Seppo Olenius piti vuosi sitten sotaorpojen edustajana Tohmajärvellä itsenäisyyspäivän puheen seppelten laskun jälkeen. Värtsi julkaisee otteita puheesta.
”Vietämme itsenäisyyspäivää ja siniristiliput on nostettu salkoihin, mutta kuitenkin toisenlainen kohtalo olisi voinut kansallamme olla, jos olisimme menettäneet itsenäisyytemme. Tiedämme, että Suomen kansamme on joutunut maksamaan kalliin hinnan itsenäisyyden säilyttämisestä. Sankarihautausmaat ovat ainutlaatuisia paikkoja: ne tuovat konkreettisesti mieliin kansakuntamme kohtalon hetket.
Kylmistä hautakivistä ja muistomerkeistä hohtaa jälkipolville viesti: me emme turhaan taistelleet, me emme turhaan kaatuneet. Uhraus kannatti, sillä Suomea ei miehitetty ja Suomi säilyi itsenäisenä. Sodan aikana syntyi suomalaisten horjumaton puolustustahto ja yksimielisyys puolustaa tätä isänmaata.
Sotiimme osallistui noin 700 000 miestä ja 100 000 naista. Talvisodassa ja jatkosodassa menetti henkensä noin 90 000 sotilasta. Pienelle kansalle tämä oli raskas menetys. Sotaleskien määrä oli noin 30 000 ja sotaorpoja jäi yli 50 000.
Sotaorpojen tilanne jäi sodan päätyttyä kaikkien muiden yhteiskunnallisten ongelmien alle, käsittelemättä ja hoitamatta, jonka vuoksi sotaorvot joutuivat elämään poikkeuksellisen lapsuuden ja nuoruuden. Silloin Suomen huolena oli siirtolaisten asuttaminen, olihan Suomi joutunut luovuttamaan Karjalan ja muitakin alueitaan Neuvostoliitolle.
Elossa olevien sotaorpojen tarkkaa lukumäärää ei ole tiedossa, vaan sotaorpojen rekisterointi jatkuu edelleen, mutta Pohjois-Karjalassa sotaorpoja on kaikkiaan vielä noin 500, rekisteröityneinä 465 ja Pohjois-Karjalan sotaorpoyhdistyksessä jäseninä 365.
Tekstissä mainittu kellotapuli ja sankarihautoja vartioiva patsas. Kuva SP
Ensimmäiset muistoni tänne Kirkkoniemeen ajoittuvat vuoteen 1944. Isäni haavoittui vaikeasti Impilahden Nietjärvellä 15.7.44 ja kuoli 18.9.44 Tampereella Hatanpään sotasairaalassa. Rauha Neuvostoliiton kanssa solmittiin seuraavana päivänä 19.9.1944. Tuo kellotapuli jäi 7 -vuotiaan pikkupojan mieleen, kun kävimme katsomassa isää ennen hautajaisia. Silloin kellotapuli toimi ruumishuoneena.
Tämän puheeni päätän sotaorvon rukoukseen, jonka olen 66 vuotta sitten oppinut kolme vuotta vanhemmalta veljeltäni.
Jeesus taivaan portilla oottaa,
uudet kengät, vaatteet hän tuo.
Isä ilolla meitä vastaan ottaa,
sylissään kantaa mua pientä lasta.
Siellä kaikki kumartaa,
sitten suureen saliin tulla saa.
Siellä ei itke orvot lapset,
vaan viinimarjat maistellaan.”
Sotaorvot ja -lesket ovat olleet täysin unohdettu ja vaiettu
kansanosa kaikki nämä vuosikymmenet. Heti sodan päätyttyä kaikilla muillakin oli vaikeaa ja puutetta kaikesta.
Näiden ihmisten menetys on sellainen, ettei se olisi millään
rahasummalla ollut korvattavissa.
Sotaorvoille olisi olojen parannuttua voinut osoittaa valtion
varoista esim. koulutustuen opiskeluja varten. Vaateapukin olisi
ollut tarpeen. Mutta kun ei mitään. Minäkin jouduin tyhjentämään
jopa säästöporsaani, että puolisisareni sai opintonsa päätökseen.
En ole siitä katkera, mutta se kuvaa, miten vaikeaa oli.
Mitään kriisiapua ei myöskään ole ollut tarjolla missään vaiheessa. Monille jäi koko elämän mittainen tuska.
Olen monen muunkin kuullut valittavan, ettei saanut koulutustukea. Mikä ihmeen valtion erityislemmikki minä sitten olin! Sain ilmaiset kirjat, asunnon (opiskelija-asuntolassa), ruuan, jopa pientä vaateavustusta. Tosin ne evättiin siltä opiskelulinjalta, jonne olisin halunnut. Mutta opskelunkin suhteen pätee varmaan se, mitä on sanottu työstä: Jos ei saa sitä työtä, mistä tykkää, pitää oppia tykkäämään siitä työstä, minkä saa. Siis yliopistoopiskeluun ei saanut valtion avustuksia, mutta muihin ammattiopintoihin sai.
Meidän perheessä kyllä sukulaiset auttoivat opintiellä enemmän
kuin yhteiskunta. Sotaorvot eivät varmaan olleet silloinkaan
mikään yhtenäinen joukko. Joiltakin evättiin kaikki avustukset!
Olisihan niitä ehjiä kenkiä tarvinnut jo kansakoulun ekalla
luokalla…