Sääperin kalastajia

Img0099Sääperinjärvi on ollut lintujärven maineessa. Sitä alettiin kuivailla ja säännöstellä. Nykyisin taitaa olla melko mitätön rapakko. Joitakin juttuja kuulee suurista hauista, kuin nykyaikaan eksyneistä muinaismuistoista.

Minulla se oli ensimmäinen pilkkipaikka. Pyörämatkaa kertyi kymmenkunta kilometriä. Tuntui oudolta ajatella menoa niin kauas kotoa. Pienen pojan ympyrät eivät olleet hyvin suuret. Joulun tienoilla muistin aina, että erään talon ikkunassa palaa punainen pahvitähti pitkälle keävääseen. Siitä oli enää vähän ottipaikalle.

Sääperin kalstajista moni tuli ihanteeksi. Jos sanan pari vanhan pilkkiukon kanssa vaihdoit, olit puhunut jumalasi kanssa. Siellä kyllä kävi minun ikäistäkin porukkaa. Essikka pyöräili kerran koulupäivänä kairat riksillä kohti lampea. Opettaja katsoi ikkunasta, puisti päätä. Siinä perheessä tarvittiin kalaa.

Erkki oli jämerä kaveri. Erkin esikuva oli isä Janne. Poika muisti kertoa juttua, kun olivat lähteneet isän kanssa pilkille. Janne jäi alkulahdelmaan, tuumi: ” Kalat ne liikkuu eikä kalastajat.”

Siinä olivat lähteneet kiertämään järveä. Rannasta koittivat ja syvänteestä. Jonkun kalpean tirrin saivat paikastaan. Ne kohmettuivat heti laukun pohjalle. Tulivat siihen mistä läksivät.

Päivä oli jo vierähtänyt iltapuoleen. Janne oli istunut lahdessa koko ajan ja nakkasi repun selkään.
– Söikö isällä?
– Mitä vähän.
– Ahveniako?
– Haukia.
Jannella oli repussa kolme tuuranvarren mittaista. Erkki oli isän poika ja viihtyi avannolla kauan kerraten niitä säännöllisesti. Erkiltä sai naurut yhdellä tavalla. Puhumalla mutaan poraamisesta. Tarvitsi aloittaa vain, että taidan mennä tuonne rannemmaksi. Erkki alkoi jo hytkyä. Jos vielä lisäsi, että muta on siinä lähellä.

Jo hytkeen sijalla myhähtely. Röhönauruja ei Erkki koskaan nauranut. Minulla on kalavelkajuttu, jonka kerron aina niille, jotka eivät tule Erkin kanssa tekemisiin. Se tapahtui kevätjäillä, jossa variksia ronkkui kuin verottajia. Joku kiiski niille jäikin ja kalan silmiä tai leipäpalan murut.

Erkki sai tikkuhauen sulasta. Uveavannon kupeelle nousi vielä joku ahvenenjötikkä. Erkki ei nuukuuttaan raatsinut korjata niitä avannolta vaan jätti silmänruoaksi. Hän loi haukeensa ylpeitä katseita. Minä ajattelin, että mikä tuo. Joutava sulikka, kuin verkonpuikkari.

Ahne varis laskeutui avannolle. Erkki oli edennyt kotvan matkaa ja valahti kalpeaksi. Varis jo sovitteli hauen pyrstöpäätä nokkaansa. Siinä hyhmä lensi kun Erkki polkaisi kohti aarrettaan. Silloin hytkyi minulla vaikka en Erkkiä kiusoitellut.

Koukun pojat kulkivat aina omia reittejään. Olin kuullut kertomuksia kaverusten satapäisistä ahvensaliista. Niiden esikuva oli Niiranen. Se omisti kauhaporan ja ajattelin, että kauhaporan omistaja on kuin pilkkivesien raharuhtinas. Pienen pojan mieleen ei tullut, että joskus voi kauhaporakin olla museotavaraa.

Koukun poikien mukana kulki Seppo, joka oli sähäkkä poramies. Siinä roiske lensi. Jos aloitin yhtä aikaa reiän teon, niin Sepolla oli avanto selvä, kun itse sovittelin poraa jäähän.

Hämäläinen oli haukipaikkojen mies. Harva päivä se seisoi selällä ja veti pitkiä vetoja, haukivetoja. Kerrottiin se jallittavan haukia joka kerta. Useitakin. Hämäläinen oli vanha. Häntä arvostettiin. Tosi jermut kalpenivat kun kuulivat viime vuosisadan tarinoita. Sellainen Väinämöinen ei seuraa saanut. Kunnioittava välimatka pidettiin selällä onkijaan, arveltiin josko se vetää hauet huomaamatta ja sulittaa reppuun. Huhu kulki. Pilkin se veti aina kämmenen sisään. Sen itsekin huomasin.

Eino oli kalamiesten aatelia, mutta niin lyhyt, että sen tunnisti kaukaa. Mies nimittäin porasi avannon vinoon ja sellainen profiili näkyy. Joku sanoi, että se on taktillinen veto. Luulen kuitenkin, että lyhyys oli syy.

Kerran arvelimme naapurin Pertin kanssa katsoa onko kaverien jutissa perää. Näimme kun Eino läksi marssimaan selältä rantaa kohti. Menimme vastaan. Eino yritti kiertää, mutta me pojat kiersimme myös. Tultiin lähelle.

– Tuliko?
Eino ei virka mitään, marssia jylkyttää.
– Tuliko?
– No voipa sanoa niinkin.
– Saako nähdä?
– Voihan näitä näyttääkin, se hymähti.
Einolla oli repussa viisi paksua hauenselkää.
Kaikki kääritty sanomalehteen.
– Perhana!
– Mitähän varten se sanomalahteen? arveli Pertti myöhemmin.
– Niillä on tapansa, ynähdin.

Lassi, setämies, oli sen sortin kalastaja, että sillä oli viinat mukana. Lähtiessä oli ainakin otettu. Pertin kanssa kerran muka seikkailtiin ja otettiin Lassilta viisi markkaa, kun se halusi ostaa ahvenia. Lassi oli liirumissa. Se pisti ahvenet pussiin. Sillä oli sininen pilkkionki ja joku outo vaappu vieheenä. Yhtään ei ollut saanut. Pitivät ukkojen kanssa mökää. Uistin ei ollut puolia aikoja vedessä. Meitä Pertin kanssa poltteli se viitonen ja ajattelimme, että selvänä se hakee sen pois. Lassi oli hyvä setämies. Se tilasi minulle Villin Lännen. Sillä se tuntuikin niin kummalta kun otin humalaisen miehen viitosen.

Paljon oli kalamiehiä Sääperillä siihen aikaan. Minulle järvi jäi parhaiten mieleen ensimmäisistä reissuista. Ne tehtiin pyörällä. Rannan talosta lainattiin tuurapeli ja lähdettiin polkua jäälle. Polku oli mutkainen ja haarova. Jotkut sivuhaarat veivät sulaan. Huomiotta jäi se seikka, että paikalla oli vettä vain polviin. Sula tuntui aina pelottavan. Alussa oli hikisin homma. Tuuralla puolimetriseen jäähän neliönmuotoinen avanto kuin televisioruutu. Aluksi avanto pieneni pohjaa kohti ja puhkaisupisto tapahtui suppiloon, josta ei kalaa saisi ylös.

Suurentelin avantoa ja vesi roiskui vaatteille. Se muotoutui vähitellen. Sitten vain koukkuun jäätynyttä lihaa ja sulitetaan pystypilkki puolimetriseen veteen.

Kaloja riitti. Minulla oli tapana kurkotella avantoon ja näytelmä oli joltinenkin luontokuva. Mikään ei tunnu niin kiihottavalta kuin ahvenleukojen välähtely parhaan syönnin hetkillä. Ne kansoittivat pilkin ympäryksen ja jurottivat aikansa. Välillä ne perääntyivät. Kun joku aloitti syönnin, se oli merkki toisille. Pilkin ehti juuri laskea. Töykkäisyt olivat nopeita. Hullaantuneita ahvenia kuhisi. Minulle riitti yksi avanto. Syönti jatkui iltapäivälle.

Housunpolvet jäätyivät, mutta mitäs siitä. Kovalevystä ja puusta tehty pilkki-istuin ropisi. Kun menin kotiin, oli tunnelma tietty. Ne ihastelivat, isä hyväksyi ilmeellä. Äiti syötteli ja tarjosi villaista. Sitä ei voittanut muu.

Eräänä tammikuun päivänä sanoivat, että ethän sinä Jouko nyt tällä kelillä ja vielä tammikuussa. Mutta minä tuumin, että sopivan kierä pakkanen isolle kalalle. Velipoika siinä myhähteli kämmeneensä ja isäukko räjäytti ilminaurut.
– Että meinaat kolmenkymmenen asteen pakkasessa pilkille.
– Niin tuota ajattelin ja menen kanssa.
Oli se tietty itenäistymisvaihe, jota sopi ilmentää omaperäisillä ratkaisuilla, jotka eivät pahasti menneet ristiin isän intressien kanssa.
– No, jos niin hurja oot, niin siitä vaan, mutta villasta laitat ja karvahatun.
– Ne nyt tietysti ja vielä kaulahuivin ja…
En jäänyt kuuntelemaan äidin ohjeita. Nappasin karvahatun ja suksin pakkaseen. Eteisestä nappasin pilkkilaatikon ja pussin jäisiä syöttiläskejä. Järven rannassa meinasin tehdä oharin. Tuntui, että selältä tuleva viima ei ole  keskenkasvuisen tavaraa. Se sattui poskipäihin kuin piiska ja kun suuta aukaisit jämähti kitarisoihin suoralta hollilta.
Nostelin kuitenkin ahvenpaikoille ja kun en niistä kostunut mitään suunnistin uhmapäissäni järvenselälle, sinne missä olin nähnyt Hämäläisen ja Koukun Einon, haukimiesten, viivyskelevän. Olin jo kauttaaltaa kohmeessa. Tuntui, että tämä homma on jätettävä, ennenkuin pakkanen pääsee villahousun sisälle, mutta uhmassa koetin vielä rassata vanhaa avantoa. Oli leppärisu siinä merkkinä kuin parhaassakin ottiavannossa. Laskin pohjaan. Yllättävän syvää, kerkesin ajatella, ennenkuin jämähti siiman päähän semmoinen paino, ettei ennen moista. Se veti siimaa alaspäin, vaikka olin tottunut nopeasti nostamaan kalaa ylös. Nostin sen avannon reunaan kiinni ja kun en saanut pois, kävin rähmälleni ja kurkistin. Rantarosvo mulkoili kuin pöllö jään toisella puolella. Sujautin käden avantoon, muistin vielä kääriä hihan, ja tarrasin kitusiin. Siinä se pian kölli hangella. Kuin unessa laskin siiman uudestaan. Siellä oli heti toinen samanlainen. Olin jossakin muussa maailmassa, en kolmenkymmenen asteen pakkasessa keskellä viimaista järvenselkää. Innostuksen hiki kohosi otsaan ja poskia kuumotti. Tuli vielä kolmas. Vähän pienempi. Neljättä on yrittänyt monta nostoa, vaan läksin lynkyttämään kolme hauenhäntää istuimen reiästä roikkuen.

– Poika kävi kalalla, sanoi isä kotona. Muuta ei virkkanut.

Sain aikanaan ensimmäisen kairan. Sitä ennen olin yritellyt kiviporasta teroitetulla, joka teki pienemmän reiän, noin puolessa tunnissa. Tuurapeli oli nopeampi. Kruunasin porani juhlavasti. Sain jäälle yli sata ahventa. Unohduin iltasyönnille. Velipoika oli jo lähetetty etsimään. Olivat vähän nyreissään kotona. Kalamäärä ei saanut edes isältä arvoistaan vastaanottoa.

Sääperinjärvi on vielä ainakin lintujärven maineessa. Hyvä sekin. Sitähän se kortteenkasvu tietää. Itse olen katsellut sitä auton ikkunasta ja ajatellut, että samalla tavalla jos on vähentynyt kalantulo kuin minun aikanani, niin tuskin monta sinttiä nyt nousee. En tiedä suunnitelmista järven suhteen. Ehkäpä on hyvinkin päätetty jättää lätäkkö näkyviin. Ainakin siinä vielä tuttuja lahdelmia näkyy olevan, joskin todellisuudella on tapana muistoihin verrattuna kutistua ja muutta muotoaan.

Share

24 comments for “Sääperin kalastajia

  1. No, ei Sääperi minusta mikään mitätön rapakko ole. Kalastajat kalastavat ja jotakin saavatkin, haukea ja kuhaakin sekä ahvenia. Kalastuskunta hoitokalasti pari vuotta sitten ja joutavaa särkeä nousi kymmeniä tonneja. Samalla nähtiin että on muutakin kalaa. Samassa yhteydesä ympäristökeskuksen kanssa rakennettiin ohitettuihin ojiin säätölaitteet, joilla voidaan ohjata uutta vettä järveen. Tänäkin kesänä uitiin eikä mitään ongelmia ollut. Sini- ja muuta levää tuntuu olevan isommissakin “rapakoissa”, Sääperissä en ole moista tavannut. Lisäksi linnusto on hieno. Kannattaisi tutustua kunnolla ennenkuin vanhojen muistojen perusteella käy arvelemaan. Kyllä täälläkin kehitystä tapahtuu.

  2. Minusta se Sääperi näytti pieneltä, kun ohi ajoin ja kävin
    lintutornilla. No jos haluaa tarttua siihen yksityiskohtaan,
    niin voi jättää jutun lukematta. Ehkä se rapakko-nimitys johtui
    siitä, että lapsena, kun siellä kävin pilkillä, se tuntui
    tosi suurelta.

    Monia Armorikkaita Vuosia!

  3. Tarinahan on hyvä. Sääperi on minusta mainettaan parempi järvi, ei tietenkän huippuluokkaa, mutta kun katselee sorsaperspektiivistä pää veden pinnalla niin näkee paljon sellaista, joka muuten jää näkemättä. Sitä olen tänä kesänä harrastanut. Kiitos hienoi
    Sta luontojutuista, pidetään huolta kaikista järvistä, Sääperistäkin.
    Kiitos toivotuksista ja hyvää ja siunauksellista loppukesää.

  4. Nuoren pojan näkövinkkelistä hyvin kerrottu tarina.

    Monet asiat, jotka lapsena tuntuivat tavattoman suurilta, ovat
    vuosikymmenten myötä kummasti kutistuneet: matkat lyhentyneet,
    talot pienentyneet.

  5. Kiitos Sinulle, Markus, kun puolustat kotijärvemme mainetta. Eihän Sääperi tietenkään entisessä loistossaan ole; minäkin voin sen kokemusperäisesti sanoa, vaikka varhaisimmat muistoni sieltä ovatkin “vain” 1970-luvulta. Kalaa sieltä kuitenkin saa kotitarpeiksi aivan riittävästi ja lajirunsauskin on kohdallaan vaikkakaan ei Jänisjoen veroinen; omiin pyydyksiini on Sääperiltäkin tarttunut vuosien varrella ainakin 12 eri kalalajia. Muuttoaikoina etenkin keväällä mutta myös myöhäissyksyllä linnusto on runsas, mutta pesimä- ja metsästysaikainen kanta on valitettavasti keskimäärin kokenut melkoisen inflaation. Syitä voimme sivistyneesti arvailla, mutta mielestäni ranta-alueilla suoritetun karjan laiduntamisen päättyminen ja sitä seurannut pajukoiden ja heinäkasvien aiheuttama “viidakoituminen” oli jonkinlainen taitepiste mainitussa ilmiössä.

    Kehottaisin Joukoa ja kaikkia muitakin asiasta kiinnostuneita lukemaan aivan “ajatuksen kanssa” Värtsissäkin julkaistuja useita Sääperi-aiheisia juttuja sekä niiden kommentteja, erityisesti esim. 7.5.2012 “Sääperi ei enää tulvi” ja 28.8.2013 “Hoitokalastusta Sääperillä”. Niistä löytynee vastauksia ja ainakin hyväksyttäviä teorioita useimpiin mieltä askarruttaviin kysymyksiin, jotka tavalla tai toisella mainittuun “rapakkoon” liittyvät!

    Tähän kommenttini loppuun vielä näin sivujuonteena: Runsasta Siunausta ja Jumalan johdatusta Sinulle, Markus, tärkeässä paimenvirassasi “saaristoseurakuntalaisten” parissa!

  6. Kyllä oli viimesenpäälle hyvä tarina. Useampaan kertaan piti lukea. Jos Jouko olisi jatkanut tuota sisukkaasti alkanutta kalastusta niin varmaan sukupolvet vielä meidän jälkeen kertoisivat uskomattomia tarinoita kuinka eräs Juureva-Jouko mätteli paljain käsin tuuranvarren mittaisia haukia jäälle.

  7. Kiitos kiittämästä.

    Minusta se sääperi näytti aika pieneltä
    kun lintutornista tiirailin. Todella, kaikki
    muuttuu pienemmäksi iän myötä. Lapsena kaikki
    oli todella mahtavaa.

  8. Nyt kun vielä muistelen, miten Uudenkylän lammelle kävi,
    niin todella ajattelin senkin vanhan hyvän kalapaikan
    näivettymistä, kun viljelijät tarvitsivat lisää maata.
    Lintutornista kun katselin Sääperiä, niin entiset kalapaikat, joista nostin ahvenia ja haukia pilkki-istuimen ja repun täyteen olivat pelkkää kortteikkoa. Eikös sitä Sääperiäkin alettu
    säännöstellä joskus taannoin?

  9. Oli kiva käydä Joukon kanssa pilkillä Sääperillä.Tuttuja oli järven jää täynnä.Paitsi silloin pakkaspäivänä.On se hurja!

    Tämä järvien ja lampien kuivaus viljelysmaaksi taisi olla näitä -60 luvun villityksiä.
    Mikä sen Uudenkylän lammen lopputulema oli.Paljonko viljelys kelpoista maata saatiin kuivatuksen seurauksena?Jäikö homma kesken kun nykyisenkaltainen kosteikko siihen kuitenkin jäi.
    Kuka näitä kuivatus/säännöstelypäätöksiä aikanaan teki?Varmaan Kuopion elykeskuksen edeltäjä.

  10. Ahvenen pelastus

    Ahven Sääperin pohjassa uiskenteli
    laskeutui viereen pilkkijän syötti.
    Haukkaan tuosta pienen palan
    oh leukaa hieman kirpaisi.
    Syötti lähti kovaan kiitoon
    säikähti ahven kyytiä nyt sitä.
    Vastaan katsoi äijän turilas
    en halua joutua mä tuonne.
    Viimeinen pyristely nyt käyntiin
    ahvenelle vapaus näin koitti.

    PP

  11. Kyllä se Sääperi todellakin näyttää lintutornista katsottuna todella surkealta rapakolta. Mutta ilmeisesti vain minun ja muiden vanhojen silmään, joiden mielikuviin on syöpynyt siinä kohtaa lainehtinut järvi. Aikanaan kalastin siinä kohtaa metrin korkuisella verkolla.

    Ei järven pintaa liene laskettu koska kartan mukaan pinnan korkeus on 64,3 m eli sama kuin 50 vuoden takaisissakin kartoissakin. Kun Kansalaisen karttapaikan näkymän muuttaa satelliittinäkymäksi ja vertaa sitä maastokarttaan ja vilkaisee välillä vasemman alanurkan mittakeppiä, niin saa havainnollisemman kuvan alueesta. Järven ranta näyttää siirtyneen 200-300 metriä. Tai ei vain näytä vaan on siirtynyt, koska veden korkeus ei vaihtele.
    Tilalle on tullut linnuille suotuisa alue.

  12. Lapsena muistan aina sen, kun sääperistä lähti jäät, niin silloin sai ottaa ikkunoista tuplat pois, se oli varma merkki kesän tulosta.

  13. PP:n runolle peukku 😉

    Uudenkylän lammesta on paljon lapsuusmuistoja. Lammen rannalla oli lato, jonka seinälle ukki ripusti kalaverkot. Veneellä soudeltiin, verkkoja laskettiin, sain olla ukille soutajana.

    Johonkin aikaan tuli pikkukalaa niin, että kun verkkojata oli saatu laskettua, sai toisesta päästä jo alkaa nostamaan.

    Äiti kuivatti kaloja kisukalaksi, josta sai makoisaa keittoa.

    Naapurin lasten kanssa poltimme lammen rannalla Juhannuskokkoakin, tosin muistan saaneemme ripitystä isältä, kun meni myöhänlaiseen kokolla;)

    Ympäröivät pellot ovat täysin poissa käytöstä nykyään, josko linnuilla lienee paremmat oltavat, mene ja tiedä. Mutta ajat ovat toiset, eu sanelee viljelyn ehtoja näinä aikoina.

  14. Jore pohtii että “kuka näitä säännöstely / kuivatuspäätöksiä teki”.. Minä muistelen, että päätökset on tehty kuntalaisten esitysten perusteella. Eikä sen päätöksen saaminen ollut edes helppoa. Silloin tarvittiin viljelysmaata ja tulvat olivat jokavuotinen riesa.

    Tuosta Uudenkylän lammesta saisi kenties ihan “oikean” EU-direktiivin mukaisen kosteikon. Niitähän nykyisin suositaan. Minäkin kannatan lämpimästi.

  15. Tämä juttu menee nyt sivuraiteille, mutta täytyy mainita,
    että Höytiäisen vedenpinnan laskijat onnistuivat työssään
    erinomaisesti. Järvi taisi humahtaa kuutisen metriä alaspäin.
    Se vesi oli lainehtinut aikanaan Joensuun kaduilla ja pihoissa.

  16. Minun juttuni oli alun perin tarkoitettu
    muisteluksi vanhoista kalaukoista ja nuoremmista
    ( nyt jo eläkeläisistä ), jotka kokivat ikikuistoisia
    hetkiä sääperin kalastajien parissa.

  17. Entisenä Sääperin ranta-asukkaana luin mielenkiinnolla noita Sääperin kalajuttuja.
    Vähänlaisesti oli kerrottu tosikalamiehen kertomuksia. niinpä laitan tässä pari.

    Minä sain tässä takavuosina tosi ison kaksipäisen ahvenen Jänisjoesta. Tarina ihan totta. Siitä on mulla valokuvakin, sen toisessa päässä on ongenkoukku ja toisessa päässä sillä on pyrstö.

    Tänäkesänä oltiin Lieksan Kuohatin järvellä mökkeilemässä, jonne saman puolen rantamökiltä pojan poikamme piipahti käymään veneseurueen mukana. Kyseltiin tietysti toistemme kalan saaliita, tai paremminkin kehuskeltiin niin kuin kunnon kalamiehet konsanaan.
    Kerroin tietysti tositarinana, kuinka tänä iltana tuosta vastaniemekkeen läheltä tarttui niin iso hauki uistimeen, ettei se sopinut edes meidän veneeseen. Vaan, kun olin jo puoliksi nostanut sen ylös. Niin ilmeisesti se huomasi mihin purtiloon oli joutumassa ja kiskaisi itsensä irti ja häipyi omille teilleen.

  18. Kysymys: Miten kauan kala kasvaa?
    Vataus. Lopettaa kasvamisen kun pyytäjä kuolee.Kannatta lukea Nätti Jussi kirja,niin oppii kertomaan kunnon tarinoita.

  19. Kalajuttu tämäkin kun Kurosen Heikki vainaa kuunteli kalamiesten jutuja aikansa, niin alkoi kertoa omaa sattumustaan pilkkireissulla. Hän sai pilkkiin myrskylyhdyn sangastaan roikkumassa. Mikä ihmeellisintä niin lyhdydssä paloi vielä tuli. Toiset kuuntelijat epäilivät Heikin kertovan “suakkunaa” niin heikki totesi vain ” kun pienennätte niitä kehukalojanne niin minä sammutan sen tulen lyhdystä”.

  20. Tämä Joukon jutun idea on todella hyvä. Näitä lekendaarisia “vanhoja mestareita” alalta kuin alalta olisi hyvä nostaa tietoisuuteen aika ajoin. Ne kun pyrkivät unohtumaan. Minä en muista muita kalamies-lekendoja kuin Ale Hynysen. En muista mitä hän lie kertonut tai miten kalastanut, mutta meidän pikkupoikien mielissä hän oli mestarikalastaja. Joskus huusimmekin avantoon että hei ahvenet, täällä on Ale! Kalantulo paranikin heti.

  21. Hyvät Sääperin ja Uudenkylänlammen muistojen pohdiskelijat; kehoitan edelleen teitä kaivelemaan esiin lukuisat mainittuja vesiä koskevat Värtsin jutut. Niistäkin selviää varsin hyvin mitä on tehty, milloin on tehty ja miksi on tehty. Niissä kerrotaan myös mitä on tehty sen jälkeen ja mitä voitaisiin viranomaistahojenkin siunauksella yhäkin tehdä, jos vain olisi aluksi sitä yhtä eli rahaa! Vapaaehtoisille talkoomiehille kyllä löytyisi projekteja vaikka välittömästi.

    Sitten näihin henkilökuviin. Minäkin muistan Koukun Einon, lyhyehkön kirvesmiehen. Mies on saattanut hyvinkin porailla viistoja reikiä, kun ne eivät aina ihan suoria tule meillä muillakaan. Olen itsekin nähnyt niitä aikoinaan Sääperillä, liekö olleet oikeastikin Einon käsialaa; yhtä aikaa emme jäälle kuitenkaan sattuneet.
    Varosen Lassin muistan erittäinkin hyvin, olihan hän äitini vanhimman sisaren mies. Lassin ongelma oli Joukonkin jutussaan mainitsema viina. Meille lapsille Lassi oli ystävällinen, mutta tiedossani on useita häneen liittyviä mieluummin varjostavia asioita. Tietyllä tavalla dramaattinen oli hänen yöllinen kuolemansakin juopottelureissulla poissa kotoaan. Muistan yhä elävästi sen tammikuisen aamun reilun 40 vuoden takaa, kun tätä tapausta meidänkin pirtissämme tuoreeltaan selviteltiin. Me kouluunlähtijät heräsimme itkuun ja äänekkäisiin puheisiin; taidettiin tarvita ainakin pappia, ehkä myös poliisia.

    Ei kuitenkaan niin pahaa, ettei myös hyvää; näin täytyi tapahtua. Yöllisten tapahtumien seurauksena ryyppytalon isäntä teki parannuksen ja raitistui pysyvästi. Hän elää tänäkin päivänä, joskus tarinoidessamme on kyllä oikeasti harmitellut sitä, että viinapirua piti palvella puolet elämästään ja hukata etsikkoaika siltä osin, mitä nuoren miehen olisi oikeasti pitänyt tehdä!

    Lassin “perintönä” meille tuli ensimmäinen virveli ja kourallinen uistimia sekä Camping-mopo. Mopo täytyi tietenkin leskeltä rahalla lunastaa, mutta kalavehkeet hän lahjoitti kaupan päälle koska ei varsinkaan itse niitä tarvinnut.

    Minulle Sääperillä kalastaessani tuttavaksi tulleita nyt jo edesmenneitä miehiä ovat olleet mm. Vornasen Tauno ja Teuvo sekä Lintusen Topi, Immosen Keijo ja Lindin Ville. Ville tosin kalasteli viimeiset vuotensa ainoastaan rajan pinnassa Jänisjoella, jossa olin hänelle joskus verkkoreissulla soutumiehenäkin. Hieno persoona, jota vieläkin lämmöllä muistelen; olin myös hänen hautajaisissaan, jossa pidin puheenkin ja muistelin tätä kalastajaa.

  22. Jussi puhui asiaa, että talkoillakin voitais jotain tehdä. Kävin tässä vast ikään Sääperin kodalla ja huomasin miten pusikot ovat rannassa kodan edessä kasvaneet.
    Siinä oli talkoo viikatteille ja raivureille tekemistä.
    Voisi keväällä järjestää raivaustalkoot makkaraillan merkeissä vaikka. Keväällä, kun jäät ovat vielä kantavia niin pääsisi rantaan asti lyhyempi vartisilla kengilläkin.
    Näin maailmakin avartuisi, ainakin kodan kohdalta, johon tulisi maisemallista näkyvyyttäkin.

  23. Mie sain Sääperistä niin ison lahnan,että naapurin penskoille suomuista tehtiin lumilapioita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *