Syysnostalgiaa

Aurinkoisena syyssunnuntaina ajelimme entistä riijuureittiämme Utran vaaramaisemissa. Lapsuudessani noilla vaaranrinteillä oli vielä harvakseltaan asumuksiakin ja Lehmonlammen liepeillä jopa merkittävää teollisuutta sementtivalimon puitteissa.

Utran hautausmaan uudenmpaa puolta.

Kotimatka pitkä lie, ei vastaantulijaa

Pielisensuun (myöhemmin Joensuun) ja Kontiolahden raja kulki – ja kulkenee edelleen – juuri tuon hienohiekkaisen kärritien paikkeilla ja niinpä koulukkaat taivalsivat sieltä välillä Utran ja välillä Vanhan Lehmon puukouluihin. Ei se varmaan herkkua ollut, pimeää korpitaivalta molempiin suuntiin ja kaiken kukkuraksi Utrassa hautausmaakin ohitettavana.

Vaaran kupeessa asusteli eräs naisimmeinen joka kulki mielellään kylillä. Muutaman kerran hän tuli meille pyytämään josko isäni saattaisi hänet kotiin kun ei yksin uskaltanut pilkkopimeässä ohittaa hautausmaata. Isälle tuo saatille lähtö näytti olevan suivasaa, takaisin tullessaan tuhisi tuohtuneena, että onko pakko luutia kylillä yömyöhälle saakka?

Kotimme sijaitsi hieman ennen hautausmaata, mutta kyllä varsinaisia pikamatkan ennätyksiä varmasti syntyi kun painattelimme kirkonaitaa sivuten pilkkopimeässä linja-autopysäkiltä. Muistan eräänkin syksyn kun palasin koulun konvasta ja oli kertakaikkiaan niin säkkipimeää, että tielinjan aavisti vain painanteissa kiiltelevistä rapakoista. Ne heijastelivat kuin lyhdyt yössä.

Kas, pimeähän saa sitä ajattelemaan, mitä muuten ei muistaisi kai lainkaan

Pitkänmatkan ennätyksiä kertoo siippakin tehneensä pimeän aikana Kaustalla. Viestimien puuttuessa hänet lähetettiin usein asialle naapuriin jonne oli puolitoista kilometriä tien kautta kuljettaessa.

Tuohon aikaan luvaton “rajaliikenne” oli – ainakin puheiden mukaan – vilkasta. Niinpä lastenkin korviin kantautui juttuja loikkareista ja jutut lisäsivät tietenkin pelkotiloja ja jännitteitä valottomalla metsätaipaleella.

Myöhemmin, kun hänellä oli jo moottoripyörä, sattui seuraavanlainen tapaus: Poika oli menossa syksyisenä iltana Saarivaaraan elokuviin motskarillaan. Lökölamminpuron mutkassa pyörän valokiilassa näkyi vaaleatakkinen hahmo joka loikkasi nopeasti pusikkoon. Poika poikkesikin ensin Kaustajärven rajavartiostolle ja kertoi havainnostaan. Seuraavana päivänä kylällä kerrottiin, että RVL oli pidättänyt kyseisen hiippailijan.

Siippa painottaa vieläkin sitä kuinka merkityksellistä oli se, että kylällä oli vartioasema. Seudulla partioiva rajamieskaksikko antoi turvallisuuden tunnetta niin lapsille kuin myös aikuisille.

Utran hautausmaan vanhaa puolta. Kuva MH

Utran hautausmaan vanhaa puolta. Kuva MH

Syksyn tuuli mukanaan vie kesän muistotkin

Siirtykäämme vielä hetkiseksi sinne muinaiselle riijuureitillemme. Vaaranrinteiden jylhät mäntymetsät on parturoitu ja kokonaiset vaarat ovat kadonneet soranoton myötä. Asumukset ovat ränsistyneet tai kokonaan kadonneet. Sementtivalimo on peittynyt pusikkoon. Valimolla asui kerran vaalekiharainen tyttö joka kisasi sisareni kanssa hymypoikapatsaasta.

Hotelli Julien paikkeilta Lehmosta lähtevä ja Utran kirkolle päättyvä vanha tienpohja on nykyisin suosittu ulkoilureitti. Vastaamme pyyhältää porukkaa koiran kanssa tai ilman. Mutta vielä on jotain jäljellä….. Tälläkin tiellä on paikka paikoin kookkaita, pyöreitä vesilätäköitä, kuin veteen singotusta voileipäkivestä muodostuneita perättäisiä renkaita.

Teksti Tellervo

Väliotsikot: Tove Janssonin runosta “Höstvisa”, Suom. sanat Esko Elstelä

Share

11 comments for “Syysnostalgiaa

  1. Utran hautausmaa sijaitsee
    nipin napin Joensuun puolella.
    Alemmassa kuvassa näkyy tehtaansaarnaaja
    Paavo Anders Mobergin hautapaasi.

    Myös Weisselin viisaiden veljesten
    vanhemmat lepäävät tällä kirkkomaalla.
    Weisselin veljekset = Väisälän veljekset.

    Hautausmaalta löytyy paljon Utran menneeseen
    loistokkuuteen liittyvää historiaa. Asiasta
    kiinnostuneet voivat googlettaa vaikkapa asiasanalla
    “Utran historiallinen kokonaisuus”.

    Utran tehdasyhdyskunnan historialla on
    liittymäkohtia myös Wanhan Wärtsilän
    historiaan.

    Myöhemmin tähänkin hautausmaahan on liitetty
    city-legendaa joka saattaa heikkohermoisempaa
    peloittaakin. Yläkuvassa näkyvä kappeli
    poltettiin eräänä yönä, mutta se rakennettiin
    uudelleen samanlaisena.

  2. Pääsin oivaan syysvireeseen Tellun tarinan myötä.Syksy on hieno vuodenaika.

    Minulla on muistoja varhaislapsuudestani kun isä tuli kiireesti kotiin,otti kaapistaan “torrakon”latasi siihen patruunakammasta viisi kovaa ja lähti loikkarin tai loikkarien perään.Se tuntui pelottavalta.
    En muista tarkalleen kuinka usein sitä tapahtui mutta varmasti useammin kuin kerran.

  3. Tellen kertomuksen myötä huomaan, että Utran hautausmaa
    on “unohtunut” meiltä hautausmaiden kuvaajilta kokonaan.
    Työtä riittää vielä.
    Hautausmailta kerrotaan jos jonkinlaista kummitustarinaakin,
    mutta luultavasti ne ovat kaupunkien turvallisimpia paikkoja
    oleskella. Siellä on rauhallista kävellä.

  4. Jos joku lukijoista kiinnostui nyt
    Utrasta – kuten minäkin aikoinaan –
    asiasanalla “Utran kanava ja Arppen
    sulku” löytyy tietoa ja kuvia Pielisjoessa,
    Utran puolella, sijainneesta Arppen sulusta
    (Arppes sluss, 1832)

  5. Minulle tulee Lehmosta mieleen se, että Kaustajärven koulun opettajat Jalomat menivät koulun kesäloman ajaksi asumaan Lehmoon. Kaipa heillä oli siellä talo? Syrjäkylän lapsesta se tuntui ihmeelliseltä paikalta. Kiva lukea Tellervon juttuja niiltä seuduilta.

  6. Kuuntelin Syyslaulun. Kaunista! Kiitos, Lissu! Nyt menen pehkuihin.

  7. Syksyistä nostalgiaa on Kaustallakin.
    Maa oli aamulla kuurassa ja peilityynen järven
    yllä leijuu upetto.

    Vastarannalla hohtaa lehtikuusimetsikkö
    kullankeltaisena.

    Nostalginen tunne heräsi jo eilen katsellessa
    Kemienmäen ja Sääperinlaakson komeaa ruskaa.
    Hanhia ei näkynyt, ruokailemaan ja lepäämään
    laskeutunut joutsenparvi kylläkin.

    Illan pimetessä viritimme takkaan tulen
    ja vietimme “kipsin karistajaisia” kynttiläillallisen
    merkeissä. Mikäpä siinä oli kuunnellessa Syyslaulun
    sanomaa lampaantaljalla lekotellen….

  8. Voinpa hyvin mielessäni kuvitella, miten siipalla paloi takan ääressä halu päästä klapeja (anteeksi tämä epäkaustalainen nimike) pilkkomaan. Mutta muista nyt kuitenkin siippojen tärkein tehtävä: ei puita takomaan, vaan vaimoa vanuttamaa.

    Ja lopuksi tältä paikalta: pystyssä olevat puut ennen kaatamista ovat lintusia varten, ja kauneimmillaankin ne ovat silloin, kun närhi niiden oksilla herkuttelee.

    Muuten, mitä käytetylle kipsille tehdään? Viedäänkö aitan seinälle muistoksi? Vai lisäsikö nostalgista lämpöä takan loimussa?

    Tämmöisiä tässä utelee Tohmajärven hienossa kunnossa olevassa terveyskeskuksessa, mutta kohta Jakoskelle kiidätettävä, potaattpappi, entinen Kaustajärvi-mielinen separatisti.

  9. Lehmossa oli todellakin aikoinaan jo
    muutamia kesämökkejä, niin Pielisjoen kun
    Lehmonlammenkin rantamilla.

    Maija-Liisalle muistuttaisin myös Kettuvaaran
    hautausmaasta jossa Kettuvaara nimi on säilynyt,
    nykyisin kaupunginosa tunnetaan Karsikkona.

    Kipsejä ei käytetty takkapuina. Kun kymmenen
    viikon jälkeen siippa pääsi kuoriutumaan panssareistaan,
    niin käsi- kuin jalkakipsikin jätettiin riemumielin
    ammmattitaitoisen “sirkkelisahaajan” roskikseen.

  10. Syksyä on tosiaan paljon ilmassa. Lukuisat hanhiparvet
    lentävät tästä minunkin asuinpaikkani yli ilmeisen
    suotuisien tuulien saattelemana. “Tänne, tänne jäädä täytyy
    syksyhyn ja ikävään…”

    Tellelle: Lissu aloitti jo Kettuvaaran hautausmaan kuvaamisen
    kesällä, mutta siellä olisi vielä pälkjärveläisiä evakkoja
    lisää. Täytyy käväistä syksyn mittaan katsomassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *