Lukemisen lumoissa, osa 1/2

Kuva: Huutonet

Kuva: Huutonet

Rauhan tultua evakkoperheillä ei lasten kirjahankinnat saattaneet olla ensimmäisenä mielessä, minäkään en muista aivan varhaislapsuudestani yhtään kuvakirjaa. Mutta en minä silti aivan umpiossa ollut, äiti oli ollut nuoruudessaan innokas lukija ja niinpä hän kertoi meille ulkomuistista Topeliuksen satuja, Spyrin Pikku Heidiä ja Anni Swanin eläinsatuja.

Satumaassa

Iltasatuina kerrotut tarinan muuttivat ilta illalta muotoaan, joinakin kertoina äiti oli ehkä väsyneempi tai muuten kiireisempi, eli saatoimme kulla suosikkisaduistamme vain lyhennettyjä versioita. Adalmiinan helmi, alpeilla asuva Heidi ja tarina kuolleeksi tekeytyneestä Kettu Repolaisesta olivat suosikkeja joita jaksoimme pyytää illasta toiseen. Kettu Repolaista sovelsimme omiin leikkeihimmekin.

Eikä pidä unohtaa runojakaan. Äiti oli innokas lausuja ja niinpä hän lausuikin kotiaskareita tehdessään melkein koko ajan. Repertuaari vaihteli lastenrunoista jopa ylevähenkisiinkin aikuisten runoihin. Lasten runot olivat Immi Helleniä, Topeliusta, Oiva Paloheimoa tai Lauri Pohjanpään eläinrunoja.

Ensimmäisiä kuvakirjojamme muistan olleen uskonnollismieliset Laula lapsi ja Lapsi laulaa, niissä molemmissa oli enkelinkuvat kannessa. Myös Aino, pikkuinen emäntä olin ajanhenkeen sopivaa kirjallisuutta.

Eräänä talvipäivänä äiti työnteli sisartani potkurissa ja minä seisoin jalaksilla. Kun ohitimme valkoiseksi rapattua taloa kysyi äiti huvikseen, että mitähän tuon kaupan seinässä lukee? Muistan vieläkin ne siniset kirjaimet joista sain kuin sainkin selvää, siinähän luki että K-I-Rrrr-J-A-K-A-U-P-P-A. R-kirjain tuotti hieman vaikeuksia. Olisiko ollut peräti niin, että olimme menossa asioimaan tuohon Hämeenlinnan keskustassa sijainneeseen puotiin?

Samana kevättalvena meille syntyi uusi vauva ja kummitätini, joka tuli äidin avuksi, toi minulle tullessaan Iloisen aapisen. Kirja oli minulle niin rakas että luulen, että opin siitä kirjaimet samalla kun kummitäti opetti niitä omalle tyttärelleen. Olin silloin noin viisivuotias.

Olin oppinut puhumaan hyvin aikaisin, joten ei oikeastaan ole ihme, että opin myös lukemaan hieman tavallista aikaisemmin. Kun menin kansakouluun olin innoissani kun tiesin että osaan lukea. Mutta koulussa tulikin tenkkapoo, eihän siellä luettukaan suoraan vaan tavattiin. Tavata en osannut ja siitä syntyikin minulle hetkellinen hätäännys kun kukaan ei arvannut selittää minulle asian oikeaa laitaa.

Lasten maailmassa

Lissun kirjahyllyn aarteita

Lissun kirjahyllyn aarteita

Kun sitten olin päässyt lukemisen makuun lahjatoiveeni olikin aina uusi kirja. Monena jouluna sain Anni Swanin koottujen teosten sarjaan kuuluvia tyttökirjoja sitten kun vartuin hieman suuremmaksi. Ne olivat suosikkejani, varsinkin Pikkupappilassa ja Ulla ja Mark. Niin ja tietenkin Iiris rukka, luen sen vieläkin suunnilleen kerran vuodessa, joulun aikoihin.

Palataanpa kuitenkin ajassa muutama vuosi taaksepäin, aikaan jolloin olin kuva- ja satukirjaiässä. Samainen kummitäti, josta kerroin jo edellä, oli sotaleski ja hänen lapsillaan oli ns sotakummeja. Nämä kummit lähettivät kummilapsilleen kirjapaketteja. Minulle ja siskolleni oli jatkuva ihmetyksen aihe nämä tuntemattomat kummit jotka lähettelivät serkuillemme paketteja, eivätkä serkutkaan halunneet tai osanneet heitä sen tarkemiin määritellä.

Kuva: Auringonihanat

Kuva: Auringonihanat

Kirjalaatikoita säilytettiin kummitätini asumuksen vintillä ja sieltä muistan kaksi suosikkiani: Laura Latvalan Pikku Marjan eläinkirjan sekä kuvitetun satukirjan Kielotyttö. Molemmat kirjat pari vuotta nuorempi sisareni ja minä osasimme ulkoa kannesta kanteen. Vieläkin tarvitsee sanoa vain, että ”koko yön oli satanut” ja heti toinen meistä siskoksista tietää että kyse on Kielotytöstä.

Samoista kirjalaatikoista löytyi myös kuvitettu kirjanen jossa oli Martti Haavion satuja. Saduissa oli montakin suosikkiani, esimerkiksi Tiina Tonttutyttö. Erään sadun kuvitus oli kuitenkin niin peloittava että jostain syystä pelkäsin aivan todella. Silti kirja houkutteli, vaikka mustakaapuinen noita herätti joka kerran pelonväristyksiä.

Sisareni oikeat kummit tilasivat kummitytölleen muutaman vuoden ajan Lasten Maailma -nimistä lehteä. Voi, kuinka minä himoitsinkaan sitä luettavakseni! Mutta ei. Koska lehti tuli hänen nimellään sisko luki sen tietenkin itse ensin ja laittoi lehden lukemisen jälkeen pukkisänkynsä alla olleeseen pahvilaatikkoon. Vasta kun siskon silmä vältti, nappasin lehden ja sulkeuduin johonkin soppeen sitä lukemaan. Lasten Maailma -lehdessä kiehtoi erityisesti myös sen taidokas kuvitus.

Teksti: Tellervo

Kuvat poimittu netistä Lissu Kaivolehdon avustuksella

9 comments for “Lukemisen lumoissa, osa 1/2

  1. Tellervon vauhdikkaan kertomuksen rinnalle – pojan pakinaa. Ensimmäinen suuri ja vaikuttava lukuelämykseni oli Ollin oppivuodet. Luulen, että sosiaaliseen käyttäytymiseeni on tuolla kirjalla ollut suuri merkitys.

    Kouluaikoina luin Knut Hamsunin kaikki kirjat, paitsi viimeisimmän, joka on toistaiseksi vielä lukemattomien kirjojen joukossa, kuitenkin ihan omassa hyllyssä. Hamsunin Viktorian olen lukenut kolme kertaa. En tiedä, miksi niin monesti. Jokin kumma siinä on kiehtonut.

    Solohovin kolmiosainen eepos Hiljaa virtaa Don on luettu kahdesti. Ja välissä katsottu siitä tehty elokuva. Grigorin ja Aksinjan rakkaus on raastava lukuelämys. – Joka kerta kun tapaan tiellä hevosen, palaan mielessäni aroille ja – jos mahdollista – silitän hevosen samettista turpaa.

    En tunne juurikaan tarvetta uusille turistimatkoille. Mutta Donille minä haluaisin vielä poiketa. Joskus epäilen, että suonissani on hippunen kasakkaverta. Se voi olla jopa mahdollista. Ovathan tsaarin kasakat historiallista todellisuutta myös täällä Suomessa.

  2. Kyllä kirjat ovat poikaa! Tämä sanonta lapsuudesta, kun jokin asia oli oikein mieluinen. Lapsuudessa luinkin sivukirjastomme kaikki lapsille sopivat kirjat. Eräs lainaamani kirja on jäänyt erityisesti mieleen. Se oli Vempelikeetus ja Tasapaksut.Siinä naapuruston pojat ja tytöt muodostivat omat salaseuransa. Kyllä sai maha kippurassa nauraa salaseurojen toisilleen tekemiä kepposia.Erästä kirjan ideaa olen aikoinani käyttänyt adjektiiveja opettaessani, Ja kyllä on nauru luokassa raikunut.
    Omat tyttäreni osaavat erään muumikirjan ulkoa. Vielä nytkintavatessaan saattaa toinen aloittaa ja kohta kirja jatkuu kuorolausuntana.
    Nyt juuri on paras ”lukukausi” meneillään.
    Mitä ne semmoiset sähkökirjat on? Mistä saa ja kuinka? Mitä maksaa? Osaisiko joku selittää?

  3. Hauska kertomus Tellervolta aloittamaan uutta talvista viikkoa!
    Kauniit kuvatkin mukana.

    Tellervon äiti on ollut edistyksellinen oivaltaessaan lapsille lukemisen
    tärkeyden. Oma äitini opetti minulle tavallisimmat lasten lorut ja – laulut,
    jotka menivätkin kuin ”häkä päähän.” Olen yrittänyt osaltani viedä niitä
    loruja seuraavalle sukupolvelle, mutta nyt on tarjonta yltäkylläistä lasten
    kirjallisuuden ja muun tarjonnan osalta.

    Niitä Pälkjärven sivukirjaston kirjoja jätin joitakin itselleni muistoksi
    edellisen sukupolven lukemistosta.

  4. Heppa-kuva on Laura Latvalan (1921-1986) Pikku Marjan
    eläinkirjasta. Laura Latvala on työskennellyt Paiholan
    mielisairaalan lääkärinä ja hän oli kirjailijayhdistys Ukrin
    perustajajäseniä. Pikku Marja on hänen oma tyttärensä.
    Laura Latvala oli naimisissa Olavi Siippaisen kanssa.

    Pikku Marjan eläinkirja on ollut vuosikymmenet Suomen suosituin
    lastenkirja. Sen on kuvittanut Helga Sjöstedt.

    Marjatta Meritähti on säveltänyt kyseisen kirjan eläinlaulut. Tämäkin
    …”ihanaa, ihanaa onhan ratsastaa”…. kuullaan usein lastenohjelmissa.

  5. Upeita tarinoita lastenkirjoista. Suorastaan ahmin nämä + kommentit+kuvat.
    Meille jukuripäille pojille sanoi opettaja Teuvo Vatanen, että
    Topeliuksen Välskärin kertomukset on jännittävä kirja, mutta sitä
    hän ei suosittele heikkohermoisille. Niinpä tuli sekin luettua. Erityisen
    jännä oli aihelma Kustaa II Adolfin onnea tuottavasta sormuksesta.
    Sen unohtaminen sitten koitui kuninkaan kohtaloksi Lytzenin taistelussa.

  6. Kiitos näistä kirjajutuista ja -kuvista! Minun ensimmäinen oma kirjani oli tuo mainittu Pikku – Marjan eläinkirja. Kyllä se oli rakas! Sairastin paljon lapsena ja jouduin olemaan sängyssä. Aina joskus sain Topeliuksen Lukemisia lapsille – sarjan kirjoja. Niissä riitti lukemista, mutta kerran olin mielestäni lukenut kaikki kiinnostavat jutut, jäljellä oli vain yksi tarina, jonka nimeksi luin sisällysluettelosta ”Yhdeksän kultaista laulua”. Tylsää! Kun runot eivät tuolloin vielä kiinnostaneet, se oli jäänyt lukematta. Ilo oli tavaton, kun tajusin lukeneeni väärin. Se olikin ”Yhdeksän kultaista taulua” ja mitä mahtavin pitkä seikkailukertomus.
    Minullekin koulukirjasto oli aarreaitta. Parasta koko koulunkäynnissä oli se, kun lauantaina halukkaat saivat lainata yhden kirjan. Ensimmäisistä löydöistäni muistan ainakin Kiljusen herrasväet, Anni Swanin kirjat ja ne kirjat, joissa kerrottiin pikku – Inkeristä, hänestä, joka oli sotalapsena Ruotsissa. Lauantai – ilta siistityssä kodissa, sängyssä ehkä puhtaat lakanat, se uusi lainakirja ja lupa lukea myöhään – siinä ainekset suureen onneen!
    Meidän maanviljelijä – isämme rakasti hänkin kirjoja ja lukemista. Hän luki mielellään meille lapsille ääneen. Se oli ihanaa, ja parhaat muistot isästä liittyvätkin noihin yhteisiin lukutuokioihin. Hän luki meille kaikenlaista: Välskärin kertomuksia, Peukaloisen retkiä villihanhen selässä, Laura Sointeen hyytävän jännittäviä satuja ja Selma Lagerlöfin tarinoita.

  7. ”Lukeminen kannattaa aina!” Taisi olla Jörn Donner, kun aikoinaan sanoi näin erään kirjakerhon mainoksessa.
    ***
    Omalla pojallani Pikku Marjan eläinkirja oli ahkerassa käytössä hänen ollessaan pikkupoika. Hän saattoi istua pitkät tovit lattialla polvillaan kirjaa katsellen. Samaan aikaan kasetilta soivat Pikku Marjan eläinlaulut. Poikani oppi varsin penenä aakkoset kirjan avulla ja vähän myöhemmin hän osasi kaikki runot ulkoa. Nyt hänen neljävuotias tyttärensä osaa jo monta runoa ulkoa.
    ***
    Tuo aukeama, jonka kuvasin tätä Tellervon juttua varten Pikku Marjan eläinkirjasta, tuo minulle mieleen hymyn huulille nostattavasta tapahtumasta työajoilta: Vanhassa kappelissa oli juuri päättynyt iäkkään naisihmisen siunaustilaisuus. Saattoväen tehdessä lähtöä kappelista, arkun viereen tepsutteli n. neljän ikäinen tyttölapsi ja alkoi laulaa ”Ihahaa, ihahaa, hepo hirmahtaa…” Kenties tyttö oli oppinut laulun isomummilta.

  8. En muista koskaan kuulleeni, saati sitten lukeneeni Kielotyttö nimistä kirjaa.

    Tämän jutun ilmestymistä seuraavana päivänä meitä oli naisporukka koolla ystäväni Leenan kotona. Siinä istuessani vilkuilin sitten toisella silmällä kirjahyllyn suuntaan. Ja mitä näinkään hyllyn lasivitriinissä – Kielotytön!

    Sain kirjan lainaksi. Viehättävä tarina ja upea kuvitus!

  9. Vuosi 2015 on Kirjan Vuosi. Suomen kirjasäätiö
    on ”julistanut” helmikuun toisen sunnuntain Lukurauhan päiväksi.

    Silmäilin Antiikkimessujen vanhojen kirjojen antia. Mitä-Missä-Milloin
    -sarja on siirtynyt jo kotihyllyistä antivariaatteihin. Tarjolla oli erityisesti
    viisi- ja kuusikymmenluvun vuosikirjoja.

    Topeliuksen Maamme kirjaa, painos vuodelta -44, pyörittelin kauan
    käsissäni. Sitähän käytettiin ajallaan koulujenkin lukukirjana. En kuitenkaan
    ostanut.

    Lissu oli ”bongannut” Kielotytön tuttavansa kirjahyllyssä. Jos ikinä sellainen
    jossain olisi myytävänä niin heti ostaisin.

    Kerrottakoon vielä, että Askon vanhassa Akusti kirjakaapissa oli ”myyty” tarra.
    Törmäsin messuilla entiseen työkaveriini ja hänhän sen olikin itselleen varannut.

    Rauhaisia lukutuokiota vaikapa Värtsin parissa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *