Kejosen töissä

Keltakukkia keräämässä

Elettiin 1950 luvun alkupuolta kun pääsin ensimmäiseen työpaikkaani. Se oli Kejonen, Sääperin rannalla. Olin silloin vähän yli kymmenen vuotta nuori. Vanhempi siskoni Anja oli siellä kotiapulaisena ja hommasi minulle sen työpaikan.

Tuntui hienolta kun luvattiin oikein rahaakin helposta hommasta. Muistaakseni markka päivässä. Vai olisiko se ollut sata markkaa?? Nämä rahanarvo- asiat tuntuvat niin kaukaisilta asioita, vaikka ei ole kulunut aikaa kuin vaivaiset 60 vuotta.

Tämä ei ole Kejosen peltoa.. Nämä keltakukat lienevät voikukkia.

Tämä ei ole Kejosen peltoa.. Nämä keltakukat lienevät voikukkia.

Kuljin siskoni pyörän tarakalla aamuin illoin. Matkaa oli noin pari -kolme kilometriä. Työt alkoivat klo 7 ja päättyivät klo 5 (17). En muista, mutta mahdollisesti aamiainen annettiin silloin klo 7 ja myös pois lähtiessä. Ja tietenkin päivällä.

Työ oli helppoa kukkien keräilyä. Piti nyppiä heinäpelloista pois keltakukat (kanankaali) juurineen. Pellot ylsivät tiestä Sääperin rantaan ja loistivat alkukesästä kauniin keltaisina. Kanankaali oli kuitenkin rikkakasvi, joka oli saatava pois.

Elviira.

Meitä “työmiehiä” oli pellolla kaksi. Minä, reilusti alaikäinen ja toisena mielestäni reilusti yli-ikäinen mummo. Olkoon hänen nimensä tässä Elviira, lyhyesti Elvi, koska en muista hänen oikeaa nimeään. Tämä Elvi kuului Kejosen henkilökuntaan. En tiedä oliko hän sukulainen tai syytinkiläinen. Joka tapauksessa hän asui Kejosessa. Hänellä oli vahvat “pullonpohja” silmälasit ja kumara selkä. Kun hän katsoi kohti niin alkuun ihan hirvitti kun silmät olivat pelottavan suuret ja vihaisen näköiset. Ei paha eikä vihainen Hän oli väsynyt vanha ihminen. Luultavasti sairauksien runtelema. . Hänellä oli paljon kerrottavaa ja minä minä olin varmaankin kiinnostunut kuulija, tai ainakin ainut. Hänellä oli myös tapana laulaa sellaisia kertomuksia, ballaadeja. Minä ajattelin, että hän sepittää niitä siinä laulaessaan. Saattoi sepittääkin. Ei ne menneet joka kerta samalla tavalla, mutta ei se haitannut. Tunnit ja päivät menivät mukavammin niitä kuunnellessa.

Tässäpä mielenkiintoinen kuva. Hevosen kärryssä keskellä Kejosen emäntä. Pikku tyttönen lienee Mirja. Kuvassa oikealla istuu minun työkaveri " Elviira". Tietäisikö joku hänen oikean nimensä?

Tässäpä mielenkiintoinen kuva. Hevosen kärryssä keskellä Kejosen emäntä. Pikku tyttönen lienee Mirja. Kuvassa oikealla istuu minun työkaveri ” Elviira”. Tietäisikö joku hänen oikean nimensä?

Pitkät päivät pitkät pellot

Tunnit ja päivät kuluivat eikä kukkien poimiminen oikein enää maistunut. Kukat kerättiin nippuihin niinkuin pienet lyhteet ja vietiin sitten pellon reunalle suurempiin kasoihin pois kuljetusta varten. Kuinka pelto voikin olla näin pitkä ja eikö se vellikello ikinä soi tai ilta ikinä tule. Kukkien keräily alkoi tuntua työltä senkin vuoksi, kun ne piti saada kerätyksi ennenkuin heinä kasvoi pitkäksi. Sen jälkeen peltoja ei enää saanut talloa. Työllä alkoi olla kiire.

Kelloa meillä ei ollut, mutta Wärtsilän tehtaan pillin soitoista tiesi ajan kulun. Olinhan noita venäjän pillejä kuullut koko ikäni. Kello 10 se soitti venäläisten ruokatunnin alkaneeksi. Siitä tiesi, että meillä oli vielä tunti töitä ennen syöntiä. Kun pilli soi seuraavan kerran niin meidän tauko alkoi ja heidän päättyi. Jos oikein muistan niin Kejosessa oli vellikello, jolla soitettiin merkkisoittoja työväelle.

Illalla kello neljä soi venäläisten pilli. Silloin meillä alkoi “kitutunti” . Kun viimein vellikello soi niin työpäivämme oli päättynyt.

Tuolla  navetan vintillä, heti oven vieressä niitä nauloja suoristeltiin..

Tuolla navetan vintillä, heti oven vieressä niitä nauloja suoristeltiin..

Muitakin töitä

En muista saatiinko kaikki keltakukat kerätyksi, mutta minulle osoitettiin välillä muitakin askareita. Välillä tehtiin betonia. Minä sain mättää myllyyn hiekat. Ei haitannut vaikka lapiolliseni olivat hiukan pienemmät kuin isoilla miehillä, kunhan vain mätin aina yhtä monta pientä lapiollista joka myllylliseen. Se oli raskasta työtä. Joskus sain istua navetan vintillä pölkyn päällä nauloja oikomassa. Se oli helppoa hommaa. Välillä minut ylennettiin leikkimielisesti isännäksi. Nimittän isäntä Kejosella oli sodassa saatuja sirpaleiden arpia kehossaan ja silloin tällöin niitä korjailtiin. Kerran isäntä oli tällaisella sairaalareissulla ja minut komennettiin aamu- ja iltalypsylle “tarkkomaan” lehmät konelypsyn jälkeen, koska osasin lypsää. Oikeastaan se oli emännän homma, koska normaalisti isäntä käytteli lypsykonetta ja emäntä tarkkoi. Nyt emäntä joutui opettelemaan konelypsyn niksit. Siihen aikaan konelypsyyn ei vielä täysin luotettu vaan viimeisetkin tipat lypsettiin käsin. Sitä sanottiin tarkkomiseksi. Nyt minun piti tarkkoa lehmät ensin ja sitten vasta keltakukkia keräämään.

Vesimylly

Ruokatauon aikana oli mahdollisuus tutkiskella Kejosen talon pihapiiriä. Erityisesti jäi mieleen vesimylly. Se oli tehty pihan halki virtaavaan puroon. Siinä oli halkaisijaltaan lähes parimetrinen vesiratas, jota vesi pyöritti. Koko komeus liittyi pikku rakennukseen, mutta sinne ei saanut mennä tutkimaan.

jatkuu..

Share

16 comments for “Kejosen töissä

  1. Nuorena vitsa väännettävä, sanotaan.

    Peltokanankaalia kasvaa vieläkin noilla
    paikkeilla tien reunamilla. Sieltä haettiin
    sitä kolmena kesänä nyky-koululaistenkin
    kasvioon.
    *
    Isäni – tuo vähpuheinen mies – innostui kerran
    seitsemänkymmentäluvulla kertomaan, kuinka hän
    oli 12-13 vuotiaana kesärenkinä kauppias Airaksisella
    Pälkjärvellä.

    “Tulihan sitä muutaman kerran soudeltuakin kauppiaan
    tyttären, Armin (myöhemmin Ratia) kanssa”, hän tuumaili. Minä tähän että “Olisit vaan riijjustelut enemmänkin sen Armin
    kanssa niin meillä olisi kuuluisa äiti”.

    Tähän isä harmistuneena: “Sehän oli minua vanhempi!”

    Tosiasiassa ikäeroa oli vain vuosi.

  2. Oliko Sääperin vanha vartiorakennus tuolloin jo pystyssä taikka ainakin tekeillä? Jäikö Kala-Alen mökki naapurista mieleen?

    Arvioisin kuvien perusteella, että eletään kesää noin 1953 taikka vähintään 1952.

  3. Minulle ei jäänyt Kala-Alen mökistä tai vartiosata mitään mieleen.

  4. Alpoaatos, kirjoitat arvokasta paikallishistoriaa. Monet askareet tulivat taas tutuiksi vuosikymmenten muistiverhojen takaa. Turnipsin kitkeminen, naulojen oikominen jne.

    Kuvista tunnistin erityisesti Kejosen Lahjan kauniit kasvot. Ne kiinnittivät pojan nulikankin huomion. Siinä yksi syy, miksi aina Helenan tavatessani halaan häntä!

    Kuule, Alpoaatos, kerro lisää Värtsilän elämästä 1950-luvulta! Se on ihan kuin terapiaa meille harmaahapsisille vaan ei vielä kiveen hakatuille.

    Joka ei tunne menneisyyttä, sillä ei ole tulevaisuutta!

  5. Mummo höpisi usein Kejosista. Alpaatos anna palaa…

  6. Tätä Alpon kertomusta lukiessa muistui taas mieleen
    kuinka pienestä täytyi työssä olla mukana- raskaassakin.
    Vedet ja puut olivat silloin myös kannettava päivittäin,
    vedet kahteen suuntaan, ei ollut vesijohtoja. Ja ne pyykit!

    Minua ihmetyttää, kun meidän nuoriso ei halua mennä
    mansikkamaalle lisäansioita tienaamaan. Sanovat palkkaa
    huonoksi. Nuo poimintapalkat ovat suorastaan “ruhtinaallisia”
    oman nuoruuteni palkkoihin verrattuna. Sain 16- vuotiaana 90 mk.
    kuussa, josta täytyi vielä ruokamenoihin osa käyttää.

    Kivasti Alpo kertoo näitä nuoruusmuistoja.

  7. Mielestäni Kejonen oli niitä “isompia isäntiä” meillä päin joten siellä on varmasti ollut muutakin työväkeä kuin minä. Olisi kiva kuulla jos joku muukin Värtsin lukija olisi ollut Kejosen töissä.

  8. Kejosen Manu oli monessa mukana. Hän esiintyi aina tyylikkäästi, voisi sanoa “herraskaisesti”. Tai pojan nulikasta vain tuntui siltä.

  9. Ei kai se Törrösen Lempi ollut tuolla kärrissä? Miten se nyt Elviiraksi olisi muuttunut.

  10. Ei ole Törrösen Lempi. Hänet mie tunsin.

  11. Kärrissä istuu tosiaan keskellä Lahja-Mummo ja Äitini Mirja.
    Vasemmalla Irja-Täti,Maunon sisko ja Anni Rautiainen oikealla. 🙂

  12. Lahja-Mummo kertoi Annista tarinan jonka halusin lapsena kuulla aina uudelleen ja uudelleen.Huononäköinen kun oli,oli häntä kielletty menemästä navetan vintille kanojen pesistä munia keräämään.Anni oli eräänä päivänä tullut tupaan,ähissy ja puhissu ja voivotellut suureen ääneen.Mummo kysynyt että mikä se on Annilla? Ei mikkään,oli tullut topakka vastaus.Tätä oli keskustelua oli jatkunut ja jatkunut,kunnes lopulta Anni oli tunnustanut menneensä sinne vintille vaikka oli kielletty.Pudonnut sitten heinänpuottoluukusta navettaan…

  13. Suuret kiitokset Saila Pippurille tästä täydennyksestä. Nyt saatiin “Elviiralle” oikea nimi. Voisitko kertoa jotain tästä Anni Rautiaisesta?
    alpoaatos

  14. Kiitos Saila.
    Tiedätö oliko Anni sukulainen vai mikä yhteys hänellä oli Kejosen taloon.

  15. Anni ei ollut sukua.Äitini muisteli että Ukki oli aikoinaan ottanut Annin karjakoksi Rantalaan.Hän oli jo siellä ennen Lahjaa.Oli sovittu että Anni saa asua Kejosessa niin kauan kun haluaa.
    Annilla oli Vieno niminen tytär joka asui Kiteellä ja kävi aina Äitiään katsomassa.Annin mentyä huonoon kuntoon oli Vieno hakenut hänet sitten Kiteelle,ei ole tietoa päätyikö vanhainkotiin vai hoitiko tytär häntä sitten lopunaikaa.

  16. Muistelen, kun olimme keskikouluaikana lomittamassa Rantalassa, niin siellä oli kaverina Shemeikka-niminen naishenkilö.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *