Pälksaaren taksinvaltaus tapahtui 12.7.1941. Aunuksen Ryhmän alaisuuteen kuuluva Sotasairaala 25 perustettiin uudelleen heti rintaman edettyä idemmäksi. Sairaalan henkilökunta saapui paikalle kymmenen päivää takaisinvaltauksen jälkeen. Sairaalassa oli jo toiminnassa 2. Kenttäsairaala.
Susanne (Susie) Wahlforss osallistui keväällä 1941 Punaisen Ristin ensimmäiselle apusisakurssille. Hän sai heinäkuussa komennuksen Pälksaaren sotasairaalaan. Matka Helsingistä Pälksaareen kesti kaksi vuorokautta. Ensin junalla Joensuuhun, sieltä linjurilla Tohmajärvelle Onkamoon, josta edelleen kuorma-autolla Pälksaareen. Perille hän pääsi keskellä yötä. Vanhan puolen alakerrasta loisti valo, poliklinikalla hoidettiin haavoittuneita. Pritsillä makasi alaston mies, jolla ei ollut vatsaa ollenkaan jäljellä. Nuoren 19-vuotiaan apusisaren perehdytys sotasairaalan työhön tapahtui varsin tehokkaasti.
Tykkien jylinä ja pauhu kuului kaiken aikaa. Sortavalan valtaus oli parhaillaan käynnissä. Rintamalta tuli jatkuvasti haavoittuneita. Pälksaaressa oli täyttä. Apusisarille ei aluksi riittänyt sänkyjä, vaan he joutuivat nukkumaan lattialla heinäpatjojen päällä. Joka ikinen yö tytöt herätettiin tekemään kipsisiteitä. Apusisaret puhdistivat haavoja, steriloivat välineitä ja siivosivat sekä toimivat kirjureina. He huolehtivat myös potilassiirroista, kun lääkintämiehiä ei ollut paikalla. Siinä tytöillä olikin taiteilemista, kun he kuljettivat miehiä paareilla kolmanteen kerrokseen.
Kirurgisen puolen ylihoitajana oli SPR:n sisar Astrid Hammarström, joka oli erikoisen tunnettu kovasta kurista. Hän vaati alaisiltaan ehdotonta tottelevaisuutta ja hyvää käytöstä. Nuorista hoitajattarista ja apusisarista tärkeily niissä olosuhteissa korostui liiaksi ja aiheutti turhaa mielipahaa. Susanne Wallforss joutui sisar Astridin käskystä pidentämään työpukunsa. Helma oli ratkottava auki ja kaikki saumanvarat hyödynnettävä, jotta hame ulottusi puoleen sääreen.
Kesällä 1941 Päksaaressa oli apuna myös Tanskan Punaisen Ristin ambulanssi, jonka matkassa oli kymmenkunta vapaaehtoista lääkäriä. Tanskalaiset olivat iloisia ja reippaita miehiä ja toivat sotasairaalan arkeen mannermaisen tuulahduksen. He olivat kovia juhlimaan ja aina löytyi jostain tarvittavat aineet illanviettoon. Rantasaunalla pidettiin kesäiltaisin ”kasinoa”. Siellä tanssittiin gramofonin tahdissa ja tasattiin myös apusisarien kotoa saatujen pakettien sisältö.
Kesäillan valssin pyörteissä rantasaunalla syttyi elämänpituinen romanssi. Wärtsilän tehtaan johtajan tytär, apusisar Susanne Wahlforss ja tanskalainen lääkäri Stefan Barner-Rasmussen rakastuivat sotakesänä 1941 Pälksaaressa ja heidät vihittiin seuraavana keväänä. Syksyllä 1941 tanskalainen ambulanssi miehistöineen siirtyi Pälksaaresta Äänislinnaan sotasairaala 28:n avuksi.
Lähde: Sirkka-Liisa Tuovinen: Pälksaari 1925-1945 – Piirisairaala rajan tuntumassa – Sairaala sodan jaloissa (ilm. 1999)
*****
Jk. Susanne Barner-Rasmussen (1921-2008) ja Stefan Barner Rasmussen (1912-1996) ovat saaneet viimeisen leposijansa Hietaniemen hautausmaalla. Heidät on haudattu samaan hautaan Susannen vanhempien, Wilhelm Wahlforssin (1891-1969) ja Siri Wahlforssin (1894-1988) kanssa.
Artikkelissa mainitaan tanskalainen ambulanssi.
Joensuun seutukirjaston Pohjois-Karjala kokoelmiin
kuuluu kirja:
Lefevre, Hafdan: Kun Tanska lähetti ambulanssin.
Se on julkaistu 1941, siinä on 148 aivua ja
12 kuvalehteä.
Kirjoja on kaksi kappaletta mutta niitä ei lainta.
Paikan päällä voi toki käydä tutkailemassa.
Kyllä apusisarilla on ollut karskit ”aputyöt”. Aikamoinen hyppy ensiapukurssilta Pälksaareen tai muuhun sotasairaalaan.
Jos tuosta jotain kevennystä keksisi… olikohan se liian lyhyen hameen helman ansiota vai sen jatkamisen syytä, että lempi leimahti ja häät vietettiin, ken ties
Vuoroin vieraissa, tuolloin sotatilanteessa löysivät toisensa Wärtsiläyhtymän suurmiehen tytär ja Tanskalainen lääkäri.
Vuosia myöhemmin Suomalainen sotasankari silloinen eeversti ja Tanskan kunigattaren hovineiti.
Tässä Sulo Niskasen ”Elämäni eilispäivää etsimässä” kirjassa on kuvaus hänen toipilasajaltaan Pälksaaren sotasairaalassa.
Lainaan tähän pienen pätkän hänen pitemmästä kertomuksestaan. Hehän olivat nuoria ihmisiä silloin, niin hoitajat kuin hoidettavatkin.
”Laitoimme järven rantaan pienen nuotion ja perunat kypsymään. Varmaan Gertrud oli hankkinut ne sairaalan kasvimaasta. Aterioimme tai oikeastaan Gertrud syötti minua. En muista, söimmekö vain pelkkiä perunoita. Ruokailun päätteeksi tarjosin hänelle muonatupakkaani, jonka hän poltti kanssani. Muistan senkin, kuinka hän asetti savukkeen holkkiin ja poltti sen elegantilla tyylillä. Ilahdutin häntä vielä suklaallani. Ja sitten, sitten se tapahtui- ensi suudelmamme! Minulla ei olisi ollut siihen rohkeutta, ellei hän olisi katsonut hellästi silmiin ja tuonut puoliavoimet, täyteläiset huulensa niin lähelle omiani, että ne koskettivat toisiaan. Suudelma oli kevyt, mutta silti lupaava, aistillinen! Se oli minulle ikään kuin portti salaperäiseen miehuuteen;se oli myös sairaanhoitajattaren ja potilaan yhteinen salaisuus.”
Näin siis kesällä 1941, Pälksaaren sairaalan aikaista romantiikkaa.
Olipa niin mukaansa tempaava juttu kommentteineen, että olisi suorastaan viehättävää päästä heti huomisaamuna paikan päälle Pälksaareen tarkastamaan tilanne. Jos vaikka perunat olisivat jo kypsiä ja kalat ruodittavissa, huulet laitan tietenkin törölleen valmiiksi.
Törmäsin tähän kirjoitukseen sattumalta, olen tahollani tutkinut lähinnä harrastusluontoisesti jatkosodan ajan sotasairaaloiden toimintaa ja erikoistumista. Mielenkiintoisena tietona voisi mainita, että Pälksaaren sotasairaalan (SotaS 25) yhtenä erikoisalana oli neurokirurgia, eli aivo- ja hermovammat. Onko teoksessa sattumalta mitään täydentävää mainintaa tästä puolesta tai muuten sairaalan kirurgisesta toiminnasta?
Nimim. Hagall:
Kirjassa on sota-aikaan ja sotasairaalan toimintaan liittyen n. 30 sivua. Kirurgisen ja aivokirurgisen osaston toiminnasta on tekstin joukossa pieniä pätkiä.
Kirjan mukaan aivokirurgisella osastolla tehtiin työtä vuorotta. Päähän haavoittuneita tuli suoraan rintamalta. Osaston henkilökuntaan kuuluivat ylilääkäri Aarno Snellman ja leikkaussalihoitaja Laina Moisio ja apusisaret Maija Nisula ja Eva Ryti.
Pälksaari-kirjaa löytyy pääkaupunkiseudulla ainakin Munkkiniemen ja Sellon kirjastosta.
Kiitos vaivannäöstä ja tiedoista, Lissu!
Mielenkiintoista, että dosentti Snellman henkilökohtaisesti toimi kyseisellä osastolla. Toisaalta on muistettava, ettei maassamme tuolloin ollut kuin muutama varsinainen neurokirurgi. Tietojeni mukaan kyseinen kallo-osasto suljettiinkin väliaikaisesti, ilmeisesti asemasotavaiheen ajaksi, mutta avattiin uudelleen kesän 1944 suurhyökkäyksen myötä. Tuolloin vastaavaksi lääkäriksi määrättiin lääkintämajuri Mikko Eirto ja osastosta käytettiin nimitystä ”Armeijakunnan kallo-aivo-asema”. Teos ei ilmeisesti mainitse kuitenkaan Eirtoa tai tätä uudelleenavaamista?
Täytyypä tutustua itse ko. teokseen, kun sopiva tilaisuus järjestyy.
Nimim. Hagall
Kirjassa mainitaan, että 25. sotasairaala siirrettiin henkilökuntineen ja välineistöineen 19.10.1941 Äänislinnaan ja osin Salmiin. Tilalle saapui 13. Kenttäsairaala jatkamaan sairaalan toimintaa.
Kirjan mukaan Pälksaari muutettiin 10.7.1944 evakuointisairaalaksi. Sairaalan kerrotaan olleen ääriään myöten täynnä. Eräänä vuorokauden aikan sinne oli saapunut peräti 650 haavoittunutta, osa suoraan rintamalta avohaavat vuotaen, osa kenttäsairaaloista.
Kirjassa mainitaan myös kallo-aivo-aseman perustaminen ja että sen vastuullisena lääkärinä toimi aivokirurgi, lääkintämajuri Mikko Eirto.
Kallo-osasto toimi rantarakennuksen ensimmäisessä kerroksessa. Työskentelymahdollisuuksien kerrotaan olleen hyvät. Henkilökuntaa, instrumentteja sekä leikkauskapasiteettia oli riittävästi. Ainut haitta oli, että aivoasema sijaitsi liian kaukana etulinjasta, yli 100 km:n päässä. Kallopotilaat olivat hoidossa 2-3 viikkoa, jonka jälkeen heidät evakuoitiin 54. Sotasairaalaan.
Kyseisen Pälksaari-kirjan luettuani täytyy todeta, että sotaosuus oli kuvattu varsin tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Aihetta sivuten, suositan muitakin kiinnostuneita hankkimaan käsiinsä teoksen ”Sotakirurgisia kokemuksia”, painettu 1946. Osa artikkeleista tosin on kirjoitettu jo vuoden 1944 aikana. Dosentti Aarno Snellmanin kirjoittama luku aivovammoista viittaa suoraan hänen toimintaansa Pälksaaressa; luvun lopussa esitetään muutaman kuukauden ajalta tilastot hoidetuista potilaista ja näille suoritetuista toimenpiteistä sekä pohditaan aivokirurgian järjestelyjä kenttäoloissa. Kuolleisuusprosentti oli kaikesta huolimatta varsin korkea, n. 70%. Toisaalta – Snellmania muistinvaraisesti mukaillen – varsin harva kenttäsairaalaportaasta eteenpäin selvinnyt enää menehtyi. Siten ”kallo-aivo-aseman” sijainnilla rintamalinjoihin nähden oli suuri merkitys. Kenttäsairaaloissa kun ei tyypillisesti ollut riittävää osaamista ja välineistöä aivoleikkauksiin.