Räiskittiin sitä ennenkin, vaikka kaupoista ei voinutkaan ostaa ilotulitusraketteja. Juuri päättyneen sodan tähteitä paukuteltiin Lukkarisen Matin kanssa. Kiväärin patruunoita löytyi miltei joka paikasta, ullakoilta, ladoista ja erityisesti Valkoisen talon vintiltä. Patruunalaatikot sullottiin puseron sisuksiin. Sitten lymyttiin peltojen halki sarkaojia hyväksi käyttäen metsään ison kiven luo. Sytytettiin nuotio kiven juurelle. Kiven toiselta puolelta heitettiin kourallinen ammuksia nuotioon ja sitten äkkiä kiven suojaan. Kohta alkoi räiskyä.
Toinen ilotulitustapa oli sellainen, että panoksesta irrotettiin pois luoti. Puolet ruudista kaadettiin kämmenelle. Luoti sullottiin alassuin takaisin hylsyyn ja ruuti kämmeneltä sen päälle. Sitten ”raketti” asetettiin tasaiselle pinnalle pystyyn, ruuti sytytettiin tulitikulla ja sitten kiireesti kiven taakse suojaan. Kohta pamahti ja vinkui. Uusi raketti asemiin ja ilotulitus jatkui.
Lopulta patruunat loppuivat. Piti kaivertaa lankun oksaan reikä, siihen rikkiä ja naula päälle. Vasaralla naulaan lyömällä saatiin aikaan paukku, kunnes kerran rikki tai puun sirpale iski nilkkaan ja leikki loppui siihen.
Erään kerran löysimme Patsolassa tienvarsiojasta puulaatikon, jossa oli kranaatteja. Niihin emme koskeneet, koska olimme lukeneet lehdistä, miten joku oli menettänyt kätensä tai näkönsä tai henkensä. Kymmenvuotisten järki varoitti uhkaavasta vaarasta.
Kyllä pojat on poikia! Kuulostaa siltä, että vain mielikuvitus on ollut rajana rakettien kehittelyssä ja ammunnassa! Nythän ilotulitteilla on testaukset, laadunvarmistukset, tyyppihyväksynnät, tutkitut varastointiolosuhteet ym. ennenkuin ne päästetään markkinoille!
Hyvää Uutta Vuotta sinne rakkaan Kaustajärven rannoille ja kaikille Värtsin lukijoille.
Hui hui