Olipa kiva, kun tuo Värtsin huopatossukirjoitus sai kommentoijat tarttumaan kynään niin runsaslukuisasti.
Itsellänikin ehti kulua useampi pari huovikkaita; varret tietysti uusiokäytettiin, Yksi pari taitaa olla vieläkin tallella. Tähän ikään mennessä on talvijalkineiden malli ehtinyt muuttua moneen kertaan. Huopatossuja on Joensuussa myynnissä ainakin yhdessä liikkeessä, sekä pitkä- että lyhytvartisina, mutta kumipohjaisina. Myyjäneitonen epäili kumipohjaisten aitoutta huopapohjaisiin verraten. Muutama asiakaskin oli valistanut, ettei kumipohja kuulunut alkuperäiseen huopatossuun. Hyvän näköisiä silti olivat!
Lapikkaita en nähnyt missään liikkeessä esillä, ehkä tilaamalla, sanottiin. Vanhan ajan suutarit ovat tässäkin asiassa kova sana.
Liitän tähän mukaan muutaman valokuvan Värtsilän Työväen Näyttämön esityksestä ”Laulu tulipunaisesta kukasta”. Näytelmän sankarilla, suuren ja komian talon pojalla Olavilla ( Arvo Matikainen ) on jalassaan hyvin kiillotetut riukuvarsisaappaat, pieksut.
”Tulipunakukka”. Annansilmänä Tyyne Kurki, Olavina Arvo Matikainen ja komeat riukuvarsilapikkaat. Kuva Hilkka Partasen albumista.
Itselläni on vielä tallella turkisvuoriset lapikkaat, kuin uudet. Saas nähdä tuleeko vielä vedettyä jalkaan pakkaskelillä.
Jatsarit tulivat tutuiksi jo ennen sotia. Hyvin sujui tanssikin nuorilta miehiltä Kansantalon parketilla. Komeita ryppyvarsijatsareita ja salskeita poikia, iloja pikkutytön silmällekin.
Unkarilainen laulunäytelmä ”Punainen laukku”. Helvi Andersin Pulkkinen punasaappaissa ja Arvo Matikainen husaariupseerina punaisessa puvussa ja kannussaappaissa. Kuva Hilkka Partasen albumista.
Suunnilleen samoihin aikoihin ilmestyi kauppojen hyllyille Miesten patiinit. mustat nauhakengät, varsiosa vähän yli nilkan. Saattoivat olla kiiltonahkaakin. Vähän niin kuin herrastelukengät!? Huonolla säällä ne suojattiin kalosseilla. Naisille oli tarjolla vastaavasti kuminen korollinen päällyskenkä, kiinnitys painonapeilla. ”Nappaskengät” säilyivät niiden sisällä kuivina ja puhtaina.
”Laivaston pikku morsian” (v. -39). Kasse Slminen ja Tyyne Kurki. Tytöllä kullanväriset avokkaat. Kuva Hilkka Partasen albumista.
Jatkosodan aikana oli vielä myynnissä kumisia päällyskenkiä. Niiden kumi oli kuitenkin niin huonoa, että ne alkoivat pian ”pykimään” ja menivät melko nopeasti rikki.
”Seitsemän veljestä tuohivirsuissaan ja Venla (Vieno Partanen) antamassa pojille satikutia. Vasemmalta Eero (Lauri Savolainen), Timo (Kalle Rantanen), Simeoni (Leo Partanen), Tuomas (Arvo Matikainen), Juhani (Jussi Virtanen, Aapo (Yrjö Simonen), takana Lauri (Martti Järvinen). Kuva Hilkka Partasen albumista.
Näin tulevien MM-hiihtojen alla kannattaa palauttaa mieliin nuoruuden hiihtokengät – monot. Niissä oli kengän pohja sivulta leveämpi johon suksiside – bergendahl, rotanloukku tai voitto – tukevasti kiinnittyi. Mono oli etenkin maaseudulla käytössä hiihtokauden jälkeenkin työkenkänä ja yleisjalkineena. Eipä näyttänyt vieroksuvan tanssilattiaakaan.
Omiin suksiini kiinnitettiin aikanaan Voitto-siteet ja nahkamäystimet heitettiin ”kaatikselIe”. ”Voitoilla” tuli sitten elämäni hiihtotarve tyydytettyä. Taitavat olla jo sekä sukset ja siteet että kohta hiihtäjäkin museotavaraa.
Tässäpä pieni otos omia kenkämuisteloita.
Hilkka.
Joskus 50-luvulla oli käytössä ns. elefanttitossut. Ne oli tarkoitettu päällyskengiksi, mutta ainakin minä pidin niitä joskus paksun villasukan päällä. Näissä päälyskengissä ei ollut korkoa, pohja oli tasainen.
Siinäpä jalkineita -ja kaikki näytteet poimittu tetteatterimaailmasta ja Hilkan omista arkistoista. Kiitokset Hilkalle!
Enpä ole tainnut ikinä nähdä pitkävartisia lapikkaita. Lienevät suunniteltu tukinuittoa varten. Millaiset lienevät olleet tuohivirsut pitää. Onko jollain kokemuksia? Virsuihin on varmaan ollut köyhilläkin varaa, mutta lapikkaiden hankintaan on täytynyt olla tukku rahaa.
19.tammikuuta oli nettikanavalla Yle.fi juttua Töysän kenkätehtaan huopalapikkaista kuvien kera. Juttu löytyy vielä Ylen maakuntasivulta Pohjanmaa. Lapikkaat ovat todella hyvän näköisiä ja värivalikoimassa oli esillä vihreät, valkoiset ja punaiset jalkineet. Jos jotakin kiinnostaa niin niitä on saatavilla omaan jalkaan.
Muistan, kun koululaisena oli ehottomasti saatava elefanttitossut,
hyvät kengät nekin, mutta ei kauniit. Olenhan teetättänyt Tuupovaaran
kuuluisalla suutarilla myös lapikkaat, mitkä ovat vieläkin olemassa.
Samoin Sepolla.
MirjaSisko
Opiekeluaikanani Helsingissä minulla oli sisäjalkineina ihan oikeat virsut. Ne toimivat erittäin hyvin, kunnes kuluivat risoiksi. Värtsilässä ne olivat valmistetut. Mutta en muista, kuka tekijä oli.
Kun menin Lemille kirkkoherraksi, löysin jostain Lappeenrannan kaupasta nahkasaappaat. Niissä oli ptkät varret, kuten kuvassa 1. Saappaiden kärjet eivät olleet kippurat, josta syystä en niitä lapikkaiksi nimittänytkään. Varret taitoin alas säärten ympärille, varsinkin silloin, kun vierailin taloissa koti- käynneillä. Joskus vedin ne ylös, kun Laika-koiran kanssa kahlasimme lumessa.
Harmittaa, kun en säilyttänyt niitä. Olisivat nyt myyntivaltti vaikkapa lähetysmyyjäisissä. Voisin markkinoida niitä riukuvarsi -lapikkaina, Hilkan kuvan vedoten.
Mutta eipä puhuta vain lapikkaista, vaan myös Värtsilässä kukoistaneesta teatterista. Kyllä tulee haikea mieli, kun en ennättänyt kasvaa teatterissa käymisen ikään. Mutta toivon Värtsilän kesäteatterille innokasta talkoomieltä! Siinä on perinteen hohtoa! Veijo Tikalle vankkaa otetta tahtipuikkoon!
Ierikka
Onpa Hilkan albumissa hienoja kuvia, jotka kertovat vireästä teatteriharrastuksesta Värtsilässä.
Maininta monoista ja tanssilattiasta toi mieleeni Laanilan monotanssit Saariselällä neljännesvuosisata sitten. Ne olivat elämäni hauskimmat tanssit, tosi rento tunnelma.
Minulla on hoilolalaisen Toimi Jormanaisen tekemät supikkaat.
Ovat olleet käytössä jo vuosikymmeniä kansallispuvun kanssa.
Kepeät olivat myös tanhukenkinä, ja hyvin ovat kestäneet.
Nyt on kuitenkin käynyt niin, että Antrean puku on kaapissa
kutistunut, eikä polkka enää nouse kepeillä supikkaillakaan.
Mukavina muistoina ovat.