Lapsuudessani lukeminen katsottiin useinkin turhaksi huvitukseksi, ainakin silloin jos kotitöitä taikka läksyjä oli tarjolla. ”Ensin työ, sitten huvi” iskostui niin mielenpohjalle, että en ole vielä aikuisenakaan päässyt yli pienoisesta syyllisyyden tunteesta jos syvennyn lukemiseen ja jokin ”tärkeä” jää tekemättä.
Ihmemaassa
Pielisensuun kunnan (myöhemmin Joensuun kaupungin) Utran kansakoulun eteisessä sijainnut kaksiovinen kaappi oli oikea aarreaitta. Lauantaisin, luokan yhteisen tunnin jälkeen, opettaja Sorjonen avasi juhlallisesti kaapin lukitut ovet ja jokainen sai ottaa sieltä kaksi kirjaa lainaksi. Carrollin Liisa ihmemaassa kirjasta syntyi pientä käsirysyäkin, kaikki olisivat halunneet tuon uutuuden värikkään kansikuvan takia. Minähän sen sain kun opettaja oli sen minulle oikein varannutkin. Mitään suosikkia siitä ei kuitenkaan itselleni muodostunut. Ei silloin eikä myöhemminkään.
Arvid Lydeckenin satukirjoissa oli sitä jotakin joka sai minut koukkuunsa. En muista enää erään kirjan nimeä, mutta siinä kerrottiin sinisestä saaresta. Luin sitä talvisena lauantaipäivänä kun olin hieman kipeä eikä tarvinnut mennä kouluun. Lukunautinnon lisäksi sain vuoteeseen muitakin herkkuja, kuten äidin paistamia lättyjä.
Kuva: Antikvaari.fi
Utran sivukirjasto, jota lainastoksi sanottiin, sijaitsi myös samassa kansakoulurakennuksessa. Aluksi sitä hoiti opettaja Sorjonen, myöhemmin kanavanvartija Innanen. Kun olimme jo oppikoululaisia, menimme sisareni kanssa lainaamaan Boccaccion Decameronea kun sisareni oli kuullut äidinkielenopettajaltaan, että sen tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Innanen ei olisi halunnut antaa kirjaa meille, syytä emme silloin ymmärtäneet. Mutta kun sisareni vetosi yleissivistykseen saimme kuin saimmekin kirjan. Vaan sekin kirja jäi lukematta, vilkaisu kuvitukseen riitti.
Jossakin vaiheessa viehätyin Astrid Lindgrenin Kalle Mestarietsivä -sarjasta samoin kuin Leena Härmän Pieni tuittupää -kirjasta. Tähän ”Tuittupäähän” taisin hieman samaistuakin.
Salaisessa puutarhassa
Kaksitoista-kolmetoistavuotiaana jouduin tulirokon takia eristyksiin Joensuun kaupunginsairaalan kulkutautiosastolle. Siellä ei ollut muita potilaita eikä kukaan saanut käydä minua katsomassa. Radiota ei ollut eikä tietenkään vielä tuolloin televisiosta tietoakaan. Onneksi kylmän potilashuoneen pimeällä käytävällä oli kirjakaappi. Kirjakaapista löytyi Blytonin Seikkailujen saari, Seikkailujen meri ym saman sarjan kirjoja. Ne taisivat olla viisikko-sarjan edelläkävijöitä, ainakin niissä seikkailivat samat henkilöt koiransa kanssa. Olen varma, että nuo kirjat edistivät parantumistani samalla kun lievittivät koti-ikävääni.
Kuva: Antikvaari.fi
Kun olin päässyt lukemisen makuun, halusin iltaisin lukea sisaruksilleni sängyssä joitakin nuorisokirjoja. Burnett’n Salainen puutarha oli meidän kaikkien erityinen suosikki. Kirja oli paikkapaikoin niin jännittävä että pikkuveljeni kysyi kuiskaten että ”Mikä se hipiäinen on?” Kirjassa kerrottiin päähenkilön kellertävästä hipiästä.
Viinijärvellä, Ristonkankaan mummolan kirjahyllyssä oli useita kuvateoksia ja Erkki Tantun kuvittamia kaskukirjoja. Katselimme niitä usein yhdessä ukin kanssa salin suuressa, topatussa keinutuolissa istuen. Kuinka ilahduinkaan kun löysin muutama vuosi sitten kirpparilta kankaisen seinäpyyhkeen ”design Erkki Tanttu”. Laitoin sen kesämökille vanhan arkun päälle pöytäliinaksi.
Teini-iässä rakastin Mary Marcin kouluaiheisia tyttökirjoja: Eevan luokka, vähän enemmän Eevasta…. Niiden myötä oli helppo samaistua oman ”Tipulamme” tunnelmiin vielä viisikymmentäluvullakin.
Varsin varhaisessa vaiheessa siirryin aikuisten kaunokirjallisuuden pariin. Hilja Haahden Kaurialan kartano ja Juhani Ahon Papin tytär ja Papin rouva löytyivät omasta kirjahyllystämme, samoin Aino Räsäsen Soita minulle Helena. Kotiimme oli kertynyt kirjoja jo Hämeenlinnan aikoina. Isä oli tuolloin hetken töissä Kariston kirjapainossa taulujen kehystäjänä.
Utran lainastossa hieman harmitti kun kaikki kiinnostavat lasten- ja nuortenkirjat oli jo luettu, mutta aikuisten hyllyihin ei saanut koskea. Kun ikä riitti ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua, kahmin ensimmäiseksi maantiedon hyllyn tyhjäksi.
Lukulampun valossa
Lissun kirjahyllyn aarteita/Kansakoulukirjan 6. painos 1958
Kuinka ihanaa olikaan lukea sängyssä jotain kirjaa, mutta myöhään palava pöytälamppu kavalsi aikeet ja siitä tuli sanomista kun samassa huoneessa oli muitakin nukkujia. Kerran keksin kääriä hartoilla pidettävän virkatun lukunuttuni lampunvarjostimen ympärille himmentimeksi. Käry kävi silläkin kertaa, siinä kärysivät myös lukunuttu ja lukulamppu käyttökelvottomiksi.
Vaikka olinkin lapsuudessani ja nuoruudessani innokas lukija ja kirjastonkäyttäjä, en kuitenkaan osannut katsoa niin kauas tulevaisuuteen että olisin arvannut että työskentelen vielä jonain päivänä kirjastoalalla. Siinä yhdistyivät työ ja huvi – lopultakin!
Teksti: Tellervo
Kuvat poimittu netistä Lissu Kaivolehdon avustuksella
Tarinat on lähetetty 2014 SKS:n kirjallisuusarkistoon vastauksena ”Elämää lukijana” -kyselyyn, osioon : ”Kerro ensimmäisistä kirjoistasi”.
Jäin miettimään sitä kuinka omakohtainen lukemiseni kohteet ovat muuttuneet vuosien saatossa. Satukirjoille se alkoi, sitten tulivat Tartsanit ja seikkailukirjat. Nuorena aikuisena kaunokirjallisuutta, Väinö Linnaa ja sotaromaanejakin. Jossakin välissä harastekirjallisuus tuli mukaan. Ammattitaidon kehittyessä ja sotakäsityksen syventyessä sotaromaani jäivät pois lukulistalta. Dokumenttejä tältäkin alalta luen.
Nyt jo varttuneelle iällä ykköslukemisen kirja on Raamattu. Se on siitä merkillinen teos, ettei sen teksti vanhene eikä maistu puulle. Lähihistoriasta nyt luen sisällisodan jälkiselvittelyn kirjallisuuta ja niistäkin on poissuljettu aikaisempi selittelykirjallisuus. Samoin historia kiinnostaa yleismaailmallisesti ja Suomen kohdalta. Seuraava lukemisen kohde lienee Suomen aika Tsaarin Venäjän osana. Siitäkin on paljon luettavaa ja tietämisen paikkaamista.
Jos jota kuta kiinnostaa niin 2013 ilmestyi kirja JÄÄMESENKÄYTÄVÄ siinä Erkki Lilja kertoo Pohjois-Suomen rata- ja tiehankkeiden historiaa. Rautatieyhteyttä jäämerelle sitä on suunniteltu ja pähkäilty alun toistasataavuotta ja viimeksi se oli uutisissa loppukesästä viimevuonna.
Monet tekstissä mainitut kirjat olivat minunkin suosikkejani. Lisään vielä yhden: Burnett`n Pikku prinsessa. Luettu moneen kertaan.
Tellervon mainiota tarinaa lukiessa voi arvata että tie vie vääjäämättömästi kohti
kirjojen maailmaa myös työelämässä. Odotan mielenkiinnolla esikoisromaaniasi ellei sellainen ole jo ilmestynyt.
Minun ensimmäinen lukuelämykseni oli Nalle Puh. Lainattu Värtsilän koulun lainastosta.
Kirjan saaminen ei ollut itsestään selvyys.Opettajan mielestä aapisen lähempi tarkastelu olisi ollut parempi vaihtoehto kaltaiselleni tankkaajalle.
Kirja oli päällystetty paksulla ruskealla puotipaperilla.Se tuoksui kirjalle.Lainaaja oli vannottanut että aaretta piti pitää hyvin. Ei kynän jälkiä tai taitettuja kulmia.
Kirja tuli luettua.Kahdesti. Puhin filosofia iski kuin sata salamaa.Siinä on sitten viisas mies.Tai Nalle.
Kaustajärven koulullakin opettaja Emil Jaloma kaivoi lauantaisin – luokan yhteisen
tunnin jälkeen – avaimet takataskustaan ja avasi luokan peräseinällä
olleen lainakirjakaapin. Jaloma poistui itse tauolle oman asuntonsa puolelle
ja me oppilaat pääsimme valitsemaan haluamiamme kirjoja. Itselläni ne
olivat tyyliin ”pojat eivät pelkää”. Kirjavalikoima lienee ollut viisi-kuusi hylly-
metriä, mutta hyvin niillä pärjättiin. Kirjavalinnan nautinnon lisäksi muistan
opettajasta leijailleen tuoreen kahvin ja hyvälaatuisen tupakan tuoksun
kun hän merkkasi opettajanpöydän ääressä lainaamiamme kirjoja kortistoon.
Jore tuossaa edellä odottelee Tellervolta esikoisromaania. Itse olen moneen kertaan yllytellyt Tellervoa kokoamaan nämä mainiot Värtsissä julkaistut tarinat kirjaksi. Uskon, että lukijoita löytyisi.
***
Kirjoitin viime syksynä Värtsiin jutun lapsuuteni lukukokemuksista ja senkin lopusta löytyy monta mielenkiintoista kommenttia lukukokemuksista.
http://www.vartsi.net/2014/03/30/lapsuuteni-lukukokemuksia/
Valitettavasti Värtsin ulkoasun uudistuksessa näistä vanhoista jutuista ovat kadonneet tekijöiden nimet ja julkaisupäivämäärät.
Varmasti useat lukijat ovat ihmetelleet miksi vanhoista jutuista kirjoittajien nimet ja päivämäärät on kadonneet uudistuksen myötä?
Ei ne itsestään ole kadonneet, päivityksessä on varmasti tapahtunut joku virhe. Olisi hyvä jos Eira kertoisi lukijoille päivityksen ongelmista. Kirjoittajat varmasti haluaisi heidän nimensä näkyvän jutuissa edelleen.
Mikko on oikeassa. Värtsi on pullollaan mielenkiintoisia
kertomuksia ja artikkeleita joiden kaikkien soisi säilyvän
nimineen ja päivämäärineen ”tutkijoiden
käyttöön”, kuten tuo SKS, eli Suomalaisen Kirjallisuuden Seurakin
ilmineerasi lukuharrastuksesta aineistoa kerätessään.
Kannattaa mennä Lissun linkistä ”Lapsuuteni lukukokemuksiin”, sieltä
löytyy lisää Värtsin väen kirjoihin liittyviä muistoja ja mieltymyksiä.
Aivan tässä häkellyn tarinani 1 ja 2 osaan tulleista kommenteista. Kirjan julkaisua
en ole uskaltanut edes ajatella. Sattumoisin kirjoituksiani on kylläkin erinäisissä
julkaisuissa joissa on kirjoituksia muiltakin. Ne ovat ”eksyneet” sinne joko
jonkin kilpailun tai aihekeräyksen kautta, onpa muutama osallistumispyyntö
tullut yllätyksenäkin.
Monta tuttua kirjaa tulee mieleen kommenttejanne lukiessa, vaikkapa tuo Päivi
K:n mainitsema ”Inkeri palasi Ruotsista”.
Kyllä ”paperikirjan” toivoisi säilyvän vielä tässä teknistyvässä maailmassakin.
En ole oppinut lukemaan sähköisiä kirjoja.
Paperinen kirja on helppo kuljettaa mukana vaihtuviin lukupaikkoihin.
Tällä hetkellä minulla on luettavana Elämän ja rakkauden runot.
Ennen koululaiset saivat tehtäväkseen kirjoittaa ns
kotiaineita. Juttelin eilen nuorimman tyttärenpojan kanssa
kouluasioista ja hän kertoi, että olisi tehtävä kirjoitus, mutta
aihe ei ole vielä löytynyt. Viisastelin, että kirjoita Mummista.
Tähän poika, että onkos sinusta linkkejä netissä? ”Aineeseen”
– joka kirjoitetaan tietenkin tietsikalla – täytyy liittää ainakin kolme
netistä löytyvää linkkiä!
Kun olin äimistellyt kuulemaanin aikansa, niin tuli mieleen, että
niinhän me täällä Värtsissäkin toimimme. Yksi kirjoittaa jutun kotonaan
tietsikalla, lisää siihen ehkä linkin ja kuvia (tai joku lukijoista tekee sen),
lähettää ”aineensa” sähköisesti toimitukselle…..
Tämän oivallettuani koulun ainekirjoituksessa tapahtunut muutos tuntui
aivan luonnolliselta.
Ihan aarteita nuo jutut vanhoista koulukirjastoista. Minua alkoi kiinnostaa nuorena
Juhani Ahon tuotanto. Erityisesti se ”Yksin”, joka oli vähän
kyseenalaisessa maineessa Ahon pariisi-kokemusten vuoksi, oli kiinnostava.
Tellervo on tällä jutulla osallistunut SKS:n keruuseen ”Elämää lukijana”. Keruuseen vastasi 546 ihmistä, ja aineistoa kertyi noin 2 000 sivua.
Aiheesta lisää täältä:
http://www.finlit.fi/fi/ajankohtaista/uutiset/useampi-kuin-joka-kolmas-suomalainen-lukee-kirjaa-tanaankin#.VY6qW0ajvRt