Pyöräilyn hurmaa

Tuoksussa tuomien. Kuva: Lissu.

Olin kahdeksan ikäinen, kun opettelin polkupyörällä ajamisen jaloa taitoa äidin pyörällä. Lupa maantiellä pyöräilyyn heltisi vasta sen jälkeen, kun olin oppinut ajamaan ympyrää kotipihalla. Kun viimein sain luvan kokeilla ajamista tiellä, menin ottamaan vauhtia isosta mäestä. Hetken kuluttua löysin itseni ja pyörän kumollaan tien poskesta. Polvet verillä oli palattava jatkamaan ajoharjoituksia kotipihalle.

Pyörällä kirkkoon

Pyöräilyni jäi Kiihtelysvaaran vuosina vähäiseksi, sillä koulumatkoille ei äiti pyöräänsä antanut. Mitään ei saanut tehdä, eikä minnekään mennä ilman lupaa, eikä sitä kysymälläkään herunut ihan mihin vaan. Tohmajärvellä 60-luvun alkupuolella mieli paloi jo vähän pidemmille pyöräretkille, muttei sellainen ”joutava” ajaminen tullut kuuloonkaan. Maalaistalon tyttärelle oli tärkeämpääkin tekemistä kuin ajella pyörällä pitkin kyliä. Vaan kyllä hätä keinot keksi. Keksin kysyä, että jos joskus sunnuntaiaamuisin voisin lähteä kirkkoon pyörällä. Siihen heltisi lupa. Matkaa Järventauksesta Kirkkoniemeen kertyi parikymmentä kilometriä. Pyöräily antoi ihanan vapauden tunteen.

Kuuset kukkivat Viikin arboretumissa. Kuva: Lissu.

Ensimmäisen oman polkupyörän sain vasta nelikymppisenä. Punainen 3-vaihteinen Tunturi oli palkinto eräästä myyntikilpailusta. Lapsena hankittu ajotaito oli tallella ja pyöräily tuotti suurta iloa. Parikymmentä vuotta myöhemmin sain ajopelikseni ihanan keväänvihreän 7-vaihteisen Lady Crescentin. Sillä on mukava eläkemummon huristella pitkin ja poikin. Eikä tarvitse enää keltään kysellä lupia retkiinsä.

Tuoksupyöräilyä

Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta. Mittari näyttää +15. On keskiviikko 23. päivä toukokuuta. Hyppään pyörän selkään ja lähden polkemaan kohti Haltialaa. Matkaa tulee edestakaisin noin 30 kilometriä. Reittioppaan laskurin mukaan energiaa matkalla kuluu viidentoista suklaapalan verran.

Kevään heleää vihreyttä Haltialassa. Kuva: Lissu.

Naapurin pihalla huoltomies huristelee ruohonleikkurin kanssa. Leikattu ruoho tarjoaa ensimmäisen tuoksuelämyksen. Päästyäni Viikkiin johtavalle hiekkatielle, tuomen huumaava tuoksu täyttää ilman. Vähän väliä sukellan pyöräni kanssa läpi tuoksupilven, sillä tuomia on reittini varrella runsaasti, eniten Vantaanjoen varrella. Ne ovat suuren suuria upeita ilmestyksiä runsaine kukintoineen. En ole tainnut koskaan ennen nähdä näin runsasta tuomen kukintaa. Satakielen riemullinen helskytys kajahtaa ilmoille tuon tuostakin pensaitten suojasta. Kerran onnistuin näkemään sen ihan läheltä. Koko lintu aivan tärisi laulun voimasta.

Auringonkukkapelto? Kuva: Lissu.

Keltaista ja valkoista

Luonnonkukkien värimaailma on toukokuun loppupuolella pääasiassa keltaista ja valkoista. Vanhankaupunginlahden rantoja reunustavat rentukat. Kauempana ruovikossa hautoo joutsen. Tien reunukset ja nurmipellot ovat keltaisenaan voikukkia, peltokanankaalia ja keltanoa. Valkoisista kukassa ovat ahomansikka, kevättähtimö, ketunleipä ja valkopeippi. Valkovuokot lopettelevat ja koiranputket aloittelevat kukintaansa. Kielot ovat jo isolla nupulla.

Häivähdys punaista tulee runsaasti kukkivista kuusista ja mustikasta ja lempeän sininen pilkahdus keto- ja metsäorvokeista. Viikin arboretumissa hengitän pihkaisten havupuiden tuoksua. Pysähdyn maistamaan hennon vihreitä kuusenkerkkiä. Peipposen iloinen liverrys kuuluu läheiseltä koivun oksalta. Vähän kauempaa kuulen mustarastaan kaihoisan huilun. Vähän matkaa ajettuani haistan poppelin hienostuneen tuoksun. Valo siilautuu kauniisti puiden lehvästön läpi.

Viikistä Karjalan kautta Haltialaan

Viikin koetilan pellon laitaan saavuttuani tunnen lämpimän mullan tuoksun. Pellolla on käynnissä kylvötyöt. Pölypilvi ja lokkiparvi seuraavat traktoria. Koetilan karja lepäilee märehtien vihreällä niityllä. Poikkean ihastelemaan Gardenian kevätkukkia.

Särkynyt sydän kukkii jo. Kuva: Lissu.

Lähdettyäni jatkamaan matkaa, puhelin soi. Talutan pyörää pari kilometriä ohi Viikinmäen ja pitkin Vantaanjoen vartta. Samalla teen mielikuvissani matkaa Helsingistä Niiralan kautta Värtsilään, Ruskealaan, Pälkjärvelle, Sortavalaan, Valamoon, Koirinojalle, Lahdenpohjaan ja Viipurin kautta takaisin Helsinkiin sitä mukaa kuin Kirstin selonteko valkovuokkomatkasta etenee.

Haltialassa yhdellä pellolla vilja on jo pitkällä oraalla. Olisikohan se kevätruista? Viimekesäiseen malvapeltoon on kylvetty hernettä. Ne ovat jo pienellä taimella. Joenrantapellolle on juuri kylvetty jotain. Auringonkukkia? Pääskyset sujahtelevat laajojen peltoaukeiden yllä. Ylämaan karja käyskentelee verkkaisesti laitumella. Kolme pikkupossua tonkii maata aitauksessaan navetan kupeella. Maalaisidylliä parhaimmillaan.

Istahdan Vanhan Pehtoorin terassille. Kahvin ja voisilmäpullan tuoksu hyväilee sieraimiani ja saa veden herahtamaan kielelle. Pöydän viereisessä perennaryhmässä kukkivat narsissit, kevätesikot, lemmikit, orvokit, sammalleimu ja särkynyt sydän. Auringon lämpö ja kevyt tuulenvire hyväilee kasvojani. On kesä. Onnellisena lähden paluumatkalle.

*****

Värtsissä julkaistiin 4.9.2011 tarinani Aurinkopäivä. Kerron siinä loppukesän pyöräretkestä Haltialaan ja kuvailen tarkemmin paikkoja reitin varrella.

17 comments for “Pyöräilyn hurmaa

  1. Kun Lissu liikkuu niin siinä on aistit hereillä. Selvästi tuli kerronnan mukana tuoksutkin tänne minullekin. ( Onneksi Lissun retkelle ei sattunut lietelannan levityspäivä.

  2. Pyörä kuuluu minunkin menopeleihini täällä maalla asuessani.

    Toinen hyvä on soutuvene, jolla pääsee katselemaan maisemia
    järveltä käsin, ehkä se hauiskin siinä kasvaa.

    Hienoja kuvia olet, Lissu, taas matkasi varrelta ottanut!

  3. Minä en ole saanut särkynyttä sydäntä tässä pihassani kasvamaan-
    ikävä on kova, kun kotitaloni pihassa sain ihailla aina tuota sinun rehevää kukkaa. Mulle on käynyt samoin kuin Tellervon omenapuille.
    Oikein harmittaa. MirjaSisko

  4. Vaikka ”moottoripyörä on moottoripyörä”,
    niin siinä ei ehdi maisemiin eikä tuoksuihin keskittyä.
    Siksipä lähdenkin nyt Lissun mainion tarinan siivittämänä
    ”Nopsailemaan”…

  5. Luissulla on hoksottimet kohdallaan. Paljon saa kokemuksia ja muistikuvia mahtumaan 30 kilometrin taipaleelle kun on avoin mieli!

  6. Ihan tässä itseänikin hirvittää kun muistelen
    minkälaista akrobatiaa harrastimme kotimme
    ohi kulkevalla hiekkatiellä isän armeija-aikaisella,
    tukevarakenteisella polkupyörällä jossa ohjaustankokin
    oli kuin pässin sarvet.

    Jo ajamaan opettelu tangon välistä oli melkoista
    kitkutusta. Kun sitten jalka nousi tangon yli
    oli irroitettava kädet ohajaustangosta, ajettiin
    siis ”käsittä”.

    Eikä tässä vielä kaikki. Joskus istuttiin tavaratelineellä
    ja pyörää ohjattiin sieltä käsin, miten lie yletettykin.

    Tanakka pyörä oli mitä mainioin seuraavaan temppuun:
    Minä seisoin molemmilla jaloilla toisella polkimella
    ja sisareni toisella. Sitten vain ”mylly” käyntiin,
    vuoronperään paino ylös ja alas.

    Pyörän tangolla istuessa yritetiin häiritä ohjastajaa
    mahdollisimman paljon, esim. kainaloista kutittelemalla.
    En muista kuitenkaan että
    yhtään haveria näissä tempuissa olisi sattunut, vaikka
    aikaihmisiä hirvittikin pelkkä katsominen. En silti kehoita
    kokeilemaan.

    ”Minä poljen, sinä ohjaat,
    niinkuin tanssi matka käy…”

  7. Mihinkäs Sakarin ”musiikit” on hävinneet? Pusan Mirja

  8. Johannes, millaisia havaintoja teit siellä rajan tuntumassa ”Nopsaillessasi”?

    Tellervohan on ollutkin varsinainen hurjapää. Kaikki temput on pitänyt pyörän kanssa kokeilla. Minä en uskaltanut edes käsittä ajaa, muista tempuista puhumattakaan.

    Tänäänkin oli täydellinen pyöräilysää. Tuoksumaailmaa hallitsivat pihlaja, koiranputki ja syreenit.

  9. Tuo Johanneksen käyttämä termi ”nopsailemaan” onkin kiva, vaikka ei kaikilla olekaan Nopsia. Miten olisi jos lähtisin tunturoimaan, helkamoimaan, kuwaharailemaan, husqvarnaleimaan, cresentoimaan tai vaikka pösöilemään (Peugeot-pyörällä). Pösöillä voisi tosin autollakin jos semmoinen gallialaishienous olisi. Pyrkijällä tieten mennäänkin vain yksinkertaisesti pyrkimään. Muistelen äskettäin nähneeni Insert pyörämainoksen. Sillä vehkeellä pääsee insertoimaan.

    Tulee tässä samalla mieleen menneiden aikojen fillarimainos: ”Ketterästi polkee vaari, vaarilla on Jaguaari!” Lähteekös vaari jaguaroimaan? – Meni vähän vaikeaksi ja sanoisinpa kernaammin, jotta ketterä vaari lähteekin ketteroimaan.

  10. Huiman hyvää kerrontaa.Kivaa luettaavaa, vaikka kertojana olisi joku muukin kuin Lissu.

    Siis toivon, että muutkin kuin Lissu kirjoittelisivat vastaavia muistojaan. Lissulla ja Päätalolla on oma tyylinsä kirjoitella, ei meidän tavisten ole siihen tietty syytä edes pyrkiä.

  11. Sakari – kiitän ja kumarran palautteesta!

  12. Sinulla Lissu on aistit ihanasti valppaina! Saat lukijankin, minut, eläytymään -melkeinpä istumaan kyydissäsi ,kun poljet siellä alkukesän ihmeiden joukossa. Herätät lapsuuden parhaita muistoja.Ihmeesti sitä poljettiin snadina isän isolla polkupyörällä -tangon välistä ketterästi. Ei lapsilla omia pyöriä ollut – tuskimpa olemassakaan.
    Kuvaamasi kukkiva kuusi on hämmästyttävän kiva – onkohan se jokin jalostuksen tulos, tiedätkö? Kiitos tuokiosta taiteen parissa!

  13. Taisi olla vuosi 1961, heinäkuussa lakanpoiminta-aikaan,kun töitten jälkeen lähdin pienelle pyörälenkille. Tai niin minä luulin kotoa lähtiessäni. Oli kaunis ilta, niinkuin näin jälkeenpäin ajatellen nuoruuden kaikki kesäillat olivat. Joku sen aikainen iskelmä kai soi päässäni, ja niinpä ajattelin pyöräillä Kaurilan lavalle katsastamaan, olisiko karkelot käynnissä. Siispä suunta Kemien kylältä Kaurilaan
    Mutta turha oli reissu, ei soitto kaikunut eikä laulu raikunut. Joten matka jatkui eteenpäin, vanhempieni kotia kohti Jänisjoen rannalle. Uimapuku ja pyyhe esiin, ja vilvoittavaan veteen. Äiti siinä vähän ihmetteli tyttärensä retkeä, iltahan oli jo melko pitkällä.
    Mutta matkanhan piti jatkua! Uikkari ja pyyhe tarakalle, kai tuli otettua matkaevääksi äidin maukasta ruisleipää. Juomaahan sai matkan varrella, muistinhan toki lähteet ja purot, joissa oli juomakelpoista vettä. Ei ollut puhettakaan energiajuomista sun muista vastaavista. Ja suuntana Kenraalinkylä ja mielessä kotilampeni Löytölammen pehmeä tumma vesi. Matkahan oli tuttu, olinhan muutama vuosi sitten melkein päivittäin pyöräillyt työmatkani edestakaisin Kenraalinkylästä Värtsilään ja takaisin. Ihmeen mukavasti matka taittui Miljoonakallioineen ja Hukkusoineen, katselin kulkiessani taimikoita, joita olin ollut istuttamassa isoveljeni valvovan silmän alla. Ja muistelin samalla muutamaa tosi helteistä päivää, kun serkkuni vaimon kanssa olimme kulotetulla aukolla kylvämässä, aurinko porotti ja työtoverini lauloi ”vilu kulkijan kantapäillä vaeltaa…..” Ja matka jatkui ohi Kaustajärven. Aittolammella olin pikkulikkana käynyt uimakoulussa, joten tuttuakin tutumpi oli reitti. Ja niinpä olin kuin olinkin entisen kotipaikkani tienhaarassa. Kipinkapin laiturille ja pulahdus niin tuttuun lampeen; lampeen, jonka jokaisen hetteen ja rannoilla kasvavan pajupehkon silloin tunsin. Olimmehan veljieni kanssa puljanneet siellä koko lapsuutemme, onkineet lammen pienenpieniä tummia ahvenia, olleet äitimme kanssa pyykillä, keittämässä padassa valkopyykkiä, mattopyykillä, kantaneet juomavettä navettaan kotieläimille ja mitä kaikkea sitä mukulana lammella touhutaankaan.
    Mutta enhän voinut lammellekaan jäädä, seuraavana päivänä kun oli arki ja työpäivä. Pyörän selkään ja nenä kohti Kemietä. Tuttuja ja muistorikkaita paikkoja tuli tietenkin koko ajan eteen. Muutaman kilometrin päästä kääntyi tie vasemalle entiseen Jumpuran ukkilaan. Monet kerrat siellä serkkutyttöjen kanssa leikittiin. Muistan ukin hiljaisena ja myhäilevänä katselemassa meidän voin kirnuamista (voikukista) ja käpylehmien hoitamista.

    Näin jälkeenpäin; nuoruus ja hulluus, eipä olis nyt lähtijäksi yksin yöllä pyöräretkelle, jos vaikka kuntoakin olisi. En enää muista, minkä merkkinen pyörä oli, mutta ei siinä varmaankaan mitään vaihteita ollut. Matka taittui kuitenkin mukavasti, liikennekään ei ollut haitaksi, ei tainnut monikaan auto ohittaa tai tulla vastaan. Mutta se tunne kesäisenä yönä, kun kuuman ja aurinkoisen päivän jälkeen ilta viilenee ja huomaa, miten lämpötila vaihtelee maaston muuttuessa viileästä lämpimään , sitä tunnetta ei tiedä kuin kaksipyöräisellä ajaessa. (Polku- tai moottori-) Ja tietenkin ne kesäiset tuoksut ja yölaulajalinnut.
    Joskus aamuyöllä olin kotona,(siis asunnollani) en muista enää aikaa, mikä reissussa meni. Ai niin; mitä se lakanpoiminta-aika tähän kuuluu? Työtoverini kysyi seuraavana päivänä marjakaverikseen Onkamon soille. Ja niinpä töitten jälkeen lähdettiin, ämpärit pyörän sarvikkoon ja radan vartta kohti Onkamoa (liekö ollut luvallistakaan?) Joskus iltamyöhällä palattiin ämpärit täynnä lakkoja, mutta sehän onkin jo toinen juttu.

  14. No jopa on Kaija aikamoisia yöreissuja pyöräillyt. Noin varovasti linnunteitä mitattuna noin 70 km. Oikeasti reilusti enemmän.
    Hienoja kirjoituksia kaikilla. Noita lukiessa lähtee liikkeelle omatkin, jo kauan sitten unohtunneet muistelot siellä syömmen sopukoissa. Kummasti ne kirvoittaa lukijan mieltä

  15. Hei Lissu!
    Koin eilen samanlaista hurmaa, kun seikkailin pyörällä Näsi- ja Pyhäjärven maisemissa. Kukkien väriloisto ja tuoksu huumsivat kuin runoilija Katri Valan: ”Maa kuohuu sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia lainehtivat niityt mielettöminä merinä ja tuoksua, ihanampaa kuin pyhä suitsutus…”
    Kiitos ihanista kukkien kuvista!

  16. Kaijalle terveiset Kenraalinkylästä Raijalta. Olipa mukava kertomus kesäisestä pyöräretkestä, pyörähän se oli siihen aikaan lähes ainoa kulkuneuvo näin ”lyhyillä” matkoilla. Hyvää Juhannusta ja kesän jatkoa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *