Osovaa ne kaustalaisetkin. 1930-luvun lopulla Kaustajärven ja Värtsilän välillä otettu kuva on jyväskyläläisen Eero Tarvaisen albumista.
Muutaman kerran kesässä on lähdettävä merta edemmäksi kalaan. Yksi syy lähtöön on se, että kaipaa pitkäripaisempaa ovenkahvaa kuin mitä Tohmajärven kaupoista löytyy. Jos ei Joensuuhun saakka viitsi lähteä, voi valita vaihtoehdot Ilomantsi tai Kitee, yleensä Kiteen suunta voittaa.
Eräs isäni sukulainen oli kotoisin Kiteeltä ja muisti aina meillä vieraillessaan kehua ”kitteeläisiä” ja mainita kuinka ne ”osovaa”. Saman tulin huomaamaan ensimmäisessä työpaikassani Joensuussa, valtaosa sinne valitusta henkilökunnasta oli kotoisin Kiteeltä,mikä johtui ehkä siitä, että firman paikallispomokin oli sieltä.
Jossakin vaiheessa tiedostin, että Maaningalla ensimmäisessä evakossa kuollut ukkini oli syntynyt Kiteellä. Mikäpä siis estäisi minua tuntemasta pienoista lukkarinrakkautta tuotakin paikkakuntaa kohtaan.
Lentskuja
Kekkostakin sinuteltiin Kiteellä.
Kitee taisi olla ensimmäisiä, jos ei peräti ensimmäinen, paikkakunta Suomessa, jossa ryhdyttiin sinuttelemaan vieraitakin ihmisiä, esimerkiksi kauppaliikkeissä. Palvelu on vieläkin useammassa paikassa ystävällistä ja leppoisaa, ikäänkuin kiire ei olisi tämän näköinen.
Erään kerran kyselimme tietä uimahallille. Ystävällinen myyjätär neuvoi meille jokaisen ”lentskun”, joka löytyy ennen kyseistä tienhaaraa. Hyvä että neuvoi, näitä lentskuja on Kiteen kivikirkon ohittavalla väylällä useampia peräkkäin.
Kirppari on se paikka, jonne meikäläinen suunnistaa heti Kiteelle tultuaan. Erään kerran löysin sieltä puisen, maalatun seinälautasen, jonka taakse on kirjoitettu kauniilla käsialalla: ”Essulle ja Erkille! Helsingistä tuliaisia 15.10.-46. Kiitos Essu kaikista lainakamppeista!” Mielikuvitus lähtee heti lentämään, mutta kamppeitten lainaaja jää epäselväksi, hän ei ole laittanut alle puumerkkiään. Tosin muistelen myyjän kertoneen, että taululla on jotain tekemistä Kankkusen meijerin kanssa.
Pättii piästellä
Kirjastoa sanottiin ennen lainastoksi. Kiteen kirjastolaisilta sain jokunen vuosi sitten lahjaksi kirjan, jonka nimi on ”Jo pättii piästellä – Sananparsia Kiteeltä”, toimittanut Eija Hukka. Se on julkaistu 1989. Perisiköhän minut hukka, jos lahjan antajat tietäisivät, että kirja oli minulta unohduksissa muutaman vuoden. Tosin arvokkaassa seurassa, Värtsilä- ja Pälkjärvi -aiheisten kirjojen keskellä.
Alkusanoissa mainitaan, että ”Jo pättii piästellä on kokoelma kiteeläisten käyttämänä muistiinpantuja sananparsia. Kirja sisältää yhteensä 2 796 Kiteeltä kerättyä sananpartta. Ensimmäisen pääryhmän muodostavat sananlaskut, toisen sanomukset, kolmannen vertaukset ja neljännen sutkaukset, hokemat ja sananparret.” Kirjassa on myös muutamia vanhoja valokuvia, esimerkiksi kuva Puhoksen tehdasrakennuksista.
Punastelematta kirjaa ei voi lukea, niin suorasukaisia ja ronskeja jotkut sanonnat ovat. Suurin osa on kuitenkin elämänviisauksia ja ohjeita, joten lukijasta tuntuu, että sitä kuuluisaa maalaisjärkeä on todella ollut olemassa kautta aikojen. Katsotaanpa mitä viisauksia kirjassa sanotaan myllynkivistä, niistähän on viime aikoina keskusteltu Värtsinkin palstoilla. ”Jämöttää paikallaan kuin myllyn alakivi.” ”Kulluu, kulluu, myllynkivetti ne kulluu” ja ”En mie tiijä mittään, mie tulen myllystä.”
Kaikkien tuntema lienee sanonta ”oma tupa oma lupa”, se on kirjailtu moneen huoneentauluunkin. Miten pitänee paikkansa sanonta ”Kylän yhteinen vene ei saa tervaa.”
Kirjassa mainitaan myös, että kiteeläiset nähtyään sikojen kulkevan tietä pitkin sanoivat: ”Sieltä tulloo tohmajärveläisiä.” Taidanpa lopettaa nämä piästelykset kirjasta löytyvään sanontaan: ”Se on topissa kun Venskin hevonen”.
Tellervo
Topi Lipsanen luovutti Puhoksen lastulevytehtaan vihkiäisissä Urkille tuohikontin ohella Kiteen kansalaisuuden osoituksena kunniakirjan. Kuvat ovat Karjalaisen silloisen kuvaajan, äskettäin edesmenneen Jaakko Julkusen ottamia. Sittemmin Jaska kuvasi Hesariin.
Onneksi ei jano pääse yllättämään kuvassa
olevaa miesporukkaa. Näyttää lähteneen peilarikin
kamppeiden ja kapsäkkien mukaan.
Onha se hyvä, kun janojuomat on omasta takkoo..;)
Kiteestä puhuttaessa me pälkjärveläistaustaiset muistamme tietenkin, että onhan siellä Marimekkokin! Tehtaan avajaisista tuli perjantaina 26.8. kuluneeksi 37 vuotta. Pälkjärven läheisyys oli se, mikä sai Armi Ratian perustamaan Marimekon ompelimon Kiteelle.
Kun Malla Parkkinen kirjoitti yhdessä
Risto-Matti Ratian kanssa Armi Ratian
elämäkertaa, olivat he molemmat pitäjäseuramme
mukana Pälkjärvellä vaikutteita saamassa.
Vasta tänä kesänä kuulin että tunnettu
”mielensä pahoittaja” Tuomas Kyrö onkin
kirjailija Malla Parkkisen poika.
Olisikohan itse Urho Kekkonenkin ollut noissa
Marimekon avajaisissa,
ainakin hän kuului Armi Ratian ystäväpiiriin.
Urho Kekkonen on ollut avaamassa Marimekon Kiteen tehtaan.
Tuosta Marja-Leena Parkkisen ja Ristomatti Ratian kirjasta Love Armi – Armi Ratian henkilökuva, minä tuon tehtaan avaamispäivän bongasin.
Samassa yhteydessä kerrotaan traagisesta menetyksestä, joka Ratioita kohtasi tuolloin. Ristomatin poika, Aleksi ajoi toverinsa kanssa polkupyörällä auton alle 20.8. Hautajaiset olivat elokuun viimeisenä.
Tunteeko joku kuvassa olevia kolmea vierasta miestä? Minä tunnistan: Armeijan puvussa on setäni Toivo Tarvainen s.10.11.1916, kaatui 7.3.1940ja hänet on haudattu Joensuun sankarihautuusmaalle. Näöstä voi päätellä kuka on isäni Veikko Tarvainen s.20.1.1918, kuoli 21.08.1967. Kuva otettu oletettavasti vuonna 1938. Edessä olevassa laatikossa on haitari, eli kysymyksessä lienee ”Kaustajärven kansanpelimannit”.
Minulla oli kunnia olla toimittajan ominaisuudessa selostamassa Marimekon tehtaan avajaisia ja Kekkosen vierailua siellä. Presidentti joutui vihkimään tehtaan ompelemalla saumauskoneella paidanhelman, Armi itse valvoi vierestä. Homma onnistui vasta toisella kerralla, mutta sitten tuli kohtalaista jälkeä. ”Minulla kun ei ole ajokorttia”, selitteli Kekkonen ensimmäistä yritystä.Urakasta selvittyään hän valisti katsomoa, että helmasta kun kiinni pitää, niin ompelu sujuu…
Jatkoja vietettiin eräässä saaressa, jossa Urkki otti useamman ryypyn. Poislähtö oli hänelle väkinäistä. Puolivälissä salmea hän määräsi, että käännytäänpäs takaisin. Kun adjutantti sanoi, että ei käy, niin presidentti tokaisi, että se on aamulla sitten lopputili jokaiselle.
Kommentina voin kertoa, että kenraaliluutnatti Esa Tarvainen on syntynyt 7.3.1947, eli päivälleen seitsemän vuotta Toivon kaatumisen jälkeen.
Esa Tarvainen aloitti koulutiensä
Utran kansakoulussa, oli samalla
luokalla kuin sisareni. Taisivatpa
istua jossain vaiheessa vierekkäinkin.
Sananlaskut ja sutkautukset säilyvät jopa sukupolvelta toiselle.
Niissä on se totuudensiemen mukana, jota ei tarvitse sen enempää
selitellä.
Muistankohan nyt oikein? Kun Kekkonen kävi 1970-luvun alussa Puhoksen lastulevytehtaan vihkimässä, oli adjutantin nimi Tarvainen, ettei vain Esa. Liekö Kaustan poikia?
Kun Kekkonen painoi käynnistinnappia, rävähti näkyviin lastulevy, jossa luki suurin kirjaimin: Hyvä Urkki! Yleisö repesi nauruun.
Kiteeläiset epäröivät, voiko presidenttiä sinutella, vaikka olivat jo etukäteen sitä uhonneet ruotsalaisen Expressen -lehden haastattelussa. Valtuuston puheenjohtaja Topi Lipsanen ratkaisi asian toteamalla: ”Sinnuu, herra presidentti, myö sanomma työksi.”
Illalla Kekkonen sai ison tuohikontin, jossa oli sisällä aitoa kiteeläistä. Kalakukko nimittäin, kerrottiin julkisuuteen. Presidentti kiitteli myöhemmin soittamalla Lipsaselle, ja kysäisi samalla jotain asiaa, joka oli jäänyt epäselväksi. Topi lohdutteli: ”Ei se haittoo, en miekään muista siitä illasta mittään.”
Esa Tarvainen oli ainakin Mauno Koiviston adjutantti,
en muista oliko jo Kekkosen.
Ehkä Eero Tarvainen kertoo tarkemmin noista sukulaisuus-
suhteista, setvin niitä äsken hänen kanssaan sähköpostin
kautta.
Taidan sotkea Tarvaisen toiseen Esaan eli Seppäseen, joka oli Kekkosen toisena adjutanttina 60-70-lukujen vaihteessa.
Lisäsin juttuun pari Julkusen Jaskan ottamaa kuvaa, joissa adjutantti on mitä ilmeisimmin Esa Seppänen, sittemmin tietokirjailija (kirjailija Unto Seppäsen poika), valtiotieteitten tohtori ja everstiluutnantti evp.
Seppänen siirtyi vuonna 1980 sotilasuralta liike-elämään eli hoitamaan Wärtsilä-yhtiön suhteita neuvostoliittolaisiin tilaajiin.
TV 2 esitti tänään tunnin mittaisen dokumentin
”Pontikkapitäjä”. Siinä kerrotiin Kiteen
kehityksestä Kekkosen aikakaudella.
Nimen mukaisesti kiteeläinen pontikka on pääosassa,
ja dokumentin loppupuolella tulee esiin todella
murheellisia asioita, jotka oman sukupolveni
ihmiset vielä muistavat.
Mielestäni kuitenkin hyvin tehty ohjelma iloineen ja
suruineen ja onhan se lähihistoriaa lähialueeltamme.
Jos ketä kiinnostaa niin eikös näitä voi katsoa
myöhemminkin Yle Areenalta?
Tuohon ensimmäiseen kuvaan Kaustan pojista niin jotekin se hinkkiä pitävä mies on naapurimme tinuri Onnin näköinen, voi olla joku muukin. Kun olen ollut Kiteeläisenä yli 20 vuotta niin totean Kiteeläisten osaavan ainakin riidellä. Paikallishistoriaa lukiessa ( seurakunnan ja pitäjän ) se näkyy kautta kirjoitetun historian. Mutta nykyisin riidellään entistäkin typerämmin.
Muuttaessani tänne Lieksan ja Ilomantsin kautta ensivaikutelma oli ”OMAAN NAPAANSA TUIJOTTAJAT”.
Elämä on aaltoliikettä, nuo jutun seuraavat kuvat ovat mennyttä historiaa. Kadonneet ovat lastulevyn tekijät ja tehdasta myydään osina. Marimekko loppui ja ompelua jatkaa pieni porukka alihankintana. Nyt taas tarvittaisiin sitä entistä ossaamista.