Sodan jäkeen Kymi yhtiö oli suurimpia metsänomistajia Värtsilässä. Kymin metsissä oli myös valtaosa metsätöistä. Yhtiöllä oli useita kämppiä 50 luvulla. Verkkolammen kämppä oli Pirtajärvien itäpuolella. Kämppä on purettu pois jo vuosia sitten. Olin tällä kämpällä ”kämppäukkona” muistaakseni pari talvea. Tässä jaksossa muistelen iltapuhteiden viettoa.
Verkkolammen kämppä. Vasemmalla näkyy hiukan hevosmiesten kämpän nurkkaa. Kämppien välistä pilkottaa ulkohuussi ja oven edessä on vesikelkka. Vesi haettiin saunan läheltä joen rannalla olevalta kaivolta. Kuvat: Alpoaatos.
Iltapuhteita
Varsinkin syystalvella valoisa päivä oli lyhyt ja illat olivat pitkät ja pimeät. Ruoka oli noin klo 17 ja loppuillaksi piti keksiä jotain ajan kulua.
Oven suussa, ikkunanvieruspenkillä oli pari ämpärillistä vettä juotavaksi ja pesuvedeksi. Pesuvati ja saippua oli varattu. Pyyhekin taisi olla. Likavesiämpäri oli penkin alla. Se varustus riittikin hyvin 30 miehen kaikkiin hygienian tarpeisiin, eli ”koprien” pesuun. Hygienia-sanaa ei tunnettu, ja turha sanahan se olisi ollutkin. Saunan lämmitin keskiviikkona ja lauantaina.
Kun miehet tulivat metsästä ja hevonen oli hoidettu ja märät päällysvaatteet viety kuivaushuoneeseen niin pääsi odottamaan päivän kohokohtaa, ruokailua. Ruoka-ajan lähestyessä alkoi muodostua pientä jonoa ”elämänluukun” eteen. Viimein emäntä Ilmi Honkanen avasi luukun ja iloisesti kuulutti ”ja nyt pojat syömään”. Se oli päivän paras hetki.
Kuva lehdestä Vanhat koneet 8/2012
Sahamainoksia ei 50-luvlla suunnattu metsätyön tekijöille, vaan puutavara yhtiöille. Myös Työtehoseuran Teho-lehti oli moottorisahojen mainostus paikka
Jotkut ehtivät ottaa pienet nokkaunet jo ennen ruokaa. Hakkamiehet (siis ne jätkät kellä ei ollut hevosta) saattoivat tässä välissä viilata sahan terän tai huoltaa moottorisahaa. Tässä porukassa vain kahdella oli moottorisaha muut kaikki olivat vielä pokasahamiehiä. Toinen moottorisahoista oli vielä raskas pulkassa vedettävä käännettävällä terälaipalla.
Vasta vuosikymmenten jälkeen ymmärsin tuon sahavanhuksen tarkoituksen. Se saattoi olla verotus. Moottorisahan tili oli nimittäin vapautettu verosta. Työporukkaan kuului moottorisahamies ja vänkäri (apulainen). Alkujaan molemmat saivat verottoman tilin, mutta myöhemmin apulaisen työ on tullut verolliseksi. Sen vuoksi vänkäritkin hankkivat jonkunlaisen sahan saadakseen myös verottoman tilin.
Sähköjä kämpällä ei ollut. Valaistuksena kämpässä oli kaksi kaasulamppua. Hasag tai Tilley. Toinen oli ruoka- ja korttipöydän päällä toinen sen toisen päällä jossa sahoja viilattiin. ”Yöjuoksuja” varten oli myrskylyhty. Monilla oli myös taskulamppuja.
Kun päivä kevätpuolella piteni niin sahojen viilaus tehtiin ulkona, koska auringon valo oli parempi kuin sisävalot.
Telkkaria kämpällä ei tietenkään ollut eikä ollut radiotakaan. Joku kävi joskus kuuntelemassa uutiset työnjohtajan puolella. Mutta mitäpä uutta siellä uutisissa olisi ollut. Siihen aikaan riitti hyvin kun luki uutiset sanomalehdesta kotona käydessään kerran viikossa tai –talvessa. Muistaakseni kämpälle ei tullut sanomalehtiä, nehän minun olisi pitänyt käydä hiihtämässä Kaustajärven tien varresta 3.5 km päästä. Postin heittolaatikko oli Pirtajärven tiehaarassa.
Korttipöydässä
Ruokailun jälkeen kokoonnuttiin korttipöydän ympärille. Ristikontra oli suosittu peli. Rahapeleistä Ventti, Pokeri ja Sökö. Korttipöydän ääreen mahtui istumaan noin viisi puolelleen ja loput olivat kihoina eli takapiruina selän takana seisomassa tai kurkkivat yläpeteiltä.
Innokas kortin pelaaja oli Pekka Eronen. Hän ansaitsee oman juttunsa.
Shakkilauta sekä nappulat oli myös. Se oli sillä toisella pöydällä jos sahan viilaajilta sinne mahtui. Vanhoja aikakausilehtiä ja muutamia kirjojakin oli joku tuonut luettavaksi. Muistan kolme kirjaa. Vasta ilmestynyt ”Berijan tarhat” ja ”Kunnon sotamies Sveikin seikkailut”. Näitä kirjoja oli moni lukenut. Sen todisti lukuisat punaiset merkit siellä täällä pikin kirjaa. Jäljet olivat tulleet siitä kun lutikka oli tapettu ja veri roiskahti merkiksi. Niitä kirjan merkkejä tuli jatkuvasti lisää.
Katkelma Berijan tarhoista.. Kun Stalin kuoli niin suuret määrät vankeja vapautettiin Siperiasta. Kirjan kirjoittaja Unto Parvilahti pääsi myös vapaaksi. lentokentän jonossa oli vielä paljon ennen häntä, mutta koneessa ei ollut enää monta paikkaa jäljellä. Hän päätti kokeilla paikallista menettelytapaa. Laittoi passin väliin seteli rahaa ja marssi röyhkeästi jonon keulalle. Jonosta protestoitiin että olemme odottaneet koko päivän miksi tuo toveri etuilee. Viranomainen kurkisti passin väliin ja sanoi ”Niin olette, mutta tämä toveri on odottanut jo kolme päivää” ja niin Parvilahti pääsi koneeseen.
”Kämppäemännän käsikirja” kuului keittiön kantakirjastoon. Muita kirjoja siellä ei tainnut ollakaan. Olisin tarvinnut sitä kirjaa jo syksyllä kun jouduin ”kämppäemännäksi” ja piti tehdä jotain ruokaa. Kirjoitin 1.3.2012 jutun nimellä ”Musta läskisoosi”. Pikku muistelma tästä kirjasta. Linnun tai kanan ruokaohjeessa neuvottiin kanan teurastaminen ja ruuaksi laitto. ”Kanan jaloissa olevat sitkeät jänteet saadaan pois kun kanan jalka (siis se keltainen kinttu) laitetaan halkolaatikon kannen väliin. Polvella painetaan kantta. Otetaan kaksin käsin tukeva ote kanasta ja kiskaistaan niin että jalka irtoaa ”polvinivelestä”. Jänteet jäävät kiinni ”varpaisiin”.
Pääoman hankkimista korttipöytään
Korttipöydässä rahapelit pelattiin hyvin pienin panoksin. Vain kolikoita käytettiin. Kaikilla ei ollut kolikkoakaan rahaa. Pikkurahan hankkimisessa oli omat keinonsa. Joku saattoi soittaa huuliharpulla maksua vastaan . Joku lauloi. Joku maksoi, ettei joku laulaisi. Vetoa lyötiin mitä ihmeellisimmistä asioista. Lassi (Lauri) Asikainen oli mestari keksimään vedonlyöntikohteita. Yksi niistä jäi erityisesti mieleen. Hän sanoi vakuuttavasti, että jos minä lyön puukkoni oven yläpuolelle pystyyn, niin se ei laske ketään ulos. Kuka ei uskonut, niin sai kokeilla kun maksoi Lassille 20 penniä. Aika moni kokeilikin ja pääsi vaikeuksitta ulos. He vaativat sitten rahjojaan takaisin. Lassi sanoi että itehän tuonne ulos mänittä, ei se puukko laskenna teitä ulos.. Lassi sai istua monta korttikierrosta silläkin tilillä.
Harrastettiin myös erilaisia arvoituksia. Joitakin niistä tehtiin piirtäen. Eräässä piirrostehtävässä oli kolme taloa. Jokaiseen piti vetää sähköjohto, puhelinjohto ja vesijohto (siis kolme viivaa). Viivat veivät saaneet mennä missään ristiin. Tämä tehtävä ei ole minulle ratkennut vieläkään. Toinen tehtävä oli myös mielenkiintoinen. Yksi mies väitti, että kun hän laittaa kananmunan lattialle niin kukaan ei saisi sitä rikottua pesuvadilla. Vuosien kuluttua vasta sekin selvisi. Tätä voisi lukijat miettiä. Onko se mahdollista??
Kahvia keitettiin 10 l kattilassa 2-3 kattilallista ja kaadettiin n 5 litran tarjoilupannuun ”elämänluukulle”. Kuvassa taitaa olla Alpoaatoksen kattaus. Enää kolme puhdasta mukia jälellä.
Iltakahvi oli 20-21 paikkeilla. Niihin aikoihin toinen kaasulampuista alkoi ”lumpsuttaa” eli osoittaa sammumisen merkkejä. Olin sytyttänyt toisen lampun hämärän tultua ja toisen lampun noin tuntia myöhemmin etteivät sammuisi samaan aikaan. Kaasulamppuja oli myös työnjohtajan ja emännän huoneissa sekä keittiössä. Öljy riitti lampuissa noin 5-6 tunniksi.
Oven suussa, siinä vesiämpärin vieressä oli myrskylyhty. Siihen sai itse tehdä tulen jos kävi yöllä hevosta hoitamassa tai huusissa.
Minun ilta askareisiin kuului vielä varmistaa, että keittiössä oli vettä tarpeeksi aamua varten, tyhjentää tiski- ja likavesiämpärit ja roskat, varmistaa kuivat sytykkeet ja hellapuut aamuksi.
Sammutin lamput ja täytin öljysäliöt valmiiksi aamua varten. Säilytin polttoöljyn puolen litran pulloissa. Se oli sopivan kokoinen ja helppo tankata vaikka taskulamppu hampaissa. Kun vielä tankkasin keittiön, emännänhuoneen ja työnjohtajan huoneen lamput pääsin itsekin kallistumaan levolle. Kun kaikki olivat lavereillaan tarkistin vielä, että ulko-ovi oli varmasti kiinni. Vielä viime tarkastus uunin pelteihin ja kuivaushuoneen tuuletusräppänään. Räppänä oli syytä avata yöksi että kostea ilma vaihtuisi ja märät vaatteet ja valjaat kuivuisivat. Kämpän, ja varsinkin kuivaushuoneen ilmaa hengitettyään saattoi olla yhtä mieltä Topi Örnin kanssa.. Kun muutaman minuutin jalkarättejä etsiessä tuli jo niin kylläinen olo että ei tarvitse muuta kuin hörpätä vettä päälle.
Yön syliin
Väsyneet miehet nukahtivat nopeasti. Vain jokunen palaute tuli minulle onnistuneesta kämpän lämmityksestä; yläpetin moottorisahamiehet uhkasivat sahata kaminan nurin jos vielä lämmittäisin sen yhtä kuumaksi. Perimmäisen nurkan alapetim mies tilasi minulta herätyksen ja käski aamulla tulla kusemaan hänen jäätynyt tukkansa irti seinästä. Eli ilmeisesti lämmitys oli taas kerran onnistunut keskimäärin aika hyvin.
Alpoaatos
ex kämppäukko
Kiva tarina Alpolta. Terv.MirjaSisko
Oi, niitä aikoja!
Harmi kun nämä tarinat eivät taida ehtiä tavoittaa enää päähenkilöitä, savotoiden arvonsa tunteneita jätkiä. Usein oli isiensä mukana nuoria poikasia. Heitä saattaisi vielä löytyä. Etsimisen helpottamiseksi haluan säilyttää otsikkona kämpän nimen
Yksi mielenkiintoinen yhteydenotto on tullut. Erään soittajan äiti halusi käydä kämpällä (tai kämpän paikalla) mihin hän oli aikanaan lähettänyt kiihkeitä rakkauskirjeitään tulevalle miehelleen. Kyse oli Ryösiön kämpästä.
Kiitän Alpoa antimista.
Joko tosiaan ollaan osassa 5, ilmeisesti kyllä, sillä ei kai otsikkoon voi laittaa laphinlissää.
Elävästi kirjoitettu kämppäkuvaus
”Pykälävaaran Päätalon” sukulaispojalta.
Tapio Rautavaara laulaa jossakin viisussa ”voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla”. Näin se on ollut Alponkin nuoruudessa.
On sitä muutamilla kämpillä tullut oltua.
Enimmäkseen mittamiehen apulaisena ja leimausreissuilla.
Hakattavat puut leimattiin kirvesleimalla.
Sulan maan aikana tehdyt puut mitattiin metsään palstatien varteen tehtyinä.
Halot mitattiin pinoihin tai ristikon päälle tehtyinä
pinokuutiometreinä.
Kuorinnan kanssa tehdyt ropsipuut (kuitupuut) mitattiin
ristikolle kappaleittain tekopalkkaa varten.
Näissä hommissa tuli oltua useinkin viikot kämpillä.
Kalevi muistuttaa niistä leivän murusista ja Martti kuorinnasta..
Ihan kirjaimellisesti, kun puita kuorittiin pakkasella, varsinkin vuoluraudalla pienellä pakkasella kuori tuli tikkuna suoraan naamalle. Kovalla pakkasella se taas mureni pikku murusiksi niinkuin Rautavaara muistelee.
Minun kuoritut ropsitaapelit pyrkivät kaatumaan pakkasella kun olivat niin liukkaita.
Kovaa on ollut jätkien työ ja elämä noihin aikoihin. Leipä oli tiukalla. Mutta niin oli koko yhteiskuntakin. Piti kantaa vastuuta kotijoukoista. Siinä ”sivussa” myös koko yhteiskunnasta ja uusien sukupolvien tulevaisuudesta.
Tuohon viime mainittuun seikkaan muistelma Örnin Topista, ajalta joilloin hän oli haudankaivaja, ahkera kirkkovieras ja ehtollispöytään polvistuja ja – kunnallinen luottamushenkilö. Valtuustossa oli kaksi yhtä suurta ryhmää ja Topi yksin kolmannessa. Kun päätöksiä valmisteltiin, hän kävi molempien ryhmien kokouksissa. Hän oli vaa’ankieliasemassa, melkoinen vallankäyttäjä siis. En muista, että häntä olisi populistiksi moitittu. (Jos muistan ja tiedän tästä asiasta väärin, olisin kiitollinen oikaisusta. Muisto on nimittäin minulle hyvin tärkeä, yhtä tärkeä kuin muistot Holopaisen Antista).
Kiitos, Alpoaatos kertomuksestasi! Siinä on tärkeää paikkakunnan historiaa! Lisäää!!! – Ierikka
Olen kertonut omista – ja vähän muidenkin –
kaustalaisten savottakokemuksista sarjassa
”Mehtärahhoin aikaan”. Ne on julkaistu Värtsissä
12-15.3.2012.
Pöllin pyöritystä 1/4
Puun halaajat 2/4
Maailma muuttuu 3/4
Sellunkeitossa 4/4
Monet muutkin rajaeudulla asuneet ovat ”maistelleet” ja
muistelleet nuoruutensa metsätöitä Värtsin palstoilla,
muuta vaihtoehtoa töiden suhteen ei nuorille miehille paikkakunnalla ollut.
On kiinnostavaa saada kirjoittajilta
”vertaistukea”. Tosin kämppäelämä jäi omalla kohdallani kokematta,
savotat sattuivat sijaitsemaan lähialueilla.
Ette varmaan oikein usko kuinka arvostan savottalaisten töitä, vaikka itse olen vain kassaralla hakkaillut monellakin palstalla ja tiedän yhden eläkeläissukulaisen tehneen paljonkin halkoja ja taitaapa vieläkin tehdä – no ehken ei?
Halkopinot ovat olleet monen maantiellä kulkijan ihmeteltävänä.
Terv.Pusan Mirja
Kuluneen viikon metsäradiossa haastateltin entistä metsuria, joka heikon selän takia lopetti metsätyöt ja meni etelään johonkin kepeeseen tehdastyöhön. En muista kestiköhän peräti muutaman kuukauden ennenkuin kilpajuoksu kellon ja kellokorttien kanssa oli viedä hermot. Kevyt työ alkoi tuntua vielä raskaammalta kuin metsätyöt.
Kaikessa raskaudessaan metsätöissä oli sellaista vapautta mitä ei kevyissä ”etelän töissä” tavoita.
Ja kuinka virkistävä voi nuotiokahvi olla jäisten leipäpalasten kanssa. Tuskin sellaista virkistystä saa kokea ”kevyissä eteläntöissä” paperimukista hätäisesti hörpättyä
Kahdenkymmenen vaiheilla sain minäkin kokeilla metsätöiden taitoja. Isän apuna justeerin toisessa päässä. Pokasahan asentoja puun juurella. Propsin kuorimista kuorimaraudalla. Ei olisi ollut leivän hankkijaksi sillä lailla.
Traktorilla halkojen ja propsien kuljetus Niiralan asemalle ja lastaaminen vaunuihin sujui jo paremmin. David Brown – Taavatti – oli sitkeä ajopeli. Mutta ei ollut kivaa illalla, kun tuohen ”pöly” kaivoi keuhkoissa. Halot kun piti kantaa peräkärrystä umpivaunuihin.
Kerran pelotti propsikuorman kanssa. Olin palaamassa Meriinahontien päästä – jossa Neuvostoliiton sotilaat tarkkailivat lastauspuuhaamme – Saarivaarassa laskeuduin aika ison kuorman kanssa mäkeä alas, lampi vasemmalla, soratie alla, pelko mielessä: pääsenkö kunnialla tasaiselle? Pääsin, mutta tapaus on pysyvästi mielessä.
Tervavaarasta paluu mäenrinteessä ennen Kolehmaista oli päätyä kuperkeikkaan. Iso kuorma halkoja peräkärryssä, joka oli valmistettu kuorma-auton alustasta ja toimi traktorin voimalla gardaaniakselin välityksellä. Yhtäkkiä kova pamaus. Vetopeli ja peräkärry vinkkeliin. Mutta ei enempää. Ihmettelin, miksi. Vähän ajan kuluttua Sahstenin Aarne asteli traktorin viereen. Hän oli jäänyt mäen alla pois kyydístä ja ottanut kookkaan kiven syliinsä. Kun hän kuuli pamauksen, hän tuikkasi kiven peräkärryn pyörän taakse. Kysyin, miten hän tiesi varautua etukäteen mahdolliseen tilanteeseen. Hän kertoi olleensa usein auton apumiehenä, kun sillä kuljetettiin puukuormia mainittua mäkeä ylös. Silloin hän oli oppinut, että pitää laskeutua mäen alla kyydistä – varmuuden vuoksi.
Kiitin Aarnea. Hän ilmeisesti pelasti joko henkeni tai ainakin vammautumisen. Sillä rinteessä oli mutka ja sen reunalla jyrkänne kohti suota.
On myös yksi aika hurja muisto. Olin Matti-veljeni kanssa menossa hakemaan metsästä uutta kuormaa. Traktori laitettiin vapaalle ja peräkärry työntämään. Sillä tavoin saatiin vauhtia melkoisesti lisää. Kun sitten teimme puunhakumatkan ja palasimme kotiin, isä kaipaili rautakankea. Oli kuulemma jättänyt sen peräkärryyn. Hetken mietittyämme hoksasimme, että se oli varmaankin lentänyt kovassa vauhdissa tienviereen. Löysimme sen ihan kotipellon laidalta. Isä antoi melkoisen sapiskan sekä rautakangen tippumisen että liikennerikoksen vuoksi.
Sitten opiskeluaikana tuli pakolliseksi traktorin ajokortti. Sitä ei minulla ollut, vaikka olin vuosia traktoritöitä tehnyt. Päätin suorittaa eräällä kesälomalla ajoluvan. Mutta ei siitä tullutkaan mitään. Yritin iltaisin opiskella. Mutta aamulla löysin kirjan lattialta sängyn viereltä. Oli kuitenkin pakko tehdä talossa töitä, myös traktorilla. Kun lähdin pihasta tielle, katsoin tarkasti oikealle ja vsemmalla, näkyikö poliiseja. Sitten äkkiä tien päälle ja jollekin pellolle tai metsään. Niin kesä meni töiden kiireessä.
Myöhemmin suoritin auton ajokortin. Inssiajo oli lyhyt. Kun insi näki, miten oikaisin auton liukkaalla kelillä käännyttäessä ylämäessä vasemmalla ja auton perän lähdettyä luisuun. ”Selvä. Mennään takaisin konttorille!” – Ajokortti taskussa palasin kotiin ja matkalla tarkastin mäenrinteen. Se oli kyllä aika hankala paikka. Mutta olin oppinut traktorin ja peräkärryn kanssa yhtä ja toista, mitä en ehkä autokoulussa olisikaan oppinut.
Ullukassa olen ihaillut Mielosen Sepon taitoja puunkaadossa. Puut rotkahtavat puolen metrin tarkkuudella aiottuun kohtaan. Karsiminen sujuuu juoksuvauhdilla. Saha käynnistyy heti eikä niinkuin minulla monen nykimisen ja (….) jälkeen. Terän terottaminen sujuu käden käänteessä. Kaikki käy niin nopeasti, että ennättää ihan rauhassa välillä istahtaa tupakalle.
Ja kyllä sopii ihmetellä motomiehenkin taitoja. Oikeat puut nurin oikeisiin paikkoihin. Ja lopuksi tietokoneliuska ulos osoittamaan ”saaliin” määrä. Toivottavasti vain Suomessa on jatkossakin riittävästi metsureita. Kyllä varmaankin, kun tietääkseni on tarjolla tyttöjäkin koulutukseen.
”Tuonne taakse metsämaan sydämeni halaa…” – Ierikka
No jopas jotain.. Siinä on teologia tuhonnut Erkiltä hyvän traktorimiehen uran. Olisit ajanut vielä monta halkokuormaa.
Tapahtuiko tuo linkkuun meno siinä jyrkässä Pesosen mutkassa?? Siina mutkassa Sallisen Reinon Kempsu-rekka meinasi myös mennä linkkuun, mutta Reku on ehtinyt laittaa pakin päälle ja kaasuttaa yhdistelmän yli pellon. On pysynyt pystyssä ja pysäntynyt metsän reunassa.
Tuohon metsäaiheeseen olisi vielä kysymys. Oliko hevosmiehistä ja hakkamiehistä muodostettu sellaisia pikkuryhmiä, eli kuuluiko hevosmiehen porukkaan joku tietty kaatoporukka?
Alpolle olin hevosmiehen vänkärinä eli isän mukana ajohommaa opettelemassa. Tukin teko oli sellainen metsätyö jossa kaatomiehet ja ajomies tekivät yhteistyötä. Meillä se meni yleensä niin, että pojat kaatoivat ja isä nuorimman kanssa ajoi tukit laanille eli autotienvarteen. Mutta jos työpari oli eri perhettä niin kaatomiehet ja hevosmies tekivät palstalla omat osuutensa, mutta yhdessä. Kaatajan palkka kaadosta, karsimisesta ja katkomisesta ja hevosmiehelle ajamisen palkka. Jakomies ( hän määritti sen millainen tukki puusta otetaan) oli firman palkollisia. Jos hevosmiehellä ei ollut vänkäriä apunaan niin kaatajien tehtävänä oli auttaa kuorman tekemisessä. Siitä avustamisesta oli oma palkanlisä, mikäli nyt tämän oikein muistan.
Samoin meneteltiin vanerikoivun kanssa. Leimikko kaadettiin elokuussa ja jakomies kävi merkkaamassa mistä puu katkaistaan. vanerit katkottiin syyskuussa ja kasattiin hevospelissa odottamaan talvea jolloin ne sitten ajettiin laaniin. Tässäkin koko savotta kaadosta laaniin ajoon voitiin ottaa yhdelle työporukalle. Tai sitten kaato ja katkominen oli erikseen ja kasaus ja talvella laaniin ajo erikseen. Kun vaneripuu yleensä uitettiin lopun matkaa niin se piti kaataa rasiin silloin kun koivu oli lehdessä. Lehdet haihduttivat osan vedestä pois ja puu ui ei hukkunut.
Meillä oli syksyllä 1962 ja talvi -63 Kaustajärvellä kunnan Mökkivaaran palstalta otettu yli tuhannen rungon vaneripuu leimikko. Kun talvella se ajettiin isän kanssa niin koko talven ajan oli hartian seutu enemmän tai vähemmän kipeänä. Kun voima ei riittänyt nostamaan vaneritukia reen pankolle niin piti nostaa yli voimien sitä puuta. Suora nosto kuormaan oli nopeampaa kuin teloja pitkin vierittäminen ja keinottelu. Se oli vaneritukin pituisina palasin leipä sinä talvena.
Muistan kun 1938 uudenvuoden jälkeen miehet lähti Suojärvelle
savottaan.Isäni oli hevosmies ja hänellä oli omat hakkumiehet.
Kaustajärveltä näitä hevosmiehiä ja hakkumiehiä oli useampi
porukka.Parirekien lavetit oli täynnä miesten ja hevosten muonaa.
Olot oli varmaan melko ankeat.
Pääsiäiseksi he palasivat sieltä kotiin.
Tulipas tietoisku metsätöistä. Isot kiitokset Kaleville ja Pentille. Jotain tuollaista ”porukkapeliä” ajattelinkin koska kämpilläkin oloi havaittavissa tällaisia porukoita, joilla oli yhteiset eväät. Olivat vissiin metässä samoilla eväskukoilla ja kämpällä myös.
Tuosta Suojärven savotasta olisikin kiinnostavaa koota oma juttunsa, mutta kertojat ovat jo lähteneet. Kukahan tekisi. Meidän suvulla on valokuva kun Otto Rummukaisen isä on siellä savotassa. Ovat tulilla ruokailemassa kaksipuolisen laavun edessä. Laavu saattoi olla heidän asuntonsa.
Suojärvellä:Mm. Kontiolahdesta oli miehet savotoissa 30:luvulla Suojärven alueella.Isäni s.1899 kertoi,että hevoset lastattiin Viipuriin menevään junaan Jakokosken asemalla rekineen rehuineen(Romon seutu) siitä matka jatkui Matkaselän asemalle,jossa oli junanvaihto Suojärven junaan,ja siitä Loimolan asemalle, jossa oli purkaus ja sieltä ajaen savota alueille. Isä kertoi nukkuneensa yhden kesän 20 cm leveällä penkillä savusaunan eteisessä,koska joka majoitustila oli täynnä savotalaisia ja selän paikka piti saada.Veljeni vaimon eno kyllästyi niihin olohin ja lähti nonen muun tavoin Amerikkaan 30luvun alussa.
Kiitokset ”kamppaukolle”hienosta tarinasta.Kirjoittelen taalta lampimasta maasta jossa nappaimistossa ei ole kaikkia kirjaimia ja ihmettelen samalla miten paljon elamamme on muuttunut 50:ssa vuodessa.
Tein tänään meille ruuaksi poronkäristystä ruskistelin sian siivu palat tein saman poronkäristys lihalle ja sen jälkeen hautumaan kannen alle noin tunniksi hyvää tuli.Kun luin
Alpon tekemän ansiokkaan jutun niin tuli mieleeni mikä oli savotoilla usein tehty ruoka se oli tirripaisti jossa sianliha
ruskistettiin pannulla eikä siihen laitettu mitään jauhoja.
Kun taas sianlihakastike tehtiin jauhojen kanssa.Niihin kastettiin leipää.Ja perunoita jos niitä sattui olemaan raskas
työ vaati NS:raskaat-ruuat.Itse kirjoitn eka jutun Värtsiin 27.12.2010 SAVOTAT TÄRKEÄSSÄ ROOLISSA Jossa kyllä paneuduin
enemmän jokapäiväisen leivän ympärille,miten työmiestä silloin arvostettiin kyllä ne sen aikaiset palkat olivat aliarvostetut
työmäärään nähden.Mutta oli hyvä että niitä oli ja joku markka
niistä tuli myös verotuloina Kunnankin kassaan.Minulla on tallessa vuosipäivyreistä kerättyjä vanhoja savotta aiheisia kuvia monenvuoden ajalta saiskohan niistä skannattua julkaisukelpoisia vaikka jonkun jutun jälkeen.
SUOJÄRVI:Asiasta en pysty kertomaan enempää koska ainoastaan 1938
tapahtumat on jäänyt selvästi muistiin.
Teuvo Eronen pystyy varmaan kertomaan oliko hänenkin isänsä Suojärvellä savotassa.Isäni ja Teuvon isä olivat serkkuja keskenään,heidän suku-
tapaamiset oli useamman kerran vuodessa.
Kyllä siinä sitten tarinaa riitti,kyllä siitä olisi 100 sivun pokkarin
yhden illan jutuista saanut,ilman lisäaineita.
Aivan hämärästi muistan että sielä vilahti myös ”SUOJÄRVI”.
Tilakaupan yhteydessä tuli omistukseemme myös Jänisjoen rannassa sijaitseva sauna, joka on pystytetty todennäköisesti 1960-luvun lopulla. Naapurini muisteli, että sen alkuperä liittyy jollakin tavoin jossakin Pirtajärvien lähistöllä sijainneeseen savottakämppään. Lienee mahdollista?
Veljeni Matti Tarvainen oli kämppämikkona sodanjälkeen nuoripoika siloin ensi työpaikka. Kerran eräänä kesänä kävimme kämpänraunioilla. Matti kertoi hänen kämppäajastaan. Silloin heti sodan jälkeen oli liikkunut vankikarkureita ja hämäränmiehiä, jotka ryöstelivät rahalähetyksiä. Kämpille tilipäivinä tuotiin tilipussit hevosella firmantalolta. Mattin yksi tehtävä oli käydä hevosella Kymintalolta Kaustajärveltä tilipussit hakemassa miehille. Näin hämättiin hämäränmiehet.
Matti myös kertoi kun hän viereisestä purosta ansalangalla pyysi haukia hirttämällä. Muistoksi siltäreissulta löylin kämpän rauniosta ”rampin” haan ja ojensin Matille muistoksi.
Niin ei kananmunaa voikkaan rikkoa pesuvadilla kun sen laittaa nurkkaan pystyyn.
Kauan kesti minullakin tajuta tuo nurkka-juju