Liperin suunnalla oli tatteja tosi paljon, mutta olisi pitänyt älytä käydä keräämässä jo pari viikkoa sitten. Silppusin metsässä reilut parikymmentä kiloa herkkutatteja, enkä saanut kuin ämpärillisen sienen palasia. Ikävä kyllä pienetkin tatit ovat melkein kauttaaltaan matoisia. Nuokin ämpärissä päällä olevat pienet sienet ovat ihan kelvottomia. Otinpahan kuvan koristeeksi kuitenkin.
Noita hattukuvia olisi kiva keräillä. Eikös toinen olekin kuin sarjakuvasankari Lätsän lätsä ja toinen aikalailla jonkun kauboin borsa. Kamerassa ei vain ollut virtaa useampaan kuvaan kun eilen illalla saunavastaa katselin.
Näistä Alpoaatoksen lakkikuvista tuli
mieleen ensimmäinen roolini ekaluokalla
koulun kuusijuhlassa.
Esitin kärpässieniperheen pienintä lasta,
päässäni punaisesta ja valkoisesta kreppipaperista
muotoiltu lakki, ylläni valkoinen, pitkähihainen,
jalkoihin ulottuva laamapaita. Piti nököttää lavalla siten
että oikeastaan lakki vain näkyi yleisöön päin.
Voi miten ihania sieniä !
Olisipa täälläkin , niin menisin heti keräämään.
Kun asuu suurkaupungissa niin on pitkä matka sienimetsään .
On se hyvä että joku voi kerätä metsän herkkuja .
Kuinka sinä ne valmistat ?
Mummoni paistoi niitä hellanlevyn päällä ,ripotellen suolaa päälle .
Tuskin niitä voi säilöä?
Maila kyselee
Ihan pitää tarttua ”kynään” ja kommentoida molempia kommentteja. Hellyttäviä pikku tarinoita molemmilla. Pikku Tellervo herttaisen kärpässienen esittäjänä tunnelmallisessa joulujuhlassa.. vieläkö on herttaisempaa
Nyt vanhana hapannaamana tulisi mieleen ne kärpässienen ikävämmät puolet
Ajatelkaas Mailan mummoa, joka paistaa tatin siivuja hellan levyllä. Ripaus suolaa ja siinä on leivälle särvintä. Kuinka yksinkertaista ruokaa ja lähes ilmaista. Tuohon herkkuun on ollut köyhälläkin varaa. Kun vertaan nykyisissä keittokirjoissa olevia sieniruokien reseptejä tuohon Mummon ruokaan, niin onpa niissä eroja. Puoli sivua kaikenlaisia lisukkeita ja mausteita, että sienen oma hieno maku varmasti häviää.
Kyllä sienet kasvavat myös kaupungissa, ei nyt ihan kadulla mutta puistoissa kuitenkin. Opettele tuntemaan niistä syötävät sienet. Katso sienikirjasta mitkä keräävät raskasmetalleja, älä syö niitä. Teiden varsilla ja kaupungeissa ne todella jemmaavat pakokaasuista kaikenlaista, mutta täällä maalla on vähän turvallisempaa.
Kerron yhden tavan valmistaa syötävää tateista.
Minulla on ystävä, joka ei hyväksynyt syötäviksi sieniksi mitään muuta kuin ne perinteiset maiteroiset (haapasienet) ja vahveroiset (karvalaukut).
Leikkasin kookkaasta herkkutain jalasta poikittain noin sentin paksuja ”lettuja”. Pyörittelin ne rikotussa kananmunan liemessä. Kierittelin korppujauhoissa ja paistoin voissa. Toisiin ripottelin vain suolaa ja toisiin jotain grillimaustetta. Kaveri kehui erinomaisiksi pihveiksi molemmat. Kysyi vielä että mitä ne olivat. Minä kysyin, että mitäs veikkaisit. Hän arveli niitten olevan Sei-kalaa tai kuhaa. Tunnustin sitten syöttäneeni hänelle tatteja. Tämän jälkeen myös tatit ovat hänelle syötäviä, jopa herkullisia sieniä.
Minä säilön tatit enimmäkseen pakastamalla. Kuutioidut tatit (tai muut sellaiset sienet, joita ei tarvitse ryöpätä) kuumennetaan omassa liemessään pienissä erissä vaikkapa paistinpannulla. Jäähdytetään ja pakastetaan.
Ota selvää millainen on SAPPITATTI ! Kaikki muut tatit ovat kelvollisia ruokasieniä.
Meillä kuivataan sienikuivurissa nuoria, kiinteitä herkkutatteja. Vajaan puolen sentin paksuiset siivut kutistuvat melko pieniksi kuivuttuaan. Talvella niitä otetaan komerosta lasitölkeistä, saa erinomaista keittoa.
Minäpä voin kertoa, että vasta täällä Värtsilässä opin tietämään tatit ei meillä kotonani kerätty tatteja – en tiedä miksi, joten ne mullekin jäivät tuntemattomiksi, vaikka muita sieniä kyllä hankittiin paljon ja olen syönyt sieniä mielelläni.