Kun opettaja seuraavan kerran tarrasi kiinni, upposivat neulat kämmeneen ja ”yskä” tuli sillä kertaa ymmärretyksi. Eipä niinkään tyhmiä poikia.
Näin muistelivat vanhat kansakoulutoverini haastatellessani heitä entisiltä kouluajoiltamme. Toinen näistä pojista ehti olla neljän eri opettajan luokalla, joten kurinpitotavatkin ehtivät tulla tutuiksi.
Omalla opettajallani oli aina maljakossa tuoreita koivunoksia. Eikä tarvinnut kuin joskus vilkaista tunnilla muutama kerta taaksepäin, niin jopa ”koivuniemn herra”, joksi opettaja vitsaa kutsui, hyppeli kipeää tehden kämmenen selällä. Kaikki ansiosta ja joskus vähän ansiottakin. Itsetykönä kivut pidettiin, eikä niistä pahemmin kotona huudeltu. Tai jos erehdyin isälle ”kielimään” niin takuulla selkäsauna tuli vielä lisärangaistukseksi. Tiesipähän silloin miten pitää olla ja elää.
Pikkukolttoset kesyjä
Entisaikojen pikkukolttoset vaikuttavat kovin kesyiltä tämän päivän oppilaiden tekoihin ja kiusaamisiin. No, kyllähän niitä ilkeyksiä esiintyi. Etunimiä väänneltiin mieluusti. Oli Lienaa, Vänniä ja sitä rataa, mutta tuskin kukaan lienee niistä kovin pahastunut. ”Pihkassa” oltiin poikiin ja tyttöihin, sillai varovasti ja kaukaa. Eikä varmasti haistateltu. Keväisin polttolasileikit olivat kovasti suosittuja, vaikka opettajat eivät niistä aina tykännneetkään. Penniä heitettiin tikun juureen tai kuoppaan ja se koetteli pientä pelin- ja rahanhimoa. Ritsaleikeissä ammuttiin pieniä paperitulloja tunneillakin, josta taatusti joutui opettajan käsittelyyn ja ritsa pois ainakin joksikin aikaa”kuivumaan” hyllylle. Jännää puuhaa poikien mielestä oli ollut tirkistellä ulkohuussin seinän oksanreijistä tyttöjen puolelle. Välitunnilla puntelipeli, sanoisiko sitä kyykkäpelin sukulaiseksi, oli kovasti suosittu syksyisin ja keväisin. Peliin kelpasivat joskus tytötkin mukaan. Punteli olisi mielestäni uudelleen elvyttämisen arvoinen asia.
Keväiset luokkaretket, ulkomaita myöten tuntuvat olevan kovasti koululaisten suosiossa. Silloin ennenvanhaan lähdettiin vaikkapa metsäretkelle. Maito- tai mehupullo ja eväspalaset reppuun ja eikun matkaan. Hauskaa ja jännittävää riitti yllin kyllin.
Silloin 1930-luvun loppupuolella koulussakin näkyivät ja vaikuttivat nykyistä enemmän oman aikansa ilmiöinä aatteelliset ja yhteiskuntaluokkien väliset erot. Ainakin siinä suhteessa uskon koulumaailman muuttuneen hyvään suuntaan, ettei pieniä koululaisia vainota tuommoisilla syillä.
Tsemppiä vaan kaikille koululaisille. Kyllä se siitä!
Hilkka Partanen
Tuosta huussiin tirkistelystä sen verran – muistan kun näimme naapurin kotona, kun tuttava poika meni huuskan alle tarkoituksenaan varmaan nähdä tyttöjä ”sieltä”.
Sai kyllä miehistä kyytiä……
MirjaSisko
Olihan se vielä 40 luvun alkupuolella kun marsittiin luokassa
pulpetti rivien ympäri,opettaja istui siinä sivussa.
Hänellä oli karttakeppi kädessä ja jos hän huomasi että edellä
menevän jalan varvas ei noussut tarpeeksi ylös opettaja laittoi
karttakepin eteen ja siihen se varpaan viilettäjä lankes.
Ja ne luokkaerot!!
Nyt kun kuuntelee näiden ihmisten puheita,jotka istuvat sillä
oksalla johon ei saha pysty ja ovat ehtineet kerätä katetta
lompakkoon.
Eikös siellä vilahda vanha malli?
Kyllä ennen olivat opettajat aivan eri kastia. Vieläkin keljuttaa, kun ei silloin arkana oppilaana tullut raotettua varsinkin erään suomen kielen opettajan silmiä.
Hankin koulukirjani käytettyinä. Sainpa aika lailla sapiskaa edellisten käyttäjien ”töherryksistä”.
Samainen opettaja ei voinut ymmärtää meidän perheen rahataloutta.
Meillä oli äidin rahapussissa koko perheen (isää ei ollut)talousrahat. Kaikilla oli oikeus käyttää niitä harkintansa mukaan.Ja sitä harkintaa todella käytettiin!!
Mutta varashan minä olin opettajan mielestä.Ei hän ymmärtänyt tällaista talousdemokratiaa ja katsoin turhaksi edes yrittää selittää.
Onkohan niin, ettei parempiosaiset vieläkään ymmärrä toisten todellisuutta.
Omat koulumuistoni ajoittuvat 50-luvulle mutta
koulukuri oli melkoista vielä silloinkin.
Alakoulun ope pisti eka- ja tokaluokkalaiset riviin
ja aloitti piiskauksen toka-luokan pienimmistä
tytöistä. Kun kaksi tyttöä oli piiskattu itki opettaja
kuin myös nuo syyttömästi vitsaa maistaneet tytötkin.
Operaatio Koivunoksa päättyi tähän.
Kolmannen ja neljännen luokan miesopettajamme (pidin hänestä
kovasti) heitteli vallattomia poikia nurkkaan melkein
päivittäin, mutta sen katsottiin kuuluvan kuvioihin.
Mitä traumoja lie pojat itse saaneet tästä kovakouraisesta
käsittelystä?
Yläluokkien naisopettaja oli sellainen ”hirmu” että ainakin
me pienemmät häntä pelkäsimme aivan oikeasti. Kerran sieltä
yläluokasta lennätettiin eräs poika ”ovenkarmit kaulassaan”
takaisin neljännelle luokalle kesken oppituntimme sen enempiä selittelemättä.
Oppikoulussa en muista fyysistä kosketusta opettajiin olleen, mutta monet itkut ja nöyryytykset sai milloin kukakin tuta
kun paha päivä sattui, ja niitähän joillekin opettajille
sattui tuhka tiheään.
Edellä kerrottu ei ole tarkoitettu kenenkään arvosteluksi,
syytä lienee ollut niin sysissä kuin sepissäkin.
No, nykyopettajat sentään ovat välituntivalvonnassa. Ei niin
pahaa, jottei hyvääkin. En muista kansakouluajoiltani, että
koskaan olisi ollut opettajia valvomassa. Välitunnilla vallitsi ”vanvemman laki” ja veret etsittiin nenästä, jos vaikka sai kympin kokeesta. Niinpä serkkuni Erkki Mämmi muunmuassa pyysi yläluokkalaiset pitelemään minua kiinni käsistä, että sai hakata rauhassa. Ne odottivat minua koulun ulkovessassa. Se vessakäynti ei unohdu. Itse pyrin leikittämään oppilaita välitunti-valvonnassa. Lapset tykkäsivät juosta ja pitää hauskaa. Oli tosin niitäkin opettajia, jotka vain seisoivat koulun oven edessä tumput suorina ja jos jotain sattui ”eivät huomanneet mitään”.
Eiköhän se liene maalaiskouluissa vieläkin semmoinen käytäntö,
että välituntivalvontaan ei mennä.
Olis kiva kuulla jotain hyviä kokemuksia nykyajan koulusta.
Minun mielestä peruskoulun opettajat ovat ihmisläheisempiä
ja kivempia oppilaille. Ennen, joskus 50 – 60 – luvulla oli
luokassa pelon ilmapiiri. Kotiin ei todella uskaltanut kertoa
eikä opettajalle välitunnilla sattuneista asioista. Kosto olisi
ollut suloinen. Ja johtajaopettaja oli yleensä ”sinut” kylän
johtomiesten kanssa, joten rangaistukset näiden pojille olivat
mitättömiä.
Mukava muistelo Hilkalta. Luin useamman kerran. Yritin muistella tulisiko mieleen mitään ikäviä omakohtaisia muistoja Patsolan koulusta, mutta ei tullut. Lieneekö aika kullannut muistot vai eikö niitä ikäviä ollutkaan. Muistan kyllä, että jälki-istunnoissa tuli vietettyä aikaa, mutta mitään mielipahaa niistä ei jäänyt. Asiaan on saattanut vaikuttaa se, että lapsi / nuori ymmärsi rangaistuksen oikeutetuksi. Väärä rangaistus tai henkinen nujertaminen saattaisi jättää pitkäaikaiset traumat.
Kannustavat tapaukset ovat jääneen mukavina muistoina mieleen. Järjestäjänä oli mukava olla. Silloin laitettiin jotain tauluja tai karttoja seinälle. Yläluokilla meillä oli maantietotunnin aluksi eräänlainen tietokilpailu. Koko luokka meni peräseinälle riviin. Yksi oli edessä kartan luona näyttäeen kartalta jonkun paikan. Jokainen vastasi vuoron perään mikä se paikka oli. Kuka ei tiennyt niin joutui tulemaan istumaan. Näin meneteltiin kunnes jäljelle jäi viimeinen, se viisain. Hän pääsi kartalle näyttäjäksi seuraavalla kerralla. OLi niin pollea kun pääsi näyttämään.
Kommenttina Joukon ylempään viestiin, että ainakin Värtsilän pienellä maalaiskoululla opettajat hoitavat varsin tunnollisesti välituntien valvonnat. Ainahan voi vahinkoja sattua, vaikka valvoja olisi paikalla, mutta esimerkiksi Vuokon kertomassa sortumatapauksessa tuntuu, että välituntia valvova opettaja on ollut ihan suojelusenkeli pienille koululaisille.
Uudenkylän koululla Vatasen aikaan ei ollut välituntivalvontaa.
Turpiin tuli, jos viittasi liikaa tunnilla ja opelle oli turha
kieliä, tai kotona sitäkään vähää.
Arvokasta tietoa ovat paikalliset koulumuistot näin pitkän ajan takaa.
Hilkkaa en tunnistanut kuvasta. Olet jo iso tyttö, joten??? Ei kannata enää ujostella koululapsen tavoin 🙂
Liekö totta vai legendaa, mutta yksi juttu kiertää Patsolassa Rytkösen kurinpitokeinoista. Yksi yläluokkalainen kovanaamapoika oli ottanut kesken tunnin taskupeilin ja ruvennut kampailemaan tukkaansa. Väinö oli nostattanut pojan ylös ja käskenyt hokemaan ”ai kun mie oon nätti”. Hetken oli pojan pokka kestänyt ja sitten tuli itku.
Alpoaatos saattaa muistaa tarkemmin – ja myös Kontkalan Nessin tempauksista.
Muutama muisto minullakin kouluajoilta.
Kerran yllätti kova ukonilma Uudenkylän koulun. Joku uskaliko otti keihään käteensä ja lähti juoksemaan kohti ulko-ovea. Perässä jono muita urhoja. Kun ulko-ovi aukesi, leimahti salama ja lennähti jonon yli kohti yläkertaan johtaneita portaita. Mutta puolivälissä oli mutka ja pylväs. Salama iski siihen. Onneksi ei käynyt pahasti. Yhtään päätä ei pudonnut. Vain pylvään pää alkoi hiukan savuta.
Muutamaa vuotta myöhemmin Vatanen piti laulukokeen. Minä ujona poikana en suostunut laulamaan. Vatanen viisaana kasvattajana ja sotainvalidina ymmärsi tuskan ja jätti jälki-istuntoon. Siellä sitten irtosi ääninäyte. Numeroksi tuli niin huono, etten senjälkeen enää suostunut laulukokeeseen.
Paitsi keskikoulussa. Mutta siellä laulunopettajana olikin Ilmari Harju, tunnettu joensuulainen kuoronjohtaja, jota ”Hurja-Impaksi” nimitettiin. Hän komensi minut luokan eteen kasvot virnuileviin kavereihin päin. Itse hän meni selän taakse, puristi lujasti hartioista ja komensi laulamaan. Siinä hetkessä parkaisin jotain laulua muistuttavaa. Sain niin huonon numeron, etten senjälkeen enää laulanut. Niinpä lopullinen laulutaitoni arvo on viiva.
Vähän ennen papiksi vihkimistä otin laulutunteja eläkkeellä olleelta opperalaulaja Viljo-Jussi Hukarilta yhdessä Heikki Pirisen kanssa, josta aikanaan tuli Kiteen lukion rehtori ja teologian tohtori.
Kun sitten aloitin Hämeenlinnan nuorisopappina, ilmoitin kanttori Kaarlo Voipiolle, että minä en sitten laula, vaan lausun. Voipio ehdotti, että tavataan huomenna urkuparvella. Niin tapahtui. Hän pyysi laulamaan ja totesi, että kyllä se tästä.
Eikä mennyt montaakaan kuukautta, kun toinen kanttori (nimi on nyt unohduksissa) suostutteli adventtivesperiin papin osuuksia laulamaan. Elämäni siinä vaiheessa olin kehittynyt rämpäpääksi, niin että annoin periksi.
Lemin pappina oli pakko laulaa, jopa aloittaa tarvittaessa virsi. Eikä enää ujostuttanut. Ajattelin, että ”äänellään se lintunenkin laulaa”.
Joensuun lyseossa oli illalla ollut konventti. Rehtori Aulis Koivusalo astui luokkaan matematiikkaa opettamaan. Hän huomasi, että ikkuna oli auki. Aikoessaan sulkea sen hän huomasi, että ikkunan raosta tuiskuttanut lumi oli sulanut. Matemaatikon tieteellinen havaintokyky petti. Hän tokaisi: ”Kukahan tuohonkin on kussut!”
Ranskaa meille opetti sulokas naislehtori. Erään tunnin aikana hänelle tuli jokin tarve käväistä luokan perällä. Palatessan takaisin kateederille hän keinutti itseään meitä viehättävällä tavalla. Kun hän tuli Hirvosen Topin kohdalle, tämä nykäisi lehtorin jakkupuvun yläosan alareunaa ylöspäin. Me räjähdimme nauramaan. Lehtori kiepsahti ympäri ja sitten kiirehti pöytänsä taakse. Voi, miten suloisesti hän hymyilikään!
Mainittakoon, että Topista tuli myöhemmin kynegologi, ihan väitellyt tohtori sillä alalla.
Jo keskikoulussa hän välitunneilla oli pitänyt meille pojille luentoja tulevalta tieteen- alaltaan. Havaintovälineenä hänellä oli jokin kirja, jonka nimeä en muista, eikä kai sitä nimeä tullut udeltuakaan.
Iekka (nuoruuteni suuren rakkauden antama nimi)
Tämä muisto on Laihian kristillisestä yhteiskoulusta lukuvuodelta 1944-45. Koulun rehtorina oli Laihian kirkkoherra, rovasti Härö. Koulussa oli erittäin ankara kuri, joka ulottui myös koulun ulkopuolelle, esimerkiksi elokuvat ja tanssi olivat kiellettyjen listalla.
Kevätalvella 1945 joku opettaja oli tavannut eräitä ylempien luokkien oppilaita nuorisoseuran talolta iltamista ja tästä seurasi koulussa ankarat käräjät. Opettajat kiersivät päiväkausia luokasta luokkaan pitämässä kuulusteluja, ja kyllä silloin käytiin jokaisen kaikki synnit lävitse viimeisen päälle. Tuli koulusta erottamisia,käytöäksen alennuksia ja tietenkin runsaasti jälki-istuntoja. Minäkin sain koko kouluajan ainoan tuntisen siitä syystä, että olin loman aikana käynyt vanhempien luvalla katsomassa elokuvan ”Siltalan pehtoori”!
Itse jälki-istunto olisikin sitten jo oman tarinan väärti.
Vastaan Alpoaatoksen kirjoitukseen sen verran, että kaikilla ei ole hyviä muistoja kouluajoilta. Itse kävin koulua 70 -luvun alkupuolella ja muistan miten tietty opettaja kohteli siihen aikaan köyhistä perheistä tulleita lapsia.
Liikuntatunnin alussa nämä köyhistä perheistä tulleet lapset laitettiin pesemään varpaita, aivan kuin ne Urheilutalon lattiat olisivat sen johdosta puhtaampana pysyneet. Käsityötunnilla opettaja haisteli pannulappua ja haukkui kaikkien kuullen miten käsityö haisi navetalle sekä navetan hajusta joka tuli lapsen mukana kouluun ja saivat siinä sivussa myös lihavatkin oppilaat kuulla kunniansa. Monta kertaa oon miettinyt, että ajatteliko opettaja silloin, että ei alle 10- vuotias voi vaikuttaa asioihin. Vielä vuosia myöhemmin kun lähdin koulusta ja pikkusisko oli samaisen opettajan opetuksessa ja siskoltani oli jäänyt kotitehtävät tekemättä, niin vieläkin tämä opettaja oli maininnut nimeni ja sanonut että teetkö sinäkin niin, että kotiin päästyäsi menet navettaan kuten siskosi.
Miesopettajista jäi mukavat muistot.
Tämmöinen on minun koulumuistoni…
Punteli.
Hilikka Partanen muisteli osiossaan Pikkukolttoset kesyjä puntelipeliä ja toivoi sen elvyttämisen arvoiseksi.
Puntelia pelailin itsekkin -50 luvulla nyky Joensuun alueella,
mutta sääntöjä en enään muista. Olisi kulttuuriteko saada säännöt taltioitua tästä mainiosta pelistä, oikein svart på vitt.Kukahan vielä muistaisi ! Googlesta en löytänyt kuin maininnan otsikkona, kyykän yhteydessä.
Peli lienee tullut Inkerinmaalta, joten sanonta ” Kahen puolen
rajaa karjalaiset kasvaa ”, on voimissaan
Punteli pelissä laitettiin vinossa (yläviistoon kallellaan)olevan laudan päälle suksivoidepurkin kokoinen ja muotoinen puun pökäle (se oli luultavasti se punteli). Sitä sitten heitettiin noin 5 metrin päästä kalikalla, joka oli pesäpallomailasta pienempi esine. Kartun kaltainen. Punteli saattoi lentää kauaskin. En muista mitä sen etsimisen aikana tehtiin. Varmaankin juostiin piiloon. Vähän samaan tapaan kuin ”kymmenen tikkua laudalla”.
Muistini mukaan punteli tai se maila saattoi osui joskus oppilaaseen ja hampaita olisi katkeillut. Muistelen, että sen vaarallisuuden vuoksi peliä ei suositeltu. Saatettiin kieltääkin.
Kiitokset Hilkalle mielenkiintoisesta kirjoituksesta milläista
oli koulunkäynti 30 luvulla.Omat muistoni ovat ajan saatosssa
kovasti kaunistuneet olin kansakoulussa jo NS:takapenkin taavi
ja olen sitä kait myös edelleen.Silmätikuksi joutuminen pienessä
koulussa ja vähän koulukiusatuttuna oleminen ei näin jälkeenkään
päin nosta päivänkakkaroita esille.Kun meillä ei ollut sitä
päästävedettävää kivinavettaa niin tuo koulunkäynti jäi melko
vähiin.Olisko tuo tyhjälato täyttynyt vaikka olis saanut käydä
niitä lisää tiedäppä sitä,näillä eväillä mitä on annettu on
pakko ollut tulla juttuun.On hyvä että tänä päivänä on mahdollista
käydä kouluja,mielestäni peruskoulun uudistus on ollut hyvä asia
jonka jälkeen on ollut helppo jatkaa siitä eteenpäin omien mieltymysten kautta.Ikävä asia on taas nyt nuorten työllistyminen
jossa riittä kovasti pureskeltavaa.
Hei Sakari!
Jännä juttu, olen kirjoittanut tuon lehtijutun yli 20
vuotta sitten. Mikään ei ole muuttunut.
Olen kuvassa opettajani vieressä oikealla puolella, toinen rivi ylhäältä Harmaa takki päällä ja baskeri päässä. Häyhän Yrjö näkyy komeana välistämme. Huoletonta ja iloista porukkaa. Emmepä aavistaneet, että syksyllä meidän jokaisen koululaisen elämä muuttuisi täysin, kun talvisota syttyy 30.11.1939.
Hilkka P,
Kenraalinkylän koululla pelattiin, myös puntelia välitunnit,
ainahan se porukka saatiin kokoon kylälläkin.
Jos muistan oikein meillä oli yksi polttajana ja vuoron perään heitettiin kuten Alpo kertoi. Siihen ” punteliin ” täytyi osua
niin, että ehti hakea heittomailansa takaisin ennen polttajaa,
jos polttaja ehti ensin, silloin heittäjä paloi ja joutui vuorostaan polttajaksi.
Muistaakseni alussa arvottiin polttaja kuten pesäpallossa.
Joku voi muistaa asian paremminkin.
Koulumuistoja 50 luvulta.
Jotkut kommentit ovat aika ankeita luettavia. Itselleni on tallentunut aivan toisenlaisia muistoja. Opettajat olivat kyllä auktoriteetteja mutta muuten mukavia. kulisseissa saattoi olla ristiriitojakin.Masa ainakin osallistui oppilaiden mukana monenlaisiin harrastuksiin.Eino Repo saattoi hyvin menneen tunnin lopuksi lukea jotakin hyvää kirjaa.
Koulukiusaamista? Olihan sitä.Kerronpa yhden omakohtaisen kokemuksen jolle olen monta kertaa itsekseni hihitellyt.
Olin melko tumpelo noissa alakoulun käsitöissä. Niinpä se peevelin pölyrievun virkkaaminen puuvillalangasta ei millään onnistunut.Opettaja sanoi että sinun täytyy virkata sitä kotona viikonloppuna.Runttasin tekeleen reppuni päälle. Siitä oli jäänyt lankaa näkyviin ja pojat huomasivat tilaisuuden. Sitoivat langan aurausviehkaan ja Tenkaan käveltyäni sekin vähä mitä olin saanu aikaiseksi oli purkautunut. Vanhin siskoni oli käymässä kotona , selitin hänelle miten oli käynyt.Siskoni oli ja on vieläkin oikea neulekone. Niinpä hän pani virkkuukoukun heilumaan ja kohta oli lähes valmis pölyriepu minulla kondiksessa.Opettaja sitä seuraavalla käsityötunnilla vähän ihmetteli että mitenkäs se nyt noin hyvin onnistui. Minulla oli selitys mietittynä. ”Miun sisko neuvo minnuu”. Selitys kelpasi.
Hyvärisen Anni kun välitunnin päätyttyä kiljaisi ” eikö se A:n poika osaa olla pyörimättä rivissä” niin rivi oikeni kuin armeijassa ikään.
Kyllä tuntui pahalta lukea Laihian ja Patsolan koulumuistoja. Moinen opettajien menettely ei onnistuisi nykyisin. Onneksi sivistyksen taso on kuitenkin noussut sivistyksen lähteillä.
Kaikesta moitittavuudesta huolimatta Suomen koululaitos on kasvattanut kansakunnan, joka on selviytynyt suuristakin vaikeuksista, niin sotien kuin rauhan aikoina. Nykyisen huipputason ja maailmankuulun suomalaisen koulutuksen takana on nousujohteinen kehitys.
Se mikä minua usein harmittaa, on tosiasia, että monet lahjakkaat nuoret eivät sotien jälkeen voineet mennä kouluun Joensuuhun asti. Mutta nyt sekin ongelma on poissa tai ainakin vähentynyt. Miten sitten käynee, kun rakennemuutokset on toteutettu!
Tänään radiossa kerrottiin Johannes Virolaisesta, jonka syntymästä on kulunut 100 vuotta. Hänen ansiotaan on mm. Joensuun yliopiston ja Kuopion yliopiston (nykyisen Itä-Suomen yliopiston) sekä Lappeenrannan yliopiston aikaan saaminen. Mitä olisikaan Joensuu ilman yliopistoa?
Toisaalta koulukoon kasvattaminen ja pienten koulujen lakkauttaminen kustannustehokkuuden nimissä arveluttaa. Säästetäänkö koulumenoissa, jotta voidaan kustantaa edestä löytyviä sote-palveluja? Olisiko yhteiskunnan menopuolella harjoitettava nykyistä enemmän arvojen punnitsemista?
Ierikka
Hilkan juttu on kirvoittanut oikein tulvan ankeista koulumuistoista.
Olen käynyt kansakoulua 1950-luvulla, kuten Reino A ja voisin lainata osan hänen kommentistaan ”Itselleni on tallentunut aivan toisenlaisia muistoja. Opettajat olivat kyllä auktoriteetteja mutta muuten mukavia.”
Kurittomuuksista rangaistiin normaaleilla eri mittaisilla aresteilla, tai tunnilla pulpetin vieressä seisottamisella. Joskus harvoin joku joutui nurkkaan. Eivätkä nämä rangaistukset jokapäiväisiä olleet.
Koulukiusaamisia en muista nimittelyitä enempää, ainakaan minua ei kiusattu.
Rakastin koulukäyntiä alusta loppuun saakka.
Menin Kivijärvellä Heitjärven colleageen syksyllä 1957 ja kävin kansakoulua neljä luokkaa ennekun siirryin Karstulan yhteiskouluun. Kansakoulusta minulla on kaksi karvasta muistoa. Menimme toisella luokalla tyttöjen WC:n ylisiltä tiirailemaan, mitä siellä oikein tapahtuu? En tiennyt, että ulakolla on syvennys ja sinne minä tipuin. Raakalauta hyväili pärstää ja nenä siirtyi poskelle. Haittiin kotoa isä, ja köörattiin pirsillä kirkolle. Lääkäri E.Riska siirsi nenän suurinpiirtein paikalleen ja nenästä oli lisäksi katkennut verisuoni, joka poltettiin laapiksella kiinni verenvuodon lopettamiseksi.
Toinen tapaus oli, kun meitä neljä poikaa jouduttiin launtaina arestiin ja kirjoittamaan. EN ENÄÄ KOSKAAN NOSTELE TYTTÖJEN HAMEITA 500 kertaa.Jäätiin meinaan ko. hommasta kiinni. Eero
Aikamoinen Jukolan Eero siinä muistelee mukavia!
Terveisiä!
Ierikka
Eero mie kun nään siut vaimos kanssa ni mie kysn, jotta onko tuo eero pitän lupauksesa.Kyllä mies ku on joutunu 500 kertoo lupoomaa, ettei nostele tyttöje hameita, ni ei se voi vejota ettei muitanu mitä kirjotti.
Eero toivon ettet loukkaantunu anteeks.
Tässä on vähän outo olo.
Terve,Ressi!
Ihanpa palasin mielessäni sinne Aseman koulun aikoihin luettuani
kirjoituksesi.Lienenkö ollut niin sinisilmäinen, etten huomannut
minkäänlaista koulukiusaamista oppilaitteni kesken.Pieniä väli-
tuntikahinoita poikien kesken kai joskus oli, mutta ne sovittiin
heti paikan päällä, etteivät jääneet mieliä kaivertamaan.Olin
nuori ja luultavasti vähän erilaisemman koulutuksen saanut kuin
vanhemmat työtoverini.Muistelen heitä taitavina ja oikein vanhan
ajan ”kansankynttilöinä”.
Seurasin minäkin joskus Annin voimistelutuntia koulun pihalla.
Vanhemmiten hän ei tahtonut muistaa oppilaiden etunimiä.Ulkonäyn
perusteella hän tunnisti mistä perheestä oppilas oli.Niinpä
kuulin hänen huutavan:”Hakkaraisen tyttö juokse, juokse!”Tosin
siinä oli kysymyksessä identtiset kaksoset.En minäkään erottanut
Sirpaa ja Pirjoa, mutta onneksi toisella oli punainen ja
toisella sininen pusero.Monta lasta Ressin lisäksi oli Asikaisen
perheestä oppilaana.Kaikki helppoja opetettavia ja hyvä
käytöksisiä.Paljon on hyviä muistoja niiltä ajoilta.
Toivottavasti myöskin oppilailla.
Masa
Jatkoa muisteluun Laihian kristillisestä yhteiskoulusta lukuvuodelta 1944-1945.
Jälki-istuntopäiväksi (ainakin omalle ryhmälleni) oli määrätty kevättalvinen lauantain iltapäivä, joka sattui olemaan erittäin aurinkoinen.
Meidät ”rikolliset” komennettiin ensin pulpettien viereen. Sen jälkeen valvoja, ruotsin kielen lehtori, komensi istumaan ja määräsi, että jalat oli vietävä yhteen pulpetin alle, kädet ristiin pulpetille ja kiintopiste edessä olleelle seinälle. Jos valvoja joutui jostakin huomauttamaan, se tiesi lisää 10 minuuttia rangaistukseen ja komennuksen luokan eteen seisomaan. Voi hyvin arvata, että tilanne jännitti ja samalla myös pelotti!
Takarivissä pojat keksivät kaikenlaisia kujeita ja saivat aikaan jännityksen aiheuttamia naurun tirskahduksia sieltä täältä. Oli vaikeaa pysyä naama peruslukemalla. Niinpä sitten kun me ensimmäiset tuomiomme kärsineet pääsimme piinasta, valvojan edessä seisoi jo pitä rivi lisärangaistuksen hankkineita.
Laihian koulun puolustukseksi on todettava, että opettajat olivat päteviä ja asiallisia, eikä ainakaan omassa luokassamme esiintynyt minkäänlaista häiriökäyttäytymistä sen paremmin opettajien kuin oppilaidenkaan taholta.
Unto Kortelaisen muistot ovat samoja Laihian Yhteiskoulusta, kuin minulla. Salaa käytiin elokuvissa ja pojat olivat ”naamioituneet”, oli partaa, silmälaseja jne. Veljeni ja siskoni olivat samalla luokalla ja luokan pojat löivät vetoa, kuka uskaltaa juosta tukkinippujen päällä. Eikös veljeni lyönyt vetoa ja siinä kävi niin, että hän putosi tukkien päältä ja kasteli vaatteensa (oli toukokuu). Isä ja äiti pitivät nuhdesaarnan.
Joka aamu mentiin luokittain juhlasaliin aamuhartauteen ja seistiin rivissä 1. luokka edessä ja seuraavat takana. Oli sekin piinaavaa, minulta tuli kerran aamulla verta nenästä ja sain jäädä luokkaan luokanvalvojan luvalla (pastori Luukko).
Ikävä muisto on myös se, kun Luukon lapsi putosi pihakaivoon ja hukkui.
Missähän luokkakaverit ovat: Heikki Alkio, Martti Kööpikkä, Rolf Koskinen, Päivikki Härö jne. Muutimme pois Laihialta, kun olin 4-luokalla, joten yhteyden pitoa ei ole ollut