Lapsella vain voi silmät niin loistaa
Lintuja kun hän katsella saa.
Viiltävä huuto leikkaa ilmaa marraskuisen iltapäivän hämärässä. Lapsi, juuri kaksi vuotta täyttänyt, keskeyttää hiekkakakun tekemisen, nousee seisomaan ja kuuntelee tarkkaavaisena. ”Se on palokärki” sanon lapselle. ”Se huutaa tuolla metsässä” jatkan ja näytän pellon taakse. Sisälle mentyämme otan hyllystä lintukirjan ja näytän lapselle palokärjen kuvan. Kuuntelemme myös sen ääntä kirjan äänilaitteesta.
Lapsi oli vasta viiden kuukauden ikäinen, kun hankin häntä varten kirjan, jossa on 150 pohjolan lintua äänineen. Katselimme kirjaa yhdessä aina tavatessamme. Pian lapsi oppi painamaan pienellä etusormellaan nappulaa. Hän hihkui innoissaan kuullessaan erilaisia lintujen ääniä. Kun lapsi ei osannut vielä puhua, hän näytti kirjahyllyyn lintukirjan suuntaan ja sanoi ”pii pii”. Siitä tiesin, että hän tahtoi katsella kirjaa.
Vähän ennen joulua lapsen äiti kertoi, lapsen halunneen katsella lintukirjaa. Selailtuaan kotvan aikaa kirjaa lattialla, lapsi oli sanonut: ”Tämä ääni mummon kanssa.” Äidin mentyä katsomaan, lapsi oli näyttänyt palokärjen kuvaa ja kysynyt: ”Missä ääni?” Lapsi oli painellut nappulaa, mutta sieltä oli kuulunut ihan muitten lintujen ääniä. Äidin avulla palokärjelle löytyi sitten oikea ääni.
Eräänä tammikuisena maanantaina touhuamme lapsen kanssa hänen kotipihallaan. Lapsi menee tarkistamaan lumilinnan uunista joko pullat ja sämpylät olisivat kypsiä. Seuraavassa hetkessä hän kipaisee lumikasan päälle ja laskee sieltä pyllymäkeä alas. Monta kertaa, aina uudestaan ja uudestaan. Hyppii välillä nauraen kasan päällä tasajalkaa. Houkuttelee minuakin mäenlaskuun. ”Mummo laskee pyllymäkeä – Ronja taputtaa”, yllyttää hän kannustavasti.
Mäenlaskun keskeyttää metsästä kiirivä kimeä huuto. Lapsi pysähtyy kuuntelemaan. Huuto toistuu muutaman kerran. Kysyn lapselta: ”Mikä ääni tuo on?” ”Pajokääki”, vastaa lapsi ruskeat silmät ilosta säteillen.
Palokärjen vaiettua lapsi kiipeää taas lumikasalle ja huikkaa sieltä: ”Pöllö sanoo hu-huu, käki sanoo kuk-kuu!”
Hieno pienoisnovelli!
*
Eräänä tuulisena ja sateisenkolakkana syyspäivänä
työntelin parivuotiasta tyttärenpoikaa
rattaissa entisen Törnävän kartanon maastossa.
Pajuluoman reunamilla vilahti jokin outo
lintu (fasaani?) ruskeaan kulokkoon.
Huudahdin ääneen että mikähän lintu tuonne pujahti!
Rattaista kuului vastaus: Se oli, se oli, se oli se
… PAHANILMANLINTU!
Nuorena se on vitsa väännettävä lintutarkkailussakin. Nyt on palokärki jo hallussa. 🙂
Kiitos, Lissu, taas kirjoitit syvällisesti tärkeästä asiasta!
Suljin juuri TV:n, josta flunssaisena seurasin jumalanpalvelusta. Tarkoitan: – johon osallistuin. Kuorossa laulaneista lapsista kiinnitin erityisesti huomiota yhteen, joukon ilmeissti pienimpään. Hän oli erittäin keskittynyt tehtäväänsä, niinkuin Lissu-mummon Ronja näytää olevan harrastukseensa.
Kun jumalanpalvelus oli päättymässä ja lapsikuoron osuus ohi, tyttö istahti. Hetken kuluttua hän topakasti nykäisi vieressään seisomaan jääneen kaverin alas tuolille. Tämä pieni ele oli selvä todistus siitä, että tyttö ei ollut ensimmäistä kertaa kirkossa. Joku oli hänet sinne joskus vienyt ja tuonut uudelleen ja taas uudelleen. Ja tyttö oli löytänyt paikkansa Taivaan Isän perheessä.
Kuka opettikaan katsomaan taivaan lintuja? Kuka lupasikaan pyhässä kasteessa olla kanssamme kaikki päivät? Kuka kutsuu meitä leivän ja viinin juhlaan? – Pyhä Kolminaisuus, Isä ja Poika ja Pyhä Henki (!!!)
¤ Ierikka
Pieni kertomus elämästä. Oli nelivuotias tyttö kävelyllä mumminsa kanssa keväisenä aamuna. Linnut lauloivat ja mummi kertoi mikä lintu kulloinkin laulaa. Sitten kuului variksen raakuntaa johon tyttö tuumasi ” pääskysen mummo laulaa”. Sanonpa jotta lapset ovat ennakkoluulottomia.
Kalevi, voisi joku poika sanoa, että ”pääskysen ukki siellä laulaa”.
Ierikka
Ihania ja syvällisiä juttuja pienistä ihmisistä!
Lissun kertomus herätti pari omaa asiaa mieleen. Tuo samainen kirja on meilläkin ehtymätön ilon aihe lastenlapsille. Vuoroista, kuka saa painaa, ollaan kovasti tarkkana, jos sattuu olemaan useampi lapsi sitä ukin tai mummin kanssa katselemassa.
Sitten tuo laulu, jonka alkusanat olivat Ronjan kuvan alla. Se oli minun viimeisen oman luokkani lempilauluja. Usein sitä toivottiin ja paljon laulettiin. Nyt eläkkeellä ollessani se osui kerran olemaan naisten jumpassa taustamusiikkina. Voi minkä kyynelten virran se sai aikaan, kun tuli ikävä mieluisaa, upeaa luokkaani! Oli ilo olla heidän opettajanaan.
Huomenna maanantaina on Ronjan nimipäivä. Onnea Ronjalle! toivottaa rovasti-setä.
Kiitti kivasta kirjoituksesta Lissu.
Noitten pikkulasten edessä menee aina ihan hiljaiseksi. Ei voi mitään.
Kun minun lapset olivat pieniä, yritin minäkin tartuttaa heihin kiinnostusta lintuihin. Keväällä ensimmäisenä muuttolintuna tuli töyhtöhyyppä, meilläpäin sanottiin että se on tiira. Sanoin pojallekin että se on tiira. Sehän laulaa jenkkityyliin pehmeästi äänyäen ”tiira, tiira…”
Seuraavana päivänä lapsi tuli sisään ja ihmeissään kysyi että miksi se tiira nyt laulaa ”viklo viklo viklo”?
Lapsi oli itse bongannut seuraavan muuttolinnun; Viklon. Seuraavat muuttolinnut olivatkin jo vaikeampia yhdistää ääntä ja linnun nimeä.
Kerroin kommentissani Törnävällä mahdollisesti
näkemästäni fasaanista. Vaikka tapahtuneesta on
aikaa jo kuutisentoista vuotta, kiinnostuin asiasta
niin että googletin äsken netistä asiasanalla ”fasaani,
Törnävä”, tarkistaakseni etten olisi puhunut aivan höpöjä.
Uskottava se oli. Voin nyt varmuudella sanoa että
tuo ”pahanilmanlintu” oli todellakin fasaani, sillä
siitä on tehty vuosien aikana Seinäjoen Törnävällä
useitakin havaintoja, jopa kaupungin keskustassa.
*
Alkuperäisaiheeseen palatakseni ounastelen
että Ronjankin lintuhavainnot ovat tapahtuneet
entisen kartanon mailla, Raalan kartanon, veikkaisin.
Lapset osaavat yllättää. En kai koskaan tule niin vanhaksi,
etten enää oppisi lapsilta jotain uutta.
Onnea vaan Ronjalle näin vähän myöhässä.
Kiitos kaikille kommentoijille lapsiin liittyvistä muisteloista ja tarinoista, ne saivat hymyn huulille.
Tellervo ounasteli ihan oikein paikan, missä Ronjan lintuhavainnot tapahtuivat. Täällä Herttoniemenrannassa ei palokärkiä näy eikä kuulu.
Ronja muutti puoli vuotta sitten vanhempineen Seitsemän veljeksen maisemiin ja siellä on ihanteellinen ympäristö luonnon tarkkailuun. Joku aika sitten Ronja oli nähnyt peurojakin melko läheltä, kun olivat tulleet ruokailemaan tontin viereiselle pellolle.
Kun soitin eilen nimipäiväonnitteluja Ronjalle, hän selitti innoissaan pelaavansa äidin kanssa muumipeliä, jonka olivat ostaneet viikonloppuna laivalta. Laivalla Ronja oli tanssinut muumidiskossa.
On ilo ja onni saada olla mukana pienen rakkaan ihmisen elämässä ja päästä osalliseksi siitä valtavasta elämänilosta ja innostuksesta joka täyttää hänen jokaisen päivänsä aamusta iltaan.