Autoilumuistoja Värtsilän ajoilta

 

Skodan rengasongelmia. Kuva A-L Törrönen

Joskus 60-luvun alkupuolella isäni osti meille auton, vanhan Skodan. Sillä sitten kesä ajaa körryyteltiin. Talviajaksi se otettiin pois rekisteristä.

Ajaminen alkoi minuakin kiinnostaa. Taisi olla kesä –65, kun sain kortin. Melko pian sen jälkeen lähdimme Lapin-matkalle. Kieli keskellä suuta ajelin Norjan puolella kapeita serpentiiniteitä. En voinut muuta kuin ihailla kyydissä olevien uskallusta. Eräällä parkkipaikalla tapasimme autokoulunopettajani. Hän kyseli vähän kauhuissaan: ” Täälläkö sinä ajat?”

Syksyllä oli sitten iloinen yllätys, kun Skodaa ei pantukaan talviteloille vaan sain sen käyttööni Värtsilään. Takakonttiin mahtui kotipihan tuotteita: perunoita, porkkanoita, omenoita, mehuja ja hilloja. Päässä pyörivät monet vanhan auton käyttöohjeet. Tarkistettava sitä, tarkistettava tätä. Takakontissa oli tarpeen varalle vesikanisteri ja moottoriöljyä.

Matka meni kuitenkin hyvin.

Myöhemmin tehdessäni lähempää tuttavuutta Skodan kanssa, ilmeni monenmoisia ongelmia. Tohmajärven Shell tuli tutuksi paikaksi. Selvimmin mieleen ovat jääneet rengasrikot. Jälkeenpäin ne kirvoittivat monet naurut.

Olin kyläreissulla Tohmajärvellä. Kotiin lähtiessäni huomasin, että Skoda vähän länkötti. Syykin selvisi, yksi rengas oli tyhjä. Kohtelias isäntä ryhtyi vaihtopuuhiin. Saatuaan vararenkaan paikoilleen, hän totesi:  ” Elämäni ensimmäinen renkaanvaihto. ” Molemmat osapuolet olivat tyytyväisiä ja helpottuneita.

Koulun loputtua serkkuni tuli Kuusankoskelta kyläilemään. Hän pääsisi sitten kyydissäni takaisin. Tikat olivat lähdössä Lappeenrantaan, joten päätimme ajaa yhtä matkaa. Me serkkuni kanssa starttasimme komiasti ensin, mutta jo Patsolan mäessä alkoi auto kummasti lingertää. Sain sen mäen alla ohjattua tien sivuun. Rengasrikko! Ensimmäinen pysähdys tuli siis melko nopeasti. Tällä kertaa serkkuni vaihtoi renkaan.

Lappeenrannassa Tikat pyysivät meidät mukaansa kyläpaikkaansa. Saisimme kahvit virkistykseksi. Kahvittelun jälkeen menimme parvekkeelle katsomaan Lappeenrannan näkymiä. Muiden ihaillessa maisemia, minä vain tuijotin kadun varrella olevaa Skodaa. Oliko takarengas lytyssä? Ei voi olla. Olihan se! Tyhjä rengas auton alla, toinen takakontissa. Tällä kertaa pelastus oli seuraavassa kadunkulmassa oleva huoltoasema.

Se oli Skodan viimeinen kesä. Mitä Skoda opetti? Jos ajat autoa, on sinun myös itse osattava vaihtaa renkaat!

Seuraavana syksynä ajelin Värtsilään käytettynä ostetulla, punaisella Fiat 600:lla, ” Pompan napilla”. Mitä kaikkea sen kanssa tapahtui – se on sitten toinen juttu.

Arja-Leena Törrönen

5 comments for “Autoilumuistoja Värtsilän ajoilta

  1. Loivalta näyttää kuvassa Patsolanrinne.

    Nykyisissä renkaissa pysyy ilmat paremmin, mutta se ulkopinta tuppaa kulumaan.

  2. Hyvä tuotos pääsiäisen satokaudelta! oisko tarinaa moottoripyöräilystä?

  3. Pannaan traktorikin tielle pörräämään. Joskus 1950-60 -lukujen tienoilla monet isännät teettivät kuorma-auton perästä traktorin peräkärryn. Kärryn pöyrät saatiin työntämään ajopeliä traktorin voimansiirtoakselin avulla. Sillä tavalla tehostettiin esimerkiksi puukuorman ajoa Niiralaan junanvaunuun lastattavaksi.

    Matti-veljen kanssa keksittiin, että palatessamme tyhjän kärryn kanssa metsään laitetaan traktori vapaalle ja annetaan peräkärryn työntää. Näin saatiin vauhtikin aika kovaksi. Isälle ei kerrottu. Mutta tekosemme paljastui, kun rautakanki oli kadonnut. Kuulusteluissa kävi ilmi, että se oli ollut peräkärryssä, eikä sen jälkeen näkynyt missään. Ei tarvinnut paljon ripityksen lisäämistä, kun veljeksiltä irtosi selitys: rautakanki oli lentänyt peräkärrystä kovassa vauhdissa pellolle. Ja se löytyikin talon omalta maalta, joten ei tarvinnut naapurille selitellä, kun kanki palautettiin työkalujen joukkoon.

    Mutta sitten seurasi mutkainen juttu. Olen siitä ilmeisesti kertonut jo aiemmin. Mutta opettavaisia juttujahan voi toistaa. Kertaus on opintojen äiti. Niin, olin Törrösen Aarnen kanssa hakemassa halkoja Tervavaarasta. Vähän ennen Kolehmaisen taloa on jyrkkä mutka jyrkässä mäessä. Kun olin nousemassa mäkeä sen pahimmassa kohdassa, kuulin kovan jytkyn, traktori ja peräkärry halkokuormineen nytkähti linkkuun. Mutta onneksi ei sen pahemmin, mitä Aarnelle ihmettelin. Hän naurahti ja kertoi mäen alla menetelleensä niinkuin aina ennenkin auton apumiehenä ollessaan. Hän oli laskeutunut alas kuorman päältä, ottanut kookkaan kiven syliinsä ja alkanut seurata peräkärryn nousua sen pyörien kohdalla. Kun hän oli kuullut jytkyn, hän oli tuikannut kiven pyörän taakse, jolloin traktorin ja peräkärryn kaatuminen tien vieressä alkaneeseen rinteeseen oli estynyt.

    Aikanaan saatiin kuorma mäelle. Ja minä sain kiittää Törrösen Aarnea – ehkä jopa – henkeni pelastumisesta.

    Ierikka

  4. Eihän se ollut Törrösen Aarne, vaan Aunen isä Sahlstenin Aarne. Vieläköhän saan ajokortille jatkoaikaa, kun olen tullut tällaiseksi horoksi? Pelottaa mennä lääkärin syyniin. Jospa hän puoltaisi jatkoaikaa, jos lupaan, etten törmäile Tervavaaran tiellä! toivoskelee Ierikka.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *