Kun lehtien palstoilla – tai jossain muuallakin – etsitään kumppania, häneltä toivotaan usein että olisi ”pilkettä silmäkulmassa”.
***
Paapan pilkkeet. Kuva: Sami 2011
Minulle tuo sanonta tuo mieleen Mari-mummon. Mari-mummolla oli vinttihuoneessaan rautakamina jonka tulipesään mahtui vain pieniä pilkkeitä. Niitä mummo sai keräämällä risuja aidantakaisesta metsästä ja katkomalla ne polvenpäässä taikka kirveennysällä pölkyllä sopivan mittaisiksi.
Joskus olin hänen mukaanaan yhdistetyllä puolukan- ja risujenkeräysreissulla Kutsetin metsässä. Mummolla oli mukanaan kaksi pitkää narua jotka hän asetti keskelle polkua. Niiden päälle hän keräili risuja polun molemmilta puolilta, asetteli ne tasaiseksi taakaksi ja sitoi narut kiinni siten että taakan voi kantaa hartioillaan kuin selkärepun.
Mummolla oli taskussaan lyhyet narunpätkät minuakin varten ja niinpä teimme hartioilleni samanlaisen risukimpun, tosin minikoossa. Kerran kyykäärme luikerteli puolivalmiiden sidoksien seassa, viittä vaille ettei sitaistu sitä paketinnyöriksi.
Mummolla oli liiterimme nurkassa oma puupinonsa ja kun hän sitten metsäretken jälkeen katkoi taas reippaasti risuja hakkuupölkyllä, napsahti pilke hänen silmäkulmaansa ja vertahan siitä tuli oikein suihkuamalla. Helpotuksen huokaus, ettei se sattunut silmään, kulmaan taisi kyllä jäädä pysyvä arpi.
Mummo lienee tottunut keräilyyn kotikonnuillaan Pälkjärvellä, polttopuut olisivat varmaan järjestyneet jollain muullakin tavalla.
***
Kun rakensimme mökkiämme seitsemänkymmentäluvun alussa olivat punatiiliset avotakat muotia. Asiaan kuului että koko peräseinäkin muurattiin samaisella tiilellä ja tiilliähän sai tuolloin vielä Tohmajärven tiilitehtaalta. Saimme myös erinomaisen muurarin Öllölän suunnalta, ilkiää sitä seinämää katsella vielä vuosikymmenten jälkeenkin.
Kun siipan täti souti ensimmäisen kerran järven toiselta puolelta tupatarkastukselle, kierteli hän takkamuuria kuin kissa kuumaa puuroa. Lopuksi istahti penkille ja puuskahti: ”Noin paljon on tiiltä tuhlattu, mutta kunnon uunia ei ole saatu aikaiseksi!”
Kylläpä meitä nuoria nauratti tuo tädin ”hohhailu”. Varsin pian huomasimme, että oikeassahan hän oli. Vaikka avotakan ääressä oli leppoisaa tunnelmoida niin lämpö meni suoraan harakoille. Kun mökille ja itsellemme karttui ikää, avotakan möhkäle purettiin ja tilalle hankittiin vuolukiviuuni.
Kerran avotakanaikoihin meinasi pilkettä tulla meilläkin silmäkulmaan. Heittelin huolimattomasti pitkiä, jäisiä halkoja sylistäni kun yksi kimposi kädestäni ja lensi vastakkaiselle seinälle. Ehdin huutaa siipalle, että ”varo, halko lentää!”
Seinään tuli pysyvä lommo joka viimeisimmässä remontissa jäi lopultakin puolipanelin alle.
Tellervo
Kesäkuussa Viron matkalla teimme visiitin nunnaluostariin. Nunnien tememät puupinout olivat ”taideteoksia”. Muistan hyvin oppaan kertoman jutun, miksi muuan isontalon emäntä oli lähtenyt luostariin. En kerro tarinaa. Olkon jutun nimi: SETSEMÄNLEIVÄN UUNI.
On niin kaunis tuo teidän pilkepino, että olettekohan
raaskineet noita pilkkeitä polttaa ollenkaan?
Minunkin lapsuudessani polttopuita kannettiin joskus
kertomuksessa kuvatulla tavalla. Ei varmaan haluttu
jättää hukkaan mitään.
Tulevan talven pilkkeet eräs riuska poika kävi meille
pinoamassa, niitä voi polttaa vaikka pilke silmäkulmassa.
Ei ole poltettu – toistaiseksi.
Mutta uskaltaako puuta polttaa enää
laisinkaan? Tänäänkin Karjalaisen kommentti-
palstalla on tulikivenkatkuinen kommentti puunpolton
pienhiukkasista….
Ennen muinoin piisistä kohoavasta savusta
katsottiin matala- ja korkeapaineet, kuin
myös tuulen suunta.
Kaustajärveläiset varmasti muistavat Mustosen Maria mummon. Marilla oli puidenpilkkomisessa hyvin usein se päivä jolloin pilke osui siläkulmaan, otsaan tai nenänvarteen ja siitä sitten iso mustelma. Olen itsekin saanut klapin säikän suoraan ylähuuleen ja mojovasti sekin kirpaisi, sekä tiristi verinäytteen, joka oli jo silloin aivan punaista.
Tellervo, ihanaa kun Mari-mummo pääsee niin usein Sinun tarinoihisi.
Millaisia tarinoita mahtavat lapsenlapsemme kertoa meistä sitten kun ovat itse mummoiässä? Toivottavasti kertovat meistä pilke silmäkulmassa.
Kyllä se vaan niin on, että ennen tehtiin pinotkin sydämellä. Silloin siihen tuli ihan ikkunakin.Kaikki muukin oli sydamellä tehtyä. Katselin juuri lehdestä vanhoja rautatieläisten rakennuksia. Kauniita oat ja ovat kestänett isältä pojalle kenties vielä pojan pojallekin.
Kaustajärven koululla pilkkeiden kanto kuului yläluokan poika oppilaalle, joka oli järjestäjänä. Talvella jokaisen luokkauunin edessä täytyi olla sovittumäärä polttopuita koulupäivän päätyttyä ja juomavesisankko piti täyttää kaivolta uudella vedellä joka aamu. Järjestysvuoroa kuului hoitaa yksi viikko ja sitten järjestäjä vaihtui (jokainen vuorollaan). Uunien lämmityksestä vastasi koulunkeittäjä.