Elonkorjuun aikaan

Kypsän viljan tuoksu on yksi ihanimmista loppukesän ja alkusyksyn tuoksuista. Onneksi siitä pääsee nauttimaan täälläkin pääkaupungissa. Viikin koetilan, Tuomarinkylän kartanon ja Haltialan tilan laajoilla peltoaukeilla kasvaa muutamia satoja hehtaareja ruista, vehnää, ohraa ja kauraa. Jokaisella viljalajilla on omanlaisensa tuoksu ja väri. Voimakkaimpana mieleeni on syöpynyt lapsuudesta ohran tuoksu.

Parveilua

On elokuun toiseksi viimeinen päivä, kun poljen kohti Viikkiä. Metsässä on jo havaittavissa aavistus syksystä. Pihlajien oksat notkuvat marjojen painosta ja koivuissa on hieman keltaista. Fastholman viljelypalstoilla kultapallot kurottelevat kohti taivaan sineä. Ajelen kaurapellon laitaa ja nautin auringon lämmöstä. Sudenkorennot parveilevat ruovikon tuntumassa. Tunnistan joukosta punasyyskorennon. Pysähdyn arboretumissa pellon laitaan ja jään katselemaan laiduntavia lehmiä ja nuorta karjaa. Samassa kauempaa pellolta kuuluu voimakas kahahdus, kun monisatapäinen valkoposkihanhiparvi kohoaa siivilleen ja äänekkäästi kaklattaen suuntaa kohti Vanhankaupunginlahtea. Niska kenossa katselen niitten ylilentoa.

Puintipäivä

Pyöräilen pitkin peltoteitä ja pysähdyn ohrapellon laitaan. Seuraan  katseellani lähestyvää leikkuupuimuria. Se on tehnyt jo muutaman kerroksen pellolla. Puimuri kaartaa pellon reunassa seisovan traktorin viereen, nostaa torven traktorin lavan yläpuolelle ja valuttaa sisuksistaan lavan täyteen jyviä. Metsän takaa alkaa kuulua kaklatus ja hanhiparvi laskeutuu viereiselle pellolle. Puimuri palaa reitilleen ja loittonee jättäen jälkeensä pölypilven.

Kypsän ohran tuoksu vie ajatukseni lapsuuteen ja nuoruuteen. Muistan, kuinka isä niitti viljat viikatteella vielä 60-luvun alussa. Minunkin teki mieleni kokeilla niittämistä. Lupaa ei herunut, isä arveli, ettei siitä tule kuitenkaan mitään. Niinpä harjoittelin salaa sillä aikaa, kun isä oli ruoan jälkeen ettoneella. Ylpeänä sitten esittelin isälle taitojani ja sen jälkeen sainkin niittää niin paljon kuin halusin. Muistan vieläkin, miltä kuulosti, kun viikatteen terä katkaisi kypsän ohran korret. Seivästyksen jälkeen kaikki maahan jääneet tähkät haravoitiin tarkkaan talteen. Jumalanviljaa ei saanut haaskata.

Puintipäivässä oli oma hohtonsa. Puinti tehtiin talkootyönä. Jo aamusta tuvan hellalla kiehui lammaskaali punakeltaisessa isossa emalikattilassa. Edellisenä päivänä äiti oli paistanut leipää ja pullaa. Talkooväen tarjoiluissa ei pihistelty. Puimakoneita oli vain isommissa taloissa. Niinpä meidänkin viljat puitiin naapurin koneella. Viljaa ajettiin puitavaksi seipäiltä kahdella hevosella. Isä itse toimi syöttäjänä. Vilja piti osata syöttää tasaisesti koneen päässä olevaan ”nieluun”. Koneen sivulla olevan aukon suulle sidottiin säkki, johon jyvät valuivat. Muistelen, että koneen samalla sivulla olisi ollut myös aukko, josta ruumenet ja akanat suihkusivat koneen viereen. Oljet tulivat ulos koneen toisesta päästä. Minun tehtäväni oli olla ladossa tallaamassa olkikasaa. Se oli pölyistä hommaa ja oljet raapivat kinttuja. Puintipäivän päätteeksi talkooväelle lämmitettiin sauna.

Otrakokko

Lähden jatkamaan matkaa. Ennen sitä näppään kuitenkin vielä muutaman kuvan lehmistä. Viikinmäen kohdalla huomaan erään rakennuksen seinässä lämpömittarin, se näyttää +21.

Laskettelen mäen alas joelle. Rantatietä polkiessani ajatukseni karkaavat taas lapsuuden maille.

Kun viljat oli puitu ja jyvät kuivattu, isä lähti myllyyn. Uusista  ohrajauhoista äiti paistoi otrakokkoa. Vesi herahtaa kielelle, kun ajattelen lämmintä, rapeakuorista ja tuoksuvaa uutisleipää. Siitä leikattujen viipaleiden päälle levitettiin reilusti voita ja nautittiin kylmän maidon kera. Viljami Laasosen on kirjoittanut Pälkjärven ruokaperinteestä. Hän kertoo, että juureen tehtävän kokkoleivän valmistus oli vaativampaa kuin ruisleivän valmistus. Kaikki perheenäidit eivät osanneetkaan valmistaa kunnon kokkoleipää.

Tilusten tarkkailua

Iltapäivä on jo pitkällä, kun saavun Tuomarinkylän kartanon maille. Täällä ohra on jo puitu. Kartanon cowboy kiitää ratsullaan vehnäpellon laitaa. Poikkean kartanon terassille ja tilaan lohipiirakan ja annan katseeni vaeltaa peltomaisemassa. Piirakan syötyäni, paikalle pyöräilee ystävättäreni ja tilaa meille kahvit ja jäätelöannokset.

Pari tuntia hurahtaa rattoisasti kuulumisia ja luontohavaintoja vaihtaen. Ystävättäreni kertoo nähneensä jalohaikaran Viikissä. Hehkutamme jälleen kerran vapauttamme mennä, tulla ja olla ilman aikatauluja ja nauttia luonnon tarjoamista ihanuuksista.

Lähdemme yhdessä tarkastelemaan Haltialan tiluksia. Tarkoituksena on poimia myös auringonkukkia. Mutta mitä ihmettä on tapahtunut? Auringonkukkapelto näyttää ihan raiskatulta. Se on kuin Itä-Savon metsät Asta-myrskyn jälkeen. Emme löydä montaakaan kukkaa.

Haltialassakin ohra on jo puitu. Vehnäpelto on vielä koskematta. Syysruis on juuri kylvetty. Valkoposkihanhet ja västäräkit nokkivat rukiin jyviä mulloksesta.

Täysikuu

Paluumatkalla ajamme vaihtelun vuoksi Vantaanjoen itärantaa. Viikin peltoaukealla pysähdymme hetkeksi seuraamaan valkoposkihanhien ruokailua. Metsätien varrella tuoksuu jättipalsami. Ajelen loppumatkan yksin ja ajatukseni viipyilevät vielä tuoksuvilla pelloilla. Mielessäni alkaa soida Vexi Salmen sanoittama laulu ”Maailma on kaunis”.

Aurinko on jo laskenut, kun saavun kotirantaan. Täysikuu on kohonnut Tullisaaren ylle ja luo hohdettaan sametinpehmeään elokuun iltaan. Kuunsilta ulottuu melkein rantaan saakka.

5 comments for “Elonkorjuun aikaan

  1. ”Tähkäpäinen päällä täysikuu…”

    Lissu on zoomannut hienosti ”piilokamerallaan”
    – jos ei aivan sirpillä leikkuuseen, kuhilaassa
    kuivaamiseen ja riusalla puintiin –
    niin kuitenkin nykypäivästä lapsuutensa
    leiväntuoksuun saakka.

  2. Kertomus on romanttinen kuin Suomi- filmissä. Hyvin kaikki työvaiheet muistatkin.

    Vilja oli raskasta seivästää nuoruudessani. Muistan myös nuo puintipäivät. Minun tehtäväni oli haravoida pellolta kaikki talteen.
    Tässä kotini lähistöllä on viime viikkoina ollut nähtävänä tuo
    samanlainen näytelmä. Tuossa naapurissa on useita vasikoita emojensa kanssa laiduntamassa. Se on nykyuudistus. Eläimet lähtivät karkuun, kun yritin niitä kuvata kännykälläni.

    Tässä kodissani ovat muutamat entiset pojat muistelleet noita
    nuoruutensa puintiaikoja,kun heidät juuri pantiin siihen ruumenluukulle töihin. Silmät ja korvat ovat olleet tukossa päivän jälkeen. Joku oli ollut oikein palkollisena jossain talossa, mutta palkkapäivänä oli itku päässyt, niin hupainen summa oli kouraan annettu. Vieläkin puree tämä ihminen hammasta.

    Toivottavasti en ollut ilonpilaaja?

  3. Ihanaa kaunista kerrontaa Lissulla ja mukava lukea.
    Värtsin kirjoittajista (melkein kaikista) huomaa, että olette kasvaneet
    maalla tai ainakin läheisyydessä nuoruutenne ja Lissu kertaa pyörän selästä vielä samoja kokemuksia meidänkin luettaviksi ja kuvia katsottaviksi. Kiitti vaan.
    Mirja Sisko

  4. Kävin tänään katsomassa Heljä Liukko Sundströmin 50-vuotis juhlanäyttelyn, jossa oli myös pari videota Heljän työskentelystä.

    Työstäessään aaltoilevaa viljapeltoa, Heljä ilmaisi rakkautensa viljapeltoihin. Sanoi niiden olevan hänelle kuin kirkko.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *