Elämämme eläin numero uno.
Elämämme eläimistä saakoon Vaakku kunnian esittäytyä ensimmäisenä.
Tämä tapahtui siihen aikaan, kun isä lampun osti ja lapset olivat vielä pieniä. Isäntä oli työkaverinsa kanssa hommissaan. Pysähtyivät jonkin metsäpalstan viereen poiketakseen työmailleen. Tietä pitkin asteleva varis kiinnitti kuitenkin heidän huomiotaan. ”Minne kaima matkalla?”, kysyi Varis-niminen työkaveri. Vastausta saamatta käytiin työmailla.
Sekin työpäivä päättyi. Isäntä saapui kotiin ja avasi auton takaluukun. Sieltäpä hypähti varis lasten suureksi riemuksi. Jossakin välissä oli Varis sujauttanut kaimansa kyytiin. Niin tuli Vaakku meille.
Matojen etsijöille riitti askaretta ja taisipa omastakin ruoka-annoksesta herua uudelle elätille. Mielellään otus seuraili touhujamme pihalla, kävipä sisälläkin tarkastamassa emännän kangaspuut. Savusaunaa lämmitettäessä oven pitää luonnollisesti olla auki. Erään kerran menin lisäämään puita. Säikähtyneenä jäin katsomaan, kun Vaakku teki kuolemaa palavan kiukaan edessä. Toinen siipi retkotti aivan tulen loimussa ja silmät muljahtelivat päässä.
Juuri kun aioin nostaa sen pihalle, se heräsi henkiin. Reippaasti se hyppeli portaat alas ja suoraan järveen. Siellä riitti roiskuttelua ja läpsyttelyä. Sitten takaisin saunaan. Minä tietysti perässä. Taas se asettui kiukaan eteen. Tällä kertaa oli toisen siiven vuoro. Nautinto oli nähtävästi hyvin suuri, kun ei ollut jaloillaan kestää. Ja vielä kerran se meni uimaan. Isännän mielestä se oli ottanut oppia meistä.
Koiramme makoili kuumana hellepäivänä kuistilla. Variksesta sen varpaiden välistä tursuavat karvat olivat herkullisen näköisiä. Niinpä se kävi niitä nyhtämään. Aikansa koira kesti moisen kidutuksen, mutta sitten paloi pinna. Se otti Vaakun suuhunsa karkoittaakseen sen. Mutta kuinka ollakaan, varikselta oli niskat menneet nurin. Siinä se makasi ketarat kohti taivasta.
Ilme (koiralla voi todella olla ilmeitä) kuvasti hämmennystä ja katumusta. Eihän tässä näin pitänyt käydä! Ei tapahtumasta koiraa moitittu. Ja variskin sai arvoisensa hautajaiset.
Kiva kirjoitus sinulla niinkuin varmaan teidän elämäkin siellä luonnossa. Terv. mirjasisko
Irene, juttusi täyttää käsittääkseni novellin muotoseikat. Se on pienoisnovelli, jollaisia toivon Sinulta lisää ihan kirjaksi asti. Hienoa, hienoa! Taas värtsiläiset loistavat! – Miten niin muoto-
seikat? Kulminaatiokohta on siinä, mistä teksti jatkuu: ”Koiramme makoili…” Ilias voisi olla kiinnostunut! Ierikka
No voi vaakkuraukkaa. Kyllä tuommoisen perheenjäsenen olisi pitänyt mielellään
Koulussa luettiin Aisopoksen faabeleita.
Niihin kätkeytyi aina jokin moraalinen opetus…
Irenen tekstin ensimmäinen lause lupailee että
lisää on tulossa. Jäämme odottamaan.
Mukavasti kerrottu tarina. Mitähän Vaakku olisi ihmisiltä oppinut
jos olisi elänyt pitemmän elämän?
Olikohan hän se sama roikale, joka hyökkäili terävine nokkineen mökkivieraiden kimppuun niin, että vain saunavasta suojasi iskuilta;)