Lapikkaat

Pienenä poikana sain Vapuksi ruojuvarsipatiinit, joissa oli metalliväkäset nauhoja varten. En minä niistä kengistä erikoisemmin välittänyt, se nauhojen punominen oli niin työlästä. Sodan jälkeen olin sitten ikionnellinen, kun sain juoksupojan palkallani ensimmäiset kunnon nauhakengät. Ei se haitannut, vaikka niissä puupohjat olikin.

Parina talvena minulle teetettiin kippurakärkiset lapikkaat. Ne olivat mainiot hiihtokengät. Lapikkaan kärki työnnettiin suksen mäystimeen ja siitä nahkahihna kannan taakse. Kun sitten suksiin saatiin metallisiteet, hankittiin Monosen kenkätehtaan valmistamat kunnon monot. Ensimmäisten lapikkaiden historiaa en muista, toisten sitäkin paremmin.

Vaikka oli pula-aika , isä oli onnistunut saamaan nahkaa uusia lapikkaita varten. Minut lähetettiin sitten viemään nahkat suutarille Värtsilän Selkäkylälle. Siihen aikaan vielä pääsi höyryveturin vetämässä junassa muutaman kerran päivässä Joensuusta Kaurilaan. Sieltä piti jatkaa matkaa potkurilla.

Kun olin saanut Tohmajärven asemalla potkurini junaan ja matkalipun ostettua, menin vaunuun odottelemaan junan lähtöä. Katselin kun punalakkinen junanlähettäjä tuli asemarakennuksesta ja antoi vihreällä “läpykällään” lähtöluvan junalle. Veturinkuljettaja taas vihellytti pilliä, ja juna lähti vaunun pyörät kitisten liikkeelle.

Siinä vaiheessa minä kauhukseni huomasin, että se lapikasnahkakääröni olikin jäänyt aseman rapulle. Silloin tuli todella hätä käteen. Juoksin vaunun ulko-ovelle. Avattuani sen huomasin, ettei junan vauhti vielä ollut liian kova. Suljin silmäni ja seurauksista piittaamatta hyppäsin junasta. Hätähän ei lue lakia vanhan sanonnan mukaan. Siinä sitä sitten seisoin nivusiani myöten hangessa ja katselin, kun juna jatkoi matkaa yhtä matkustajaansa vähempänä. Varmaan konduktööri ihmetteli, missä se asemalta junaan noussut poika mahtaa piileksiä.

Niin palasin nahkakääröni luo ja aioin lähteä kotiin odottelemaan seuraavaa junaa, mutta sitten näinkin kaukaa Onkamon suunnasta tulevan tavarajunan ja jäin odottelemaan sitä siinä toivossa, että pääsisin sillä Kaurilaan potkurini luo.

Kun juna sitten pysähtyi asemalle, menin arastellen veturinkuljettajan juttusille ja selvitin, miten pojan oli käynyt. Minullahan oli matkalippu ja vielä potkurikin odottamassa perillä. Ilokseni kuljettaja kehotti nousemaan veturiin, ja siitä alkoi elämäni ikimuistoisin junamatka Tohmajärveltä Kaurilaan. Veturinkuljettajan ammatistahan moni pikkupoika haaveilee, ja minä pääsin käytännössä näkemään ,millaista se sitten oli.

Siellä Kaurilan lastauslaiturilla potkurini odotteli potkijaansa. Asemamiehelläkin oli ollut ihmettelemistä, kun junasta tuli yksinäinen potkuri ilman omistajaa. Siitä sitten potkuttelin Selkäkylälle ja sain nahkat ja mitat annettua suutarille.

Paluu sujuikin ongelmitta matkustajavaunussa istuskellen. Konduktööri kyllä vähän ihmetteli, kun matkalipussani ei ollut merkintää tulomatkasta. Niin minä taas jouduin nolona selittelemään tekosiani. Kotona en kyllä kertonut halaistua sanaa seikkailustani, vaikka tekikin mieli kehua junamatkasta veturissa. Luultavasti siitä jonkun verran toruja olisi tullut.

Sitä en kyllä muista, mitä mahtoi tapahtua valmiiden lapikkaiden hakumatkalla. Kai se meni kommelluksitta, koska ei ole jäänyt mieleeni.

Pussinpohjan Masa

13 comments for “Lapikkaat

  1. Juttuhan oli suorastaan hiukset pystyyn nostattava!

  2. Kuka se Selkäkylän suutari oli? Oliko sukunimi Kärnä? utelee muistiongelmainen Ierikka

  3. Heippa,Ierikka!

    Eipä siinä paljon vastauksia heru, jos toinen muistiongelmainen
    toiselta muistiongelmaiselta kyselee.En muista suutarin nimeä.
    Oli isä-Heikin tuttuja varmaan.
    Terveisin Masa

  4. Leinosen Tauno suutaroi Selkäkylällä ja oli monitoimimies muutenkin.

  5. Tauno leinonen asui Kaustajärvellä ennen sotia,Hän oli muurari ja
    Kaustajärven osuuskaupan myymälänhoitaja joka jäi rajan taakse.
    Tauno oli myös ensimmäinen moottoripyöräilijä Kaustajärvellä.

  6. Moi, Masa ja Arja-Leena! ”Kaima” Kinnunen sen sanoi! Olishan tuo pitänyt muistaa! Siellä Välskän rinteen alla on Leinosen talo ja ikätovereiden koti. Rinteen päällä oli Lintulan metsälaidun, joka ylsi Mustanlammen rantaan, jossa lehmät kävivät juomassa. Mutta siihen aikaan ei ollut vielä Leinosen taloa. Taisivat asua Valkosessa talossa ennen kuin rakensivat oman talon. Taisi olla Tauno myös muurari?

    Korjatkee parempi muistiset, etten anna väärää todistusta!

    Ierikka

  7. Minäkin muistan vielä jotenkin tämän Leinosen Taunon. Mainitusta miehestä tuli jälleen mieleeni kauan sitten kuulemani tapaus:
    Tarinan mukaan Tauno oli todennäköisesti kelin liukkauden yllättämänä ajanut moottoripyörällään tieltä ulos. Aineellista vahinkoa ja ehkä muutama ruhjekin oli saattanut syntyä. Hänellä oli kuitenkin ollut suurin huoli repussa olleen termospullon kohtalosta! Lienee tapahtunut sellaisena aikana, että uuden termarin hankkiminen ei ole ollut kovinkaan yksinkertaista ja jos mistä on saanut, on saattanut maksaa aika paljon.

  8. Jussi R. -Asuiko Antti Patsonvaarassa Opotta 2 tilalla?

    Voit vastata minun sähköpostiini.

    Etukäteen kiitos vastauksesta. Martti.

  9. no jopa oli aikamoinen seikkailu kenkien hankkimis reissuksi..

    Muistaakseni aikoinaan oli sanonta ”voi pojat ja Immonen ja suutar Leinonen”

  10. Kirjoitan enempi noista Leinosen Taunon termospulloista kunhan väkerrän juttua Kaustajärven vartion rakennustyömaasta

  11. Kun olin nuorena rajamiehenä Lieksassa niin Tauno Leinonen teki P-KR:lle muurarin korjaustöitä vartioasemilla. Parillakin Taunon remontti matkalla hänet tapasin. Se oli jälkeen Kaustajärven vartioaseman rakentamisen.

  12. Vastaanpa tässä Erkille, että ukkini Selkäkylältä Antti Kärnä oli räätäli. Hän teki miesten vaatteita, tikkasi täkkejä ym.
    Siirtyi tuonilmaisiin v.1964.

  13. Kiitos, Liisa! Niinpä oli. NYT muistan. Muuten, kun tästä flunssasta silviän, toimitan Sinulle pyytämiäsi sukutietoja.

    Maltahan vielä, pikku serkku!

    Ierikka, Iidan veljen pojanpoika.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *