Raja on salaperäinen. Kuva EJ
Kaustan kierros, osa 3.
Tähystystä. Kuva EJ
Lähdimme kuvitteelliselle Kaustan kierrokselle Varpasalmen sillalta. Olemme soutaneet myötäpäivään Kaustajärven rantaviivaa Varpasalmelta Kukkolahteen. Olemme nyt aivan valtakunnanrajan tuntumassa ja olemme pysähtyneet syömään eväitämme Lammassaaren rantakalliolle. Tässä levähtäessämme voimme katsella monikertaisten piikkilankojen taakse ja muistella, mitä siellä oli ennen sotia.
Kekkiillä paikalla
Vanha Korpiselkä – Värtsilä maantie kulki näillä paikkeilla aivan järven tuntumassa. Matkaa Kaustajärveltä Värtsilään (vanhaan) oli kahdeksisen kilometriä, joten missään syrjäkylillä ei sen ajan mittapuun mukaan oltu, vaan asuttiin aivan kekkiillä (hyvällä) paikalla kulkuyhteyksien ja palveluiden läheisyydessä. Aikomukseni on tässä jaksossa edetä Kukkolahdesta Heinäjoelle (Kaustajärven koululle). Tälle puolentoista kilometrin matkalle maantien varteen sijoittuivat ajallaan ainakin seuraavat paikat ja rakennukset: Alasuon pellot, Valkosen talo, Kaustajärven työväenyhdistyksen talo, Osuusliike Itä-Karjala, Osuusliike Yhteishyvä, Tauno Kämäräinen… Tien ja järven välisessä maastossa oli vielä muutamia muitakin asuinpaikkoja, mainitsen tässä Jormanaisen, Majoisen ja Kinnusen.
Kesäjuhlat Kaustajärven työväentalolla 1930-luvulla.
Kaustajärven työväentalo on ollut ajallaan monenlaisessa käytössä. Kalle Viherpuu teatteriseurueineen oli tiettävästi vieraillut myös tällä foorumilla. Olen nähnyt vanhan valokuvan, jossa esitetään jotain vauhdikasta näytelmää. Kuvan etualalla on nuori, kaunis tumma tyttö mustalaisasussa. Hän on Irma Jansson. Irma oli myös kauppa-apulaisena Osuusliike Itä-Karjalassa, jossa myymälänhoitajana toimi Leo Partanen (?). Irma kuoli nuorena ns. lentävään keuhkotautiin.
Vartiotornin katveessa
Edellä mainitut paikat jäivät suurimmaksi osaksi ”sinne jonnekin”, mutta nyt lienee taas aika istahtaa veneen perätuhdolle ja lähteä eteenpäin kokka kohisten. Valtakunnanraja on koko ajan vasemmalla puolellamme, kun suuntaamme veneen kohti Valkosenmummon lahtea (Ukonlahti). Tässä rannassa on ollut kylän yhteinen lehmien juottopaikka, sellaistakin on joskus tarvittu.
Kierrämme Jormanilanniemen, nyt ei ole aikaa poiketa Lyytin luo kahville, vaikka mielelläni sen tekisinkin. Ranta on keltaisenaan villinä
Rantaniityn kaunotar. Kuva EJ
kasvavia kulleroita, niitäkin tekisi mieli poimia. Jormanilan pihapiirissä on melkein rajakarjalainen tunnelma: harmaat mutta todella siistit rakennukset ja vinttikaivo keskellä pihaa. Näköalat tästä niemestä ovat huikaisevat järven joka puolelle, mutta tietä Jormanilaan ei enää ole, raja katkaisi sen kokonaan.
Tulemme nyt varsinaiseen Valkosenlahteen ja täälläkin rajamiesten silta ylittää järven pohjukan. Ennen Hovilahtea on pieni niemi, johon on pystytetty Neuvostoliiton puolelle vartiotorni. Kaustajärven työväenyhdistyksen talo on sijainnut aivan tuon tornin läheisyydessä.
Koulun sillalla
Heti vartiotornin jälkeen olemme Hovilahdessa. Mistähän noin komealta kuulostava nimi lienee peräisin? Nyt jätämmekin valtakunnan rajan selkämme taakse ja kurvaamme Tikan niemen ympäri Pirhosenlahteen. Tikanniemi näyttää niin upealta; tulee mieleen, että siinäpä olisi hieno mökin paikka.
Pirhosenlahden molemmilla puolilla kohoavat jyrkät rinteet muodostavat aivan kuin kanjonin ja ovat erilaiset kuin Kaustajärven muut rannat. Maisema muuttuu idylliseksi, sillä olemme tulleet Jouhteniselle virtaavan Heinäjoen suulle. Nyt täytyy olla puuveneen kanssa varovainen, pohja saattaa karahtaa kiviin millä hetkellä hyvänsä. Alitamme kuitenkin onnellisesti koulun sillan ja voimme vetää veneemme maihin. Turulan pystykorva kuulee tulomme ja intoutuu haukkumaan.
Seuraavassa jaksossa tutkailemme hieman Kaustajärven koulua ja soutelemme Rutnikkarannan kautta takaisin Varpasalmen sillalle.
Tellervo
En ollut aikaisemmin kuullut sanaa ”kekkiillä”
Terv. Pusan Mirja
Ihastuttavaa paikojen ja tunnelmien kuvausta jälleen Tellervolta. Kiitos! Väliotsikko Kekkiillä paikalla sai suuni vetäytymään hymyyn. Kuulin aikoinaan isäni sanovan kerran jos toisenkin ”Se on niin kekkiillä paikalla”.
Erkille kiitos tarinan hienosta kuvituksesta!
Menimme kerran Lyytin kanssa venekyydillä heille kylään. Lyyti asui jo silloin Asuntorannassa. Muistan sen keltaisen kullerolehdon! Lyyti kehoitti ottamaan juuria mukaan ja yksi kulleropehko kasvaakin muistona veljeni haudalla Kirkkoniemessä.
Erikoisesti jäi vierailusta mieleen tuvan rauha ja siisteys. Lyyti kertoili jännittäviä juttuja sodan jälkiajoista, kun raja katkaisi tien taloon.
Kyllä on kylien elämä muuttunut ja liikenne hiljennyt niistä ajoista.
Kun tapasimme Lyytin Asuntorannassa -kerta
jäi viimeiseksi vaikkei sitä silloin olisi
arvannut – sanoi hän hyvästellessämme:
”Kiitos, kun sain nähdä teidät.”
Olin itse silloin nuori enkä ymmärtänyt
tuon lauseen syvällisyyttä.
Naapurissamme Jormanilassa oli mieluista vierailla. Pihapiirin avaruus ja harmaantuneet, maalaamattomat rakennukset olivat kuin menneestä ajasta. Rajan läheisyys toi tietysti oman tunnelmansa tälle asuinpaikalle. Lyyti oli talonsa toimelias emäntä. Raskaasta elämästään hän kertoi kyynelten valuessa ryppyisille poskille. Kostui siinä pienen kuulijankin silmät kun hän kertoi lapsuutensa nälkävuosien loputtomasta ”puhtaan”leivän kaipuusta. Hänet oli lähetetty hakemaan -jostain varakkaammasta talosta- leipää sairastavalle sisarelle. Kotimatkalla kiusaus syödä leipä oli käynyt lähes ylivoimaiseksi. Lyyti kertoi kuinka hän nosti kauniin, viljasta leivotun leivän kohti taivasta ja pyysi, että Jumala antaisi hänen itsensäkin vielä syödä tällaista leipää. Pyyntö kuultiin, sairas sisko sai leivän. Lyyti itse tuli maanviljelystaloon Jormanilanniemeen piiaksi ja myöhemmin avioliiton kautta emännäksi.