Kaloja ja ihmisiä

Jänisjoella osa 2

Isän mukana oltiin Jänisjoella myös tuulastushommissa. Oli hienoa seurailla vedenalaisia maisemia Tilley-lampun hohteessa. Isä opasti, että ahventa on lyötävä pitkittäin, ruumiin mukaisesti, sillä se kääntyy pahalainen niin nopsasti, että ehättää parahiksi poikittain atraimeen.

Isä oli siitä kiva tuulastuskaveri, että antoi meidän poikien olla iskijän paikalla. Joskus hän itsekin halusi iskuhommiin ja kerran näimme, miten suuri tumma hauen selkä lipui vähitellen veneen alle. Isä iski hätäpäissään hauen perään, vene heilahti ja Tilley sähähti vesipärskeistä. Mutta hauki meni menojaan. Veden pohjassa oli myös puita ja kiviä, joita voi erehtyä luulemaan kaloiksi, mutta voi sitä, joka niihin iski. Se tiesi usein atraimen täydellistä kunnostamista. Joskus made lipitteli pitkin pohjaa eteenpäin. Isä tasasi veneen vauhdin mateen kulun mukaiseksi ja siihen oli hyvä iskeä. Mutta madetta en halunnut iskeä uudestaan. Kun sen sai atraimesta selviteltyä, jäi veneen pohjalle lelluva, verinen limaläjä. Siitä oli kalastuksen riemu kaukana.

Jänisjoessa oli myös sivulampi, Uudenkylän lampi. Siellä kävimme usein tuulaalla ja sisko-Leena oli mukana. Muistuu mieleen, että joskus setä-Lassi tuli lammen ojalla liirumissa vastaan ja rikkinäinen Tilleyn sukka hehkui sinistä valoa. Lassi oli lapsirakas mies, eikä tehnyt yhtään mieli ilkkua hänelle. Lassi se osti meille ensimmäisen kameran, tilasi Villi Länsi – lehden ja aina kun tuli vieraisille Lahjansa kanssa, oli hänellä karkkipussi meitä lapsia varten mukana. Se oli harvinaista hyvää siihen aikaan.

Naapurin Pertti oli minulla usein kalakaverina, kun läksimme ongelle Jänisjoelle. Muistuu mieleen se keikka, kun menimme Pertin kanssa maamiesseuran talon rantaan särkiä ja ahvenia mielessämme. Mutta kuinka ollakaan, huomasimme mahtavan hauenselän kaislikon laidassa. Se pahalainen paistatteli päivää siinä ja tietysti tähyili haukkapalaa. Sen mekin arvasimme ja kiinnitimme särjet ongenkoukkuihin. Heitimme viritykset hauen ulottuville ja…naps…naps. Hauki nappasi syötin molemmilta ja siiman samalla poikki. Mutta eivät meiltä keinot loppuneet. Kävimme rantavajasta Professori-uistimen ja vedimme sitä paikalla, kuitenkin tuloksetta.

Kerran hoksimme Pertin kanssa, että isä oli piilottanut kantopommien nallit rantavajan kattoparrun alle. Siellä näytti olevan myös sytytyslankaa. Nappasimme pari nallia ja lankaa pienet kiehkurat. Minä rohkeampana, tai tyhmempänä, kiinnitin sytytyslangan nalliin ja vielä puraisin langan tiukasti kiinni. Ei tullut mieleen, että räjähdyksen sattuessa olisi mennyt näkö, kukaties henki.

Mitäs muuta kuin kissanhautarantaan ja heitimme nallin palavine sytytyslankoineen parhaaseen särkipaikkaan. Jytky oli melkoinen ja näytti, että veden pinta jähmettyi paukusta hetkeksi paikoilleen. Kohta alkoi pintaan nousta särkiä ja jokunen hauen luirukin. Mitäs muuta kuin vene vesille ja kokosimme saaliin veneen pohjalle. Jotkut kalat alkoivat virota, mutta olimme tietysti nopeita ja saalis oli melkoinen. Äidille sanoimme kotona, että oli tosi hyvä syönti.

Isoveli-Jorma oli sen sortin onkimies, että kiusasi minua sanomalla, että jos ei hyvästä paikasta syö, niin onkiminen pitää lopettaa, ei se nimittäin syö muuallakaan. Onneksi hyvässä paikassa oli usein pasureita, jotka korjasivat tilanteen.

Jormalle piti kaivaa mustia matoja, savimatoja hän ei hyväksynyt. Jormasta tulikin sitten lehtori. Hän oli perheen vanhin poika, ja siihen aikaan koulutusrahoja riitti vain vanhimmalle.

Juhannuksen seutuun oli pasuri syönnillään. Niinpä lammenojille kertyi onkimiehiä, lähes aikuisiakin. Oli Seppälän Eskeli ja Pertti, Lindin Helge, renkimies ja mustalais-Möttönen.

Yleensä piti alkuillasta tyytyä särkiin ja ahveniin, mutta kun alkoivat myöhäisillan tunnit, alkoi pasurin ja lahnan syönti. Niiden otin tiesi siitä, että koho nousi lellumaan pintaan. Silloin piti riuhtaista kala maalle. Usein niissä hommissa meni aamutunneille ja lammelta kuuluva lokkien huuto havahdutti meidät kotimatkalle. Pasureita oli sankoittain ja äiti puhdisti ne ja kuivatti kisukalaksi. Kun pasurit olivat kuivia, ne jauhettiin lihamyllyssä ja jauheesta tehtiin kalapullia. Melkoisia kalapullia olivatkin, piikkisiä ja pahan makuisia. Minä inhosin niitä. Mutta pasurien onkiminen oli sosiaalinen tapahtuma ja tuttuja tuli niin renki-Helgestä kuin mustalais-Möttösestä.

”Kalle”

Jatkuu huomenna…