Ruotsissa, osa 1

Kuva: Irene Peuhkurinen

Kuva: Irene Peuhkurinen

Kun pommitukset, nälkä ja kaikenlainen puute vaivasi Suomea, tarjosi Ruotsi auttavan kätensä. Maa lupasi ottaa suomalaisia, terveitä lapsia hoitoon pahimman ajan yli. Äidilläni oli ylitsepääsemättömiä vaikeuksia kahden pinen lapsen ruokkimisessa ja hoitamisessa. Niinkuin nykyäänkään ei nälkä sellaisenaan tapa, vaan taudit. Nälkä ja siitä johtuvat puutostilat antavat oivan tilaisuuden tautien hyökkäyksille heikentyneessä ruumiissa. Näin kävi myös minulle. Keuhkotuberkuloosi iski. Siihen olisi tyssännyt äidin toive saada minut leveämmän leivän ääreen, mutta onneksi terveystarkastuksessa tautiani katsottiin läpi sormien. Ruotsin puolella asiantila noteerattiin kuitenkin sairaalahoidon väärtiksi.

Sairaalasali oli suuri. Siellä oli monia rautasänkyjä, joissa näkyi makaavan ihmisiä. Kolkon tuntuinen paikka. En minä semmoiseen halunnut jäädä. Siispä kiljumaan niin paljon kuin sairaista keuhkoista lähti. Oli se varmaan mahtavaa kuultavaa, kun kiviset seinät raikuivat! Tämän enempää en tästä asiasta muista.

Seuraava muistikuva on talosta, jonka nimi oli Lilla Sjukhemmet. Se oli kaksikerroksinen ja oikein kodikas.Siellä oli ikäisiäni lapsia. Joitakin tapahtumia sieltä muistan.

Erään kerran koko porukka lähti kävelylle hoitajineen. Itse retken kohdetta en muista, mutta sieltä lahjoitettiin sairaskodille hienot nukenvaunut kaikkine tykötarpeineen. Koska minä sain työntää ne takaisin, luulin, että olin saanut ne ikiomaksi. En muista, että olisin leikkinyt niillä sen koommin. Luultavasti en silloinkaan piitannut nukkeleikeistä.

Ilmeisesti minulla oli siellä hyvä olla. Ainakaan huonoja muistoja ei ole. Valokuvassa seison maha pystyssä juhannussalon ympärille tehdyssä piirissä.

Aikanaan paranin ja minut lähetettiin kotiin. En edes tiedä, missä päin Ruotsia tämä paikka sijaitsi. Kaikki postikortit ja muut dokumentit ovat hävinneet, eikä tullut omalta äidiltä kyseltyä.Mainittakoon vielä, että veljeni palasi samoihin aikoihin Ruotsista.

Share

10 comments for “Ruotsissa, osa 1

  1. Joitakin vuosia sitten kävin katsomassa Heikki Hietamiehen
    sotalapsikokemuksiin perustuvan elokuvan “Äideistä parhain”,
    joka oli koskettavaa katsottavaa.

  2. Erinäisten dokumenttien kautta jonkin verran asiaan perehtyneenä minulle on jäänyt vaikutelma, että sotalasten ja heidän oikeiden vanhempiensa kokemukset näistä Ruotsin sijoituksista ovat hyvin vaihtelevia ja jopa ristiriitaisia. Monia ajatuksia herätti mm. tämäkin Maija-Liisan mainitsema elokuva.
    Äitini vanhemmille – Anni-mummolle ja Antti-papalle – oli myös tarjottu tätä mahdollisuutta lähettää osa lapsikatraasta ulkomaan reissulle, mutta he olivat kieltäytyneet. Pappa oli leikkisästi tokaissut, että viekööt sen mikä lapsiluvussa ylittää sadan.
    He selvisivät, vaikka elämä tietysti näytti heille niin kuin kaikille muillekin nurjankin puolensa. Kun jatkosota alkoi, nuorimmat lapset olivat muutaman viikon ikäiset kaksoset, joiden kanssa mm. vain oli evakkotaipaleellekin lähdettävä. Anni oli vielä ollut vaikean synnytyksen seurauksena erittäin sairas ja huonokuntoinen, joten koko tämä yhtälö tietysti näytti varsin toivottomalta. Jopa joku evakuointia valvova sotilaskin oli antanut ymmärtää, että henkiinjäämisen kannalta on yhdentekevää lähteekö vai on lähtemättä.
    Annin ja Antin kohdalla on tietysti ollut vahvuutena, että puolisoilla on kaikesta huolimatta ollut toinen toisensa; esim. sotaleskien kuten Irenenkin äidin tilanteessa on tietysti ollut vähemmän vaihtoehtoja.

  3. Oikein hyvä kun kirjoitit tästäkin, Irene. Tämäkin tarina on varmasti arvokasta ja terapeuttista luettavaa monelle kohtalotoverille Sinun lisäksi.

    Tuosta Sinun maininnastasi “luultavasti en silloinkaan pitänyt nukkeleikeistä” minulle tästä tulee mieleen eräs lapsen kokemista traumoista.
    Nimittäin kun sait työntää nukenvaunuja ja luulit saaneesi ne omaksi, mutta jos et saanut, niin se oli suuri pettymys. Siinä on pikkutyttö saattanut alitajuisesti päättää, että en tykkää ikinä nukeista koska en saa niitä kuitenkaan pitää. Lapsi (eikä aikuinenkaan) ei halua joutua petetyksi uudelleen.

  4. Alpoaatokselle:Luultavasti ei ollut pettymyksestä kysymys. En ole tosiaankaan leikkinyt nukeilla, paitsi sillä avaimella, joka nukkui paperinenäliinojen välissä tulitikkurasiassa.

  5. Joe kaikki ne värtsin lukijat, jotka ovat olleet sotalapsina kirjoittaisivat oman tarinansa niistä kehittyisi monta erilaista kertomusta.

  6. Irenen kirjoitus ja myös Jussin kommentti liikuttivat mieltäni hyvin syvältä. On tärkeää, että tällaisia muistoja vaalitaan. Ne ovat aineksia kansallisen ja henkilökohtaisen identiteettimme rakennusaineksina. Siksi toivon jatkoa Kalevin tavoin.

  7. Reino A

    Sodan jälkeen syntyneenä kokemukseni sotalapsista rajoittuvat minua 11 vuotta vanhempaan isosiskooni ja vanhimman veljeni vaimoon. Molemmat sotalapsia.
    Olen siskoni luona käydessäni tutustunut siihen byrokratiaan jota hänellä on tallessa kokonainen mapillinen, osa tietenkin ruotsin kielellä. Mieleeni on jäänyt päätöksen perustelut.” Status : Siirtolainen (Korpiselkä kk). Isä haavoittunut (Karhumäki), lapsia 4″.
    Kokemukset näin perästäpäin ovat enimmäkseen myönteisiä.Näin on syntynyt yhteydet Ruotsiin jotka ovat nytkin hyvät, siskollani ja vanhimmalla veljelläni jopa näihin “Ruotsin sukulaisiin”.Olemme käyneet siellä koko sisarusparvi.
    En tiedä miten olisimme tulleet toimeen sodan jälkeen ilman Ruotsista tulleita paketteja. Silloin kun elämisen edellytykset olivat nollassa ja vähän sen alapuolellakin. 11 jäsenisen perheen vaatetus oli ruotsin avun varassa. Tiedän kyllä miltä tuntuu mennä kouluun ruotsalaislapsen käytetyissä polvihousuissa.Gevalia kahvi oli se joka loi jopa jonkinlaisen sosiaalisen aseman 50 luvulla korttiaikana.
    Nämä yhteydet ovat poikineet työpaikan kahdelle veljelleni. Itsellänikin olisi ollut maahdollisuus mennä Ruotsiin töihin. Valitsin kuitenkin toisin, enkä ole katunut. Suhteet molempiin “sotalapsiin” ovat erinomaiset.
    Seppo Luukkaan ja Kyösti Jaatisen kokoamassa kirjassa Sota aika muistoissamme , on siskoni kirjoittama kertomus kokemuksistaan.

  8. Jospa 2000-luvulla syntyneet suomalaislapset tutustuisivat noiden sotalasten vaiheisiin!!! Ehkä monet elämän kysymykset saisivat aineksia vastauksiksi, mitä tämä elo oikein on! On ollut, voisi olla ja tulee olemaan???

    Jotenkin vain tuntuu niin pelottavalta, ettei enää pidä paikkaansa vanha sananparsi: joka ei tunne menneisyyttä, hänellä ei ole tulevaisuuttaa.

    Toisaalta, pintakulttuurilla on aina omat juurensa, niin meillä jotka nyt olemme siirtymässä historiaan, kuin niilläkin jotka jatkavat jälkeemme.

  9. Tänä päivänä meille saapuu sotalapsia Afrikan ja Lähi-idän alueelta. Joskus on vaikeaa erottaa kuka heistä on sotapakolainen ja kuka niinsanottu ankkurilapsi. Ruotsiin ja Tanskaan evakuointi sotalapseksi oli järjestettyä toimintaa ja viranomaiskontrollissa. Tiedettiin vanhemmat Suomessa ja vastaanottajat kohdemaassa. Nämä lapset joita meille nyt tulee heidän taustoistaan ei juuri tiedetä mitään. Näin he ovat altiina riistolle, hyväksikäytölle ja ihmiskaupalle. Mutta heilläkin on hätä, tarve huolenpidosta ja toive paremmasta elämästä. Nyt meiltä kysytään haluanko minä auttaa lähimmäistäni, olenko se laupias samarialinen vai kysynkö kuin Kain “olenko minä veljeni vartia”.

    Ankkurilapsi tarkoittaa sitä, että lapsi lähetetään haluttuun kohdemaahan ja toivotaan sitten perheen yhdistämisohjelman avulla saatavan muu perhe lapsen luokse. Siinä laitetaan lapsen kannettavaksi hyvin suuri kuorma ja toimintatapana se on vastuutonta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *