Sitä ei tietenkään tule ottaa hetken mielijohteesta. Sen hankintaan tutustuminen vaatii paljon aikaa, huolellista harkintaa ja asiaan perehtymistä.
Ensin täytyi saada siippa mukaan juoneen. Hänen mielipiteensä oli aluksi kielteinen, onhan mies perheen pää. Mutta onneksi vaimo on se joka voi kääntää miehen pään, jopa laittaa sen pyörälle.
Kun kodin ilmapiiri oli pehmitetty myönteiseksi uudelle tulokkaalle aloin tutkailla netistä eri ”rotuja”. Valikoimaa näytti riittävän. Tuli valinnanvaikeus. Siitä sitten kilautin kaverille ja kyselin että joko olette hankkineet ja jos niin minkälaisen? Jo olivat. Tämä tieto lisäsi omaa kuumettani.
Mutta minne se meillä mahtuisi? Missä olisi sen paikka? Makuuhuoneeseen ei mahdu, olohuoneeseen en halua. Voisiko sen sijoittaa työhuoneeseen? Jos se olisi tarpeeksi pienikokoinen niin varmaan voisi.
Näillä eväillä suunnistimme aurinkoisena pakkasaamuna alan liikkeeseen. Myyjiä ei näkynyt. Aikani info-pisteellä odoteltuani aloin huhuilla: ”Halloo, onko täällä ketään asiantuntijaa?” Verhon takaa putkahti nuorehko mies ja sanoi että hän ei ole asiantuntija mutta että kyllä hän voi auttaa.
Ennen sitä olimme jo käyneet läpi esillä olevan valikoiman. Yksi oli liian kallis, yksi liian kookas, yhdessä liikaa tekniikkaa. Onneksi oli kuitenkin yksi jonka tunsimme omaksemme. Siippa sai neuvoteltua siihen miinus kassankin jonka käytin oitis hyväkseni ostamalla uuden rappuharjan ja kynnysmaton.
Jännittyneinä odottelimme kun myyjä kipaisi ostoksemme varastosta. Hän saapuikin kärrissään pitkulainen, pienehkö mutta painava pahvilaatikko. Siinäkö se on? Siinä! Saisiko sen maksua vastaan koottua liikkessä, onko teillä sellaista palvelua? Ei ole. Osaammekohan koota sen? En minäkään ehkä osaisi, totesi myyjä. Mutta on siellä ohjeet.
Kotiin ajaessamme kävimme seuraavanlaista keskustelua: Viedään laatikko sisään mutta eihän sen kokoamisella ole kiirettä. Ei tietenkään ole. Kun loota oli seissyt puolisen tuntia eteisessä siippa sanoi että jospa hän kuitenkin purkaisi osat lattialle. Ehtiihän sen sitten myöhemminkin koota. Kyllä ehtii, pura vaan. Puolen tunnin kuluttua: Jospa aloittaisin kokoamisen. Aloita vaan, mutta en jouda nyt lukemaan ohjeita. Ei kuulemma tarvinnutkaan.
Työnjako näitä pakkopaloina ostettuja vehkeitä kootessa on yleensä ollut se, että minä luen ohjeet ja siippa tekee fyysisen työn. Hänen luvallaan saan kertoa ettei hän malta lukea ohjeita. (Kun olin työelämässä, minulle sanottiin usein että hyvähän se sinun on kun on tekniikka-alan mies kotona)
Niin alkoi pari tuntia kestävä jännitysnäytelmä. Kävin välillä salaa kurkkaamassa ovenraosta. Kokoamisohjeet eivät tietenkään olleet esillä, mutta pala palalta alkoi torso saada oikeaa olomuotoaan. Ensin runkoon ilmestyivät polkimet, sitten satula ja ohajussarvet. Hyvä! Kuului kyllä pientä ähkimistä, mutta ei yhtän ainutta voimasanaa!
Ehdin jo huokaista helpotuksesta kunnes kuului toteamus: Tää mittarin näyttö ei toimi! Laitoitko patterit ja tuliko ne oikein päin? Tarkistan, oikein ovat! Mikä siinä sitten mättää, missä on ohjekirja? Joutuiko se jo roskiin? Annas kun äitis kattoo… Hei, tämä näyttöhän on ylösalaisin! No nyt se näyttää oikein, mutta miten sen saa pysähtymään? Ei näy stop-nappia.
Olen löytänyt ohjekirjan ja sanon ettei siinä sellaista namikkaa olekaan. Näyttö sammuu itsestään kahdeksan minuuttia sen jälkeen kun polkeminen on lopetettu.
Kerron että monet kuulemma polkevat samalla kun katsovat telkkarista uutisia. Eiköhän laiteta pikku-telkkari päälle? Mutta miten se telkkaripuoli laitettiinkaan? Jäi kysymättä atk-asiantuntijalta kun hän asensi äskettäin tietokone-telkkari-yhdistelmään uuden kiinto/kovalevyn ja samalla systeemit hieman muuttuivat. Mutta missä on se tietsikan ohjekirja?
Kyllä siinä pulssi kiihtyy ja syke nousee ennen kuin ensimmäistäkään kuntopyörän polkaisua on saatu polkaistua!
Tellervo
Tellervo, tuota tarinaahan voisi laajentaa ja muokata seuraavaksi kesäteatterimme näytelmäksi! Katsojia tulisi kaukaakin, maan rajojen ulkopuoltakin. Koko laaja Värtsin lukijakunta ainakin. Valkovuokkomatkalaiset voisivat tutustua jo loppusuoran harjoituksiin navetan vintillä. Lissu ottaisi kuvia, kun on kova pyöräilija. Jne.
Siitä vain proosa draamaksi!
Kaustajärven erakko
Kyllä minä ensin ajattelin, että koiran ne ottaa. Mutta että kuntopyörä! Jännitystä riitti lähes loppuun asti.
Kovin tuntui tutulta. Yksi iltarupeama meni meilläkin pari vuotta sitten ostamamme, palasina olleen pyörän
kokoamisessa. Varsinainen palikkatesti!
Olen ratkaissut tuon kuntopyöräongelman sulan maan aikaan kumisaappailla ja lumen tultua suksilla. Hyvin ovat toimineet kumisaappaat ja osaan laittaa ne jalkaani oikein puolin. Parhaat kuntoilusukseni ovat vanhat Järviset. Pituutta 260 cm ja siteet sellaiset joiden kanssa voi hiihtää kumisaappaat jalassa.
Kalevi, unohdit sen TV:n! Vai riittävätkö korvakuulokkeet ja radion toivotut melodiat?
Varsinainen ohjeiden ja opaskirjojen sekasotku on tässä tietoliikenteessä, josta yritän selviytyä ilman kolareita pyörivällä tuolilla istuen. Tuolilta en ole vielä pudonnut, mutta skannaaminen ja kirjoitusten tallentaminen ynnä tulostaminen tai sähköpostiin laittaminen – ja varsinkin salasanat – ovat usein lattialle pudonneet.
Monesti pää on ihan kuin Tellervon seinälle nojalleen jätetyn pyörän päällä roikkuva kukka.
Kaustajärven erakko
Selvä tapaus,koiran ne ottaa,ajattelin minäkin.Kun toista kertaa luin niin hokasin Tellun hienon koukun.”Mutta onneksi on vaimo joka voi kääntää miehen pään,laittaa jopa pyörälle”
Minä lakkasin ostamasta mitään tavaraa enää paloina.Päätökseen johti Ikean keittiön saareke,yhdeksällä vetolaatikolla.Hankin tämän parin kuution kokoisen palapelin muutama vuosi sitten mökille.
Kasauksen yrityksessä ensin meni hermot,sitten hävisi työkalut,kun heitin ne vihastuksissani niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Täysin romahtaneen ihmisraunion ja keittiösaarekkeen pelasti kylän ammattimies.Hän korjasi hetkessä savuavat rauniot ja hörppäsi päälle keittämäni kahvit.
On nähty sellainenkin tapaus että vanha koira
laitettiin ”kylän kululle” kun perhe otti uuden…
En halunnut samaa kohtaloa vanhalle kuntopyörälleni,
jonka sain työkavereilta lahjaksi jo parikymmentä
vuotta sitten, pyöreitä täyttäessäni.
Niinpä raahasinkin sen (vaimon kauhistukseksi)
aitasta sisätiloihin ja poljikin sitä – näin hiihto- ja
lumikenkäilykelejä odotellesani – jo vimmatusti.
Onhan se tekniikka muuttunut näinä vuosina. On siirrytty
hihnavetoisuudesta elektroniikkaan. Aikamoista ääntäkin
tämä vanha Tunturini pitää. Ainoa säätö jota joutuu säätelemään
on jarru eli vastus. Ainoa hienous taitaa olla mekaaninen
kellonpirinä kun suunniteltu ajoaika on tullut täyteen.
Onko vanhassa vara parempi? Nyt on molemmilla omat lemmikit.
Vaimolla kaupungissa ja minulla mökillä!
Tuossa kuvassa esiintyvä pyörä on minun entinen kuntopyörä.
Kovin on korroosi tehnyt leimansa siihen,mutta niinhän se
se on käynyt käyttäjällekin.
Ostin tämän pyörän 1949 sunnuntai päivänä Öllölän Yhteihyvästä.
Silloin ei vielä EU tirektiivit vaikuttaneet kauppojen aukioloon.
Tulihan sitä aikanaan poljettua.
Potaatti papille kuntoilusta, olen niin vitsaksista väännetty, että kuntoilusuoritukseeni eivät kuulu TV:t, korvalappustereot eikä muukaan nykyajan hömmppä. Puhelimen jätän kotiin kun lenkille lähden. Kesällä Variskankaan metsä ja talvella Oriveden reunamat. Niissä maisemissa liikkuessa sielu lepää ja virkistyy.
Pakarisen Pentille: Kaustalla käydessäni eilen otin mukaani villaa. Kohtapuoliin toimeksi.
Kaleville kiitos.
Meillä oli kuntopyörän hankkimisen aikaan täällä
rollaattorin kanssa liikkuva potilas. Hän ei voinut
kävellä edes kodin ja postilaatikon välistä matkaa.
Se kuntopyörä tuli tarpeeseen, koska jalat täytyi
saada toimimaan.
Arvoituksellinen tarina taas Telleltä. Meni kuvitellu kotieläimen hankinnasta kuntoilun puolelle.
Kuntoilua varten minulla taitaa olla samat varusteet kuin Kalevillakin. 260 pitkät järviset minullakin ja armeijan mallin kumpparit. Sukset saattavat olla samasta huutokaupasta ostetut. MInulla on lisäksi pieni metsä, jossa on halonteko urakka meneillään nytkin. Pitäisi taas viilata pokasaha, mutta hämäryys haittaa. Kävin tänäänkin verkoilla soutamassa. Soutaminen ja varsinkin huopaaminen tekee olkapäille hyvää. Kalaakin on tavallisesti tuomisina.
Monta mielenkiintoista näkökulmaa,
kiitos niistä kaikista.
*
Tottakai luomuliikunta on sijalla
numero yksi, vaan jos sattuu immeispololle
vaikka tuo syvänvika, niin saattaapi
jokin tekninen apuvälinekin olla tyhjää parempi.
Jotain viihdykettä seuratessa lääkärin
määräämä treenikin sujuu kuin siivillä
siinä sivutuotteena.
*
Varsinaista tilannekomiikkaa oli aamulla
kun availin Värtsiä ja huomasin, että
tarinani on framilla. Radiosta kuului juuri
samanaikaisesti kipale ”Punainen polkupyörä,
nojaa talon seinään, kohta on jo myöhä,
siihen se yöksi jää.”
Suomen parasta huumoria kutsuttiin aikoinaan kainuismiksi, jonka keulahahmona oli Veikko Huovinen Konstineen ja Hamstereineen.
Tellervon kirjoitus on kaustaismia parhaasta päästä.
Heitin vähän puolihuolimattomasti tuon kaustaismin. Se on pelkästään myönteinen ilmiö. Ilmaisu tuli mieleeni, kun mietiskelin, että Värtsissä on melko paljon kirjoittajia ja kommentoijia, jotka liittyvät Kaustaan jollain tavoin. Syystä tai toisesta tunnen suurta sympatiaa näille saloseuduille, Kentraalinkylä mukaan luettuna.
Myönteiseksi minä EJ:n kommentin tulkitsin ja
ryhdyinkin tutkailemaan netistä ”kirjallisuuden
ismejä”, kun en kaikkia suuntauksia enää ulkoa muistanut.
Ismeistäkin ja niiden tärkeydestä on monta koulukuntaa,
ne on niitä makuasioita joista ei voi kiistellä. Ja
parempi niin.
Yhdessähän me tätä lehteä teemme, jokaisen ”kekoon” kantama
korsi on tärkeä.
Valoisaa Pyhäinpäivää, Kekriä tai Halloweeniä,
kullekin mieltymystensä mukaan!
Oma kuntopyöräni tuli nettitilauksena, Tikan kaupalla oli eräs kyläläinen saanut samanlaisen ja kovasti sitä kehuskeli.
Aloin itse sitä kokoamaan ja muutaman kerran purettuani ja uudelleen asentaessani siitä se pikku hiljaa pyöräksi sukeutui.
Nytkin se tuossa nököttää kuin muistutellen treenaamaan. Mutta satula vinksottaa, joku johto roikkuu, ei löydy namikka johon sen tökkäisin. Siitä johtuu ettei näyttö pelaa.
Ei auta kuin toivoa jonkun teknisen neron saapumista kylään.
Ohjekirja? No tallessa se varmaan on ja hyvässä piilossa kuitenkin.
Mutta Tellen juttuun jonkun runon sanoin… titä koirakti minäkin entin luulin;)
Ihailen Tellervon taitoa kertoa mukaansatempaavasti ja värikkäästi arkielämän tapahtumista ja sattumuksista.
Kouluaikaan, kun joku oli saanut jotain uutta, sanottiin aina ”onnea uudelle mekolle/ takille/ repulle/ suksille” jne. Minä toivotan onnea Tellervon uudelle kuntopyörälle ja mukavia ”pyöräretkiä”. Tiedä millaisia juttuideoita sitä polkiessa kehittyy.
Kotona olen kasvatettu, ja isoksi. Olen siis ainoan talon iso poika.
Käytöspuoli on vielä vaiheessa, minulla kun oli tottelemattomat vanhemmat.