Leikki ja leikin loppu

xx

Hurukyytiä ”pikkuautolla” Matarakadulla noin 55 vuotta sitten. Naapurin pojat edessä ja takana, keskellä meidän Hessu.

Avasin telkkarin kanssa kolmosen 27.3. aamutuimaan kello yhdeksän jälkeen. Kas kummaa, sielläpä oli Suomen Kulttuurirahaston vastuuhenkilö, rouvasihminen, lopettelemassa puhettaan ennen sotia alkaneesta rahankeräyksestä silloisen Kulttuurirahaston perustamiseksi. Seuraavaksi siirtyivät keskustelemaan lasten leikeistä ja leikityksistä. Paljon on vettä virrannut Karinjoessa Värtsilässä siitä, kun itse aloin ymmärtää leikkimisen päälle reilut 80 vuotta sitten. Kaupoissa oli tietenkin myytävänä monenlaisia leikkikaluja: nukkeja, leikkiautoja ym. kamaa. Puuttui vain usein se tärkein: raha lelujen ostoon. Olin jo ihan iso tyttö, kun sain ensimmäisen nukkeni.

xx

2-vuotias Liisi tyttönen nukkensa kanssa.    Kuva on otettu Joensuun Valokuvaamo Oy:ssä, Kauppakatu 23

Lapset olivat tuolloin ennen sotia kovasti idearikkaita. Luonnosta löytyi, ehkäpä pakostakin, apua monenlaisiin leikkeihin. Käpylehmät taisivat olla silloin ylivoimaisesti suosituimpia ainakin meillä tytöillä. Serkkutyttöni, kaimani Hilkan kanssa leikittiin liiterin vintillä usein kauppasta. Toinen yhtä mieleinen leikki meillä oli kirkonmenot. Liekö johtunut siitä, kun olimme asuneet rukoushuoneella Notkolla. Siellä kitarakuoro lauloi ja soitti kauniita hengellisiä lauluja, jotka tarttuivat ihmeellisesti pikkutytön korviin.

Anni ja Juho Yrjölä olivat kokoava voima rukoushuoneella. Siellä vieraili pappeja muualtakin päin Suomea. Haluan liittää tähän tarinaani yhden kuvan, jossa ovat pastori ja rouva Tervonen, juuri niitä vierailijoita. Viehättävä pari ja mielestäni kaunis otos kuvanakin. Heidän myöhemmistä vaiheistaan en enempää tiedä.

xx

Pastori Tervonen vaimoineen

No, yhtenä päivänä isäni toi kotiin gramofonin, sellaisen veivattavan. Voi sitä onnea! Mahottoman kommeelta kuulosti mielestäni esim. ”Terveiset Petsamosta”.

Olin noin 5-vuotias, kun muutettiin Kassanpellolle ”arestihuoneelle”, vankiputkalle asumaan. Tien vastapuolella asui poliisi Juho Yrjölä perheineen. Anni-tädillä oli pukineliike. Muodikasta tavaraa niin miehille, naisille kuin lapsillekin. Heillä oli 2 tytärtä: Eeva ja Aune. Vaikka Aune oli jo keskikoulussa niin meistäpä tuli hyvät ystävät. Yrjö-enoni, lahjakas hanuristi, asui meillä ja opetti tietysti minulle kaikki sen ajan uutuudet ja minä edelleen Aunelle. Urkuharmonilla harjoiteltiin stemmat. Tästäkään huolimatta en saanut porttikieltoa Yrjölään. Ihmeen hyvin soi esim. Malmstenin ”Lemmen liekki leimahtaa” urkuharmonillakin.

Olisiko ollut vuosi 1935, kun iski filmitähtien kuvien keräilyvimma tikkukaramelleistä. Niitä sitten tyttöjen kesken vaihdettiin. Muistovihkotikin tulivat suunnilleen samoihin aikoihin. Kirjoitettiin omaa ja lainattua tekstiä. ”Muista silloin minua, kun kirppu puree sinua”. Eipä kovin omintakeista vuodatusta! Päästiin vuoteen 1939, jolloin oman maailmamme rauha järkkyi ja talvisota syttyi. Lapsuutemme päättyi karulla tavalla, leikkimme loppuivat kuin veitsellä leikaten. Tänä päivän tuo sotiminen näyttää olevan arkipäivää muualla päin maailmaa. Television uutiskatsaukset tuovat sen meille kouriintuntuvasti esille. Kiertäkööt sodan uhkapilvet pienen Suomenmaamme kaukaa, sitä toivon koko sydämelläni.

xx

Kelkkailua iskän aamiaistunnilla.

 

Hilkka Partanen      Kuvat kirjoittajana albumista.

 

Lämmin onnittelu – tosin myöhästyneenä – Vesa Tikalle logokilpailun voitosta. Merkki on mielestämme moderni ja raikas. Taisit asian.

Hilkka ja Aarre Partanen

Share

12 comments for “Leikki ja leikin loppu

  1. Ihana aamiaistunti iskän kanssa
    MirjaSisko

  2. Kävelin metsätietä ja tuli mieleeni muistovihkon loru. “Äidin pieni pulu, ota pitkä askel, ettei kenkä kulu.”

  3. Keräilin sitä minäkin filmitähtien kuvia. Osuusliikkeen tallin vieressä oli varasto, johon kerättiin jätepaperia. Siellä oli paljon Elokuva-Aittoja,joista niitä kuvia leikkelin. Vivien Leigh ja Robert Taylor olivat suuria suosikkejani nähtyäni elokuvan “Sumujen silta”.

  4. Minulle tuli mieleen oma ensimmäinen nukkeni. Olin kuulemma parivuotiaana mytynnyt kangaspalan sisään isän puhdetöistä lattialle lentänyttä lastua. “Kyllähän tuon lapsen pitää kunnon nukke saada,” oli topakka Iida – mammani sanonut. Hän oli käynyt ostamassa nukelle pään ja ommellut vartalon ja jonkun vaatteen. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa tuosta aarteesta, mutta melkoisen paljon maksaisin, jos sen vielä käsiini saisin.
    Hilkan kertomusta lukiessa ajattelin taas kerran, miten hienoja ovat nuo vanhat valokuvat. Niitä katselisi vaikka kuinka kauan.

  5. Minulla oli lapsena Mikkihiiri-nukke. Kun se kului risaiseksi, sain uuden samanlaisen, vaan ei se ollut niin hyvä kuin se ensimmäinen. Siihen loppui osaltani nukkeleikki ja tilalle tulivat muut, kuten puupyssyt, jouset nuolineen ja sotien jälkeen kiväärin patruunat, joita paukuteltiin ilmaan lukematon määrä, kaikki Valkosentalon ullakolta ja heinäladoista ym. löydetyt.

    Myöhemmin nuorisopappina ollessani aloin tutkia leikin teologiaa ja leikin filosofiaa. Aihe on kiinnostava, koska se kuuluu koko olemassaolomme ja kulttuurimme perusteisiin. Yksi teologinen yksityiskohta: “Se joka tuntee asemansa taivaan ja maan välillä, osaa leikkiä”. Tämä oli varmaankin Jeesuksen mielessä, kun hän totesi, että totuuden kuulee lapsen suusta.

    Hilkka, kerro enemmän Notkon rukoushuoneesta ja kitarakuorosta, Anni ja Juho Yrjölästä sekä pastori Tervosesta. En muista, että tästä olisi kirjoitettu mitään Värtsilä-julkaisuissa. Saatan olla väärässä. Jotenkin tuntuu, että mielen takana alkaa syyhytä. Olen varmaan jonkin verran tietoinen, mutta kaipaan lisää.

    Vielä lopuksi yksi leikkiin liittyvä seikka. Olin mukana nuorisoseura Motoran juhlassa Karelia-salissa. Konsertissa tanssi kansantansseja iso joukko lapsia, nuoria, nuoria aikuisia ja ikäihmisiä. Koko sali täyttyi leikin ilosta. Mieleen tuli silloin leikin teorian eräs perustotuus: Leikin alkumuoto on tanssi.

    Ja palatakseni vielä leikin teologiaan: Kun Martti Lutherilta udeltiin, onko tanssi syntiä, hän vastasi: Eihän toki. Tanssivathan pienet lapsetkin. “Sitaatti” ei ole tarkka, mutta tosi.

  6. Joskus joutui oikein kivan leikin lopettamaan,aikuisten puuttuessa
    siihen.
    Miehillä oli aitan pärekaton uusiminen menossa,sitten tuli ruoka-aika
    ja ruuan päälle tietenkin pienet ettoneet.
    Huomasin että nyt on tullut auttamisen aika,siinä maassa vasarat ja
    naulat.
    Siinä vieressä oli sopiva hirren pätkä ja me siskon kanssa alettiin
    niitä nauloja hakata siihen puuhun.
    Pärekatto naulojen ohuudn takia niiden niskat tahto nyrjähtää,
    mutta kyllä siitä pölkystä ehti tulla taideteos.
    Seuraavana päivänä leikkiä ei saanut jatkaa,mutta ei niitä
    tuulen kaatojakaan kukaan oikonut.

  7. Pari vuosikymmentä sitten teologipäivillä Kauniaisissa. Piispan kyselytunnilla eräs henkilö kysyi silloiselta arkkipiispalla John Vikströmiltä:
    ”Onko tanssiminen syntiä?”
    Piispa asettui vastaamaan vakavasti, piispallisen arvokkaasti ja rauhallisesti Vikström vastasi:
    ”Ei ole, jos tanssii tahdissa!”

  8. Koska “äänellään se lintunenkin laulaa”, rohkenen muuten suuresti arvostamaani piispa John Wikströmiä kritisoida. Ei se ole syntiä, jos tanssii epätahdissa ja silti tykkää siitä.

  9. Hilkalle tiedoksi: Sain Tervosten sukuseuran joululehdestä “Tervaset” v. 2011 tietoa pastori ja rouva Tervosesta. Toivo Tervonen oli syntynyt 4.9.1904 Pietarsaaressa. Hän meni Vaasan Babtistiseminaariin ja vihittiin vuonna 1932 papiksi. Hän toimi Suomen Babtistisen Nuorisoliiton matkasihteerinä sekä mm. Turun ja Värtsilän Babtistiseurakuntien pappina. Vuonna 1936 hänet kutsuttiin Kanadaan. Hän toimi siellä mm. radiolähetystyössä.

    Toivon puoliso oli Eva s. Hellman.

  10. Jos tanssi on syntiä on se minusta ollut mieluisaa – aina
    ja vielä kun asuin lavan lähellä (melkein vieressä) Sinne vaan teki mieli kesäisin.
    MirjaSisko

  11. Hilkka, jäin pitkäksi aikaa katsomaan valokuviasi. Uppouduin niiden hyvään ja lämpimään tunnelmaan.
    Vanhat, mustavalkoiset valokuvat välittävät tunteet paljon aidommin kuin nykyiset poseerauskuvat. Vai, onko se sitä haikean suloista nostalgiaa?

  12. Kiitos Erkki isosta vaivannäöstäsi kun jaksoit kaivaa esille Tervosten myöhemmät elämänvaiheet aina uutta mannerta myöten. Mielenkiintoista tietoa.
    Poliisi Yrjölän talo, niinkuin meidänkin, oli kadonnut kun päästiin uudelleen Värtsilään. Yrjölät rakensivat uuden talon, niinkuin mekin, Kassanpellolle. Meidän uusi talo oli viety Sortavalaan, mutta Yrjölän talo on edelleen pystyssä. Siinä vielä asutaan, vaikka ränsistynyt jo onkin. Yrjölät muuttivat asumaan Uuteen Värtsilään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *