Aikamatka

Hyvä lukija, lähde kanssani aikamatkalle. Oppaanamme toimii Toimi Haaranen, joka on tallentanut tunnelmallisia muistikuvia eräästä lapsuutensa jouluaamusta 1900-luvun alkupuolella. Haarasen muistelo on peräisin juhlajulkaisusta, joka on tehty Tohmajärven pitäjän 300-vuotis ja kirkon 200-vuotisjuhlaan 30.6 – 1.7.1956. Alkuperäiseen tekstiin olen lisännyt väliotsikot.

Tohmajärven kirkko 1800-luvun loppupuolella

Tohmajärven kirkko 1800-luvun loppupuolella

Aisakello helkkää, loistaa tähdet, kuu

Keltaisina kiiltelivät tähdet varhaisaamutaivaalla, kun ajoimme, Arvi ja minä, isän kanssa joulukirkkoon. Aisakellojen tumma ja kumea soitto sekaantui tunnelmallisesti länkikulkusten iloiseen kilinään. Edellämme ajoi Alapihan Ukko-Matti lihavalla Vapullaan ja jonon kärjessä kylän tunnetuin hevosmies Lammintauksen Nisse Mariansa ja poikansa kanssa. Perässämme tuli monta hevoskuntaa. Siinä oli saariolaisten kirkkoreet: Vanhanpihan Simo tammallaan, Yläpihan Väinö ja Tauno äitinsä kanssa, Mikkeli Olkkonen ja Ikosen rekikunta.

Näpäkkä aamupakkanen pyrki nipistämään nenää hevosjonon junnatessa käymäjalkaa Risteen pitkässä mäessä. Täällä oli jo rivistö pidentynyt, kun oli tavoitettu Lahdenvaaran tuolla puolen Riutan, Kutsun ja Kankaankylien kirkkoväki. Kun oli päästy vaivaistalon ohi, alkoi jalankulkijoitakin näkyä tiepuolessa. Siinä seisoivat kaikille tutuiksi käyneet kunnan hoidokit Katihtan-Pekka sekä veljekset Matti ja Aleksi Rosilainen reen kannoille pyrkien. Vaivaistalon rampa Riittakin, joka kesäisin paimenteli karjaa, oli menossa joulukirkkoon. Isä otti hänet kyytiimme.

Saattovartijat

Tähdet alkoivat sammua ja hämärä tiheni, kun ajoimme ohi ikivanhojen, valtavien koivujen, jotka reunustivat tietä vaivaistalon ja vanhan hautausmaan välillä. Isä kertoi, että ne olivat hänen lapsuudessaan yhtä suuria kuin nytkin, ne olivatkin ehkä iättömiä. ”Nuo koivut ovat eläessään nähneet lukemattoman joukon vainajia vietävän kirkkomaahan ja ne elävät vielä silloinkin, kun minua viedään”, sanoi isä. Ja siitä lähtien on minusta tuntunut siltä, etteivät ne olekaan koivuja, vaan kirkkomaahan matkaavien vainajien saattovartijoita, jotka kunniaa tehden ovat lähes kaksi vuosisataa siinä seisoneet. Luja on niiden patvinen varsi vielä tänäänkin ja riippuoksat silmuja täynnä. Kummun yöhön matkaajien luku kasvaa vuosi vuodelta niiden ”muistikirjassa”.

Lopulta päästiin kirkonmäelle ja huurteisessa pakkasaamussa näkyi jo hiukan valkenemisen merkkejä. Paljon oli saapunut kirkkoväkeä, sillä hevosia seisoi riveittäin aittaan sidottuna ikivanhan viljamakasiinin kahden puolen ja pitäjäntuvan ympäristöllä vieri vieressä. Kuului vain kuolainten kilahtelua. Aisakellokin silloin tällöin kuin puoliääneen soinnahti ja hevosten sieraimista suihkusi lämmin hengitysilma muuttuen valkeaksi höyryksi.

Odottelua

Menimme isän turkinhelmasta kiinni pitäen pitäjäntupaan lämmittelemään ja odottelemaan kirkon ovien avautumista. Tupa oli täpötäynnä kirkkokansaa. Muutamat söivät eväitään ja toiset joivat Sormusen emännän keittämää höyryävää kahvia. Pitkä ja komea Tauno Voutilainen seisoi pöydän päässä keskustellen Kutsun isäntien Eljas Kolehmaisen ja Paavo Heinosen kanssa. Isä kätteli useita tuttujaan, käskien meidänkin, Arvin ja minun, antamaan heille kättä. Siinä olivat Petravaarasta lampuoti Antti Karhu, Iivilän Jussi sekä Hovilan veljekset Jaakko ja Simo. Vatalan isännät Iisakki ja Antti Rautiainen olivat päässeet jo lämpimiinsä, koskapa olivat avanneet turkkinsa, joiden alta hohti uudenuutukainen, vaaleanharmaa sarkatakki. Lämpimän uunin kylkeen nojasi kyttyräselkäänsä pitäjän arvokkain räätäli Esaias Berginen ja keskusteli hyvin tummapintaisen kiertokoulunopettaja Juho Jantusen kanssa. Tenkakankaan Antti Hakulinen seisoi heidän vieressään yhtä vaiteliaana ja vakavana kuin muuallakin. Oli siellä Järventauksen Voutilaisia ja Immosia, Kankaankylän Sormusia ja Koljosia, Tervavaaran Jaatisia, Akkalan Lajusia ja Riikolan Mikkosia. Ukkojen parroista olivat jääpuraat jo sulaneet ja tuvan täytti yhtämittainen puheensorina.

Kellot kaikuu, kellot temppelin

Se lakkasi kuitenkin aivan yht’äkkiä, kun kirkonkello kumahti ensimmäisen kerran kutsuen kirkkokansaa joulukynttilöin valaistuun temppeliin. Malmin kumiseva ääniaalto kantautui pakkastaivaalle Oravaaran taa. Tuo kello oli kutsunut yli puolitoistasataa vuotta Wittstockin ajoista lähtien Tohmajärven seurakuntalaisia Herran huoneeseen ja juhlavana sen ääni kaikui vieläkin. Tasaisin väliajoin vetäisi suntio Aukusti Määtän tottunut käsi sen kielinarua, kun astuimme valaistuun kirkkoon ja asetuimme paikoillemme isän molemmin puolin. Ovensuupuolipenkit ja molemmat parvekkeet olivat jo täynnä väkeä ja yhä kaikui kumeana ovien sulkeminen.

Monet kemieläisistä asettuivat oikeanpuoleisiin etupenkkeihin. Sinne asteli pitkin askelin komeanenäinen kauppias Oskari Wahrman kriminnahkakauluksisessa turkissaan Koivistojen ja Nymanien joukkoon. Sinne meni Alfred Swahnekin ja Oravaaran pienenpieni ”tepukka”, postineiti, joka kuului olevan niin kiukkuinen, että vaati piikansa tuomaan tuolin, jotta ylettyisi tarttumaan tämän tukkaan. Kemien Iittiläinen ja Korhonen olivat ottaneet paikkansa suntion numerotaulun alta. Jo istui pappilan väkikin vasemmanpuoleisessa etupenkissä.

Enkeli taivaan lausui näin

Kirkkoväen yhtämittainen yskintä vaimeni, kun lukkarinparvelta kanttori Kaarlo Löfman, tavattoman pitkä ja suora kuin kelohonka, aloitti harmoonilla jouluvirren alkusoiton. Minäkin, joka olin koko ajan katsellut uteliaana kirkkoväkeä, etsin pienestä virsikirjastani kiireesti sen numeron, jonka suntio Määttä oli äsken kääntänyt virsinumerotaululleen, ja tuskin olin löytänyt, kun harmooni soi täydellä voimallaan ja lukkari aloitti jylisevällä bassollaan: ”Enkeli taivaan lausui näin: Miks’ hämmästyitte säikähtäin…”

Isämme yhtyi heti komealla äänellä virteen ja me Arvin kanssa myötäilimme arasti lapsenäänillämme. Tunnelma oli niin harras ja herkkä, että minusta tuntuivat alttariseinämällä olevat puusta veistetyt ja kullatut enkelit lentelevän ja julistavan kaikille ilosanomaa, ja Mikael Toppeliuksen maalaamassa puolipyöreässä taulussa, jonka alla oli kirjoitus ”Minä armahdan teitä kaikkia”, pitkä- ja reheväpartaisen Jumalan kasvot näyttivät ilosta säteilevän, kun hän piteli polvillaan vastasyntynyttä poikaansa. Kun sitten laulettiin virren viimeistä värssyä: ”Nyt Jumalalle kunnia, kun antoi ainoon poikansa…”, veisasi koko kirkkoväki täysin äänin, vaikka monet tuntuivat ääntänsä arastelevan. Ja ylinnä muita kaikui temppelin kattoon saakka Löfmanin mahtava esilaulu.

Sisäkuva kirkosta 1900 luvun alkupuolelta.

Sisäkuva kirkosta 1900 luvun alkupuolelta.

Itkettävä ja unettava saarna

Sillä välin olivat rovasti, jumaluusopin tohtori Cederberg ja pastori Kytö astuneet alttarille suntion avaamasta portista ja aloittivat alttaripalveluksen. Sen aikana minä kysyin hiljaa Arvilta, että mitä se tekee tuo alttaritaulun sotilas, jolla on pitkä keppi. Hän vastasi, että se on ottanut Jeesukselta pois toisen korvan. Siitä lähtien on minusta aina tuntunut siltä, että roomalaisen sotilaan rukoussauvan nenässä on Jeesuksen korva, vaikka se onkin pesusieni, joka oli kastettu viiniin ja etikkaan ja ojennettiin kärsivälle Kristukselle.

Johan Antero Cederberg oli Tohmajärven kirkkoherrana 1895-1907

Johan Antero Cederberg oli Tohmajärven kirkkoherrana 1895-1907

Varsinaisesta saarnasta me emme ymmärtäneet juuri mitään, kun olimme vielä pieniä. Sen vain muistan, että rovasti Cederberg saarnasi hyvin voimallisesti ja ehkäpä sisältökin oli niin sydämeen käypä, että monet emännät itkivät, pyyhkien laskostetulla ja avaamattomalla nenäliinalla tavan takaa silmäkulmaansa. Monet miehistä sen sijaan räpyttelivät aluksi silmiään ja sulkivat ne sitten kokonaan, kunnes pää alkoi nuokahdella ennen sikeään uneen vaipumista. He näyttivät heräävän vasta sitten, kun saarnan loppurukous oli päättynyt ja läpi kirkon kävi ikään kuin vapautunut kohahdus; korjailtiin istuma-asentoa, rykäistiin ja liikuteltiin puutuneita jalkoja.

Kaunis hattu

Loppuvirsi alkoi ja silloin oli hauska seurata, kun suntio Määttä ja haudankaivaja kokosivat kolehtia. Ihmiset panivat haaviin roponsa niin eri tavalla. Toiset pälyilivät ympärilleen varsinkin, jos heidän näpeistään kilahti useampia kolikoita, toiset taas painuivat ikään kuin kasaan ja yleistä huomiota välttääkseen painoivat päänsä alas. Meistä oli kolehtihaavi tavattoman kaunis mustine sametteineen ja hopeakoukeroisine kirjailuineen. Arvi kuiskasi korvaani, että siitä saisi kauniin hatun, josta toiset tulisivat kateellisiksi.

On äiti laittanut kystä kyllä

Joulujumalapalveluksen päättyessä oli aamukin valjennut eivätkä kirkon kynttilät enää valaisseet, vaan niiden valju tuli häälyi levottomana loppuun palavissa tyngissä. Hartauskin oli virren päätyttyä haihtunut ja kirkkoväki poistui tungeksien ulos. Siellä ikivanhat koivut kuuraisine riippuoksineen seisoivat kirkon ja tapulin ympärillä. Ihmisten kasvoilla lepäsi tyyni ja kirkas ilme – joulurauha. Käteltiin ja toivotettiin kanssaihmisille hyvää joulua.

Me Arvin kanssa katselimme pitäjäntuvan luona silmä tarkkana, kun hevoskunta toisensa perästä lähti kotimatkalle. Lumi vain tuprusi viluisten hevosten kirmatessa täyteen raviin jo kirkkomäellä. Pian ajoi isäkin hevosen luoksemme, peitteli meidät lämpimästi vällyihin ja me liityimme pitkänpitkään jonoon tietäen, että kotona odottavat meitä äidin laittamat jouluherkut pitkällä, honkaisella tuvan pöydällä.

xxxxx

Kuvat on kopioitu samasta kirjasta kuin tekstikin. Kirkon sisäkuvan on kuvannut Y. T. Virtanen.

 

Share

17 comments for “Aikamatka

  1. Kiitos vaikuttavasta joulukirkkokertomuksesta!

  2. Kello 8 aamulla siellä istuimme Joulumessussa. Alttariosassa kruunuun oli sytytetty elävät, tuikkivat kynttilät.
    Kuoro lauloi komeasti useita lauluja ja Mikko-pappi toimitti messun.

    Perinteisesti nousimme laulamaan virren 21 viimeistä säkeistöä seisaaltaan.

    Hautausmailla loisti kynttilämeri – vihreän nurmikon keskellä.

    Kirkkomatkasta jäi lämmin, hyvä mieli.

  3. Kun eivät kintut kestäneet jouluyön messsun menoa, avasin telkkarin ja – siellä paavi pyhitti leivän ja viinin Kristuksen elävän läsnäolon sakramentiksi. Messu oli mahtava näytelmä kymmenine piispoineen ja tuhansine eri rotuisine ihmisineen. Vatikaanin Pietarin katedraali oli laitettu viimeisen päälle. Suurin kirkkokuntamme esittäytyi.

    Prameuden keskellä etsin evankeliumin ydintä. Se LÖYTYI!!! Ensimmäisen kerran todella, tiedon tasolla, ymmärsin katolisen kirkon messu-uhriopin. Meille protestanttisille, myöskin luterilaisille, muista puhumattakaan, on jäänyt vieraaksi, miten ehtoollinen on uhritoimitus.

    Kun paavi toimi leivän ja viinin pyhittämiseksi Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, hän menetteli, niinkuin Luther. Sitten seurasi jatkoa, jonka Luther ”leikkasi” pois. Paavi ojensi rukoillen leipään ja viiniin tulleen Kristuksen Isälle Jumalalle, niinkuin se oli tapahtunut ensimmäisen kerran Golgatalla. – Tuossa hetkessä ajattelin, että miksei niin voisi ja saisi tapahtua. Eihän siinä ihminen paavi ja läsnäoleva seurakunta anna itseään sovitusuhriksi, vaan Kristuksen. Niin tapahtui Golgatalla. Ristiinnaulitsijat uhrasivat, ne roistot, ne jumalattomat, ne saatanan juutalaiset ja kirotut roomalaiset, koko langennut ihmiskunta. Tämän Uhrikaritsan paavi ojensi Jumalalle ja papit jakoivat seurakunnalle (tosin vain leivän, mitä en ymmärrä, miksi, en ainakaan vielä).

    Hetki TV:n äärellä oli korvike tällä kertaa poisjääneelle jouluyön messulle. Mutta se oli kohottava ekumeenisen oivalluksen hetki. Jumala itse, kaikkien ihmisten Luoja; Poika, ihmiseksi tullut Sana; Pyhä Henki, yhdistäjä palveli minua avaamalla järjen kammareita ja puhaltamalla ulos komeron vuosikymmenisiä pölyjä.

    ”Jumalan on kunnia korkeuksissa,
    maan päällä rauha
    ihmisillä, joita hän rakastaa”.

  4. Pappi Erkille lienee parasta pysyä Luterilaisessa opetuksessa ehtoollisien suhteen.

  5. Tietysti pysyn! Mutta pidän myös katolisia uskon veljinä ja sisarina. Niin kuin ortodokseja ym. myös eri herätys- ja perinneliikkeisiin lukeutuvia. Kaikkia jotka uskovat Pyhään Kolmiyhteiseen Jumalaan. Tämä usko on niin laaja, että sen sisälle mahtuu monenlaisia käsityksiä ja tapoja. Ei niillä kahdellatoistakaan – edes Juudaksen jälkeen – olleet kaikki käsitykset samanlaisia.

    Kristittyjen yhteys on enemmän kuin yksimielisyys.

  6. Kylläpä siinä oli yksityiskohtainen muistelo kirkkomatkasta. Erittäin mielenkiintoinen ja historiallinen ketrtomus. Kiitos Lissulle kun välitit kirkkomatkan meille muille.

    Muutamia tutulta kuulostavia nimiä siellä vilahteli. Yritin päästä perille, mistä tämä reki oli tulossa, mutta ei se aivan selvinnyt. Se saattaisi olla Saarion, Uusi-Värtsilän (silloin Peijonniemi)tai Kiihtelysvaarasta päin koskapa olivat tavoittaneet niiltä suunnilta tulevia kirkkorekiä.

    Olen usein miettinyt mikä olisi kohtuullinen kirkkomatka. Ylläolevassa artikkelissa mainitaan Kutsusta ja Tervavaarasta (idästä) tulevat (noin 20 km). Lännestä Järventauksesta, Riikolasta ja Akkalasta samoin 15-20 km. Pohjoisesta Vatalasta jne 15-20 km. Olettaisin, että kevyt hölkkä kirkkoreellä veisi noilla matkoilla aikaa 2-3 tuntia. ”Kello löi jo viisi, lapset herätkää..”

    Kiireisellä nyky-ihmisellä 2 tuntia lämpimässä autossa saattaa olla reilusti yläkanttiin. Olisiko yksi(1) tunti? Eli noin Tohmajärveltä Joensuuhun? Mietitäänpä sitä.

  7. Alpoaatoksen aatokset ovat kaivaneet mieltäni usein, kun olen selvittänyt suhdettani Värtsilän kirkkoon ja välimatkaa siitä Kirkkoniemeen ja Kemieen ja taas sieltä tänne. Eli tarvitaanko näin monta kirkkoa Tohmajärven seurakunnassa?

    Kysymys ei ole vain välimatkoista ja kirkkoteiden pituudesta. Ei ainakaan autoaikana. Kysymys on siitä, miten voitaisiin tarkoituksenmukaisella tavalla käyttää Tohmajärven arvokasta kirkkoa, Värtsilän omalla tavallaan arvokasta kirkkoa ja Kemien seurakuntakeskuksen kirkkosalia, kaikkia yhdessä. Ei yhtaikaa, vaan vuoroin, eri aikoina, erilaillakin.

    Nyt kun Värtsilän kirkon seurakuntakotiin on saatu ilmalämpöpumppu, on mahdollista viettää yhteistä messua ja järjestää muitakin tilaisuuksia, esimerkiksi hautajaisten muistotilaisuuksia. Seuraava tavoite on kirkkorakennuksesn ulkomaalaus, mikä ei tietenkään lisää käyttötarkoitusten ja käytön määrää. Mutta on pitemmällä aikavälillä tärkeä. Sitten kun kiinteistö saadaan maalämmön piiriin, käyttötarkoitukset voivat palata entiselleen ja löytää uusiakin muotoja.

    Nyt joku kiirehtii valittamaan, että kirkosta eroaminen kiihtyy ja verotulot vähenevät. Entäpä jos seurakunnan jumalanpalveluselämän muodot syvenisivät ja monipuolistuisivat? Jospa sillä tavalla rikki repivä elämänmeno löytäisi voimanlähteitä, siis kirkon perinnäisen ”tarjouksen” kautta.

    Tulevaisuuden ”kysyntä” on siinä, miten ihmiset voivat kokea arjen yläpuolelle kohoavia kokemuksia. Ns. jumalanpalvelusuudistus on vasta alussa. Värtsilän kirkkosali ja sen seurakuntakoti yhdessä tarjoavat monia mahdollisuuksia rakentaa uskon juhlaa Sanan ja sakramenttien varaan, samalla käyttäen ihmisten monia armolahjoja.

    Kirkolla on ylivoimaiset resurssit olla ihmisten rinnalla tai sanotaan paremmin: kirkossa voivat ihmiset olla toistensa rinnalla niin ilossa kuin surussa, niin lapsina, nuorina, työikäisinä kuin eläkeläisinäkin.

    Monien kokoontumispaikkojen rinnalla tarvitaan sakraalitiloja! Ja – kirkkomatkoja!!!

  8. Ullukasta on 14 km sekä Värtsilän kirkkoon että Hoilolan kirkkoon. Molemmat ovat Veikko Larkaksen luomuksia ja muistuttavat toisiaan. Niiden siipirakennuksena on seurakuntakoti. Miten kaukaa viisaita olivatkaan 1950-luvun vaihteessa kirkkojen suunnittelijat!

    Hoilolassa kokoontui kolmisenkymmentä iloista tuupovaaralaista. Anne Angervo johti messun taitavasti ja tyylikkäästi. Lopuksi hän kaikkien yllätykseksi kutsui kirkkoväen kahville, jonka tarjosivat Luutalahden martat. Oli oikeaoppisia karjalanpiirakoita, munavoita, kakkua, sekahedelmäsoppaa… ja tuupovaaralaista tunnelmaa. Pyhä sakramentti kirkon puolelta siirtyi seurakuntakotiin ja muuttui seurustelun sakramentiksi, eikä papilla ja kanttorilla ollut minnekään kiire.

    Kyllä sielu virkistyi! Mutta tulipa myös lievä kademieli. Meille Värtsilään riittäisi aivan hyvin samankokoinen pieni kirkko kuin on annettu Hoilolaan. Lauri E. Uski ei osannut 1940-luvun lopulla kuvitellakaan, että Värtsilä kutistuisi nykyiseen kokoonsa. Jos olisi tiennyt, olisi kerjännyt vähemmän rahoja kirkon rakentamiseen. Toisaalta, mistäs sen tietää, vaikka Venäjän ja Suomen välinen kanssakäyminen tästä lisääntyisi niin paljon, että Värtsilään syntyisi vähitellen kahden kansan ihmisten yhteisö. Rakennettaisiin taloja ja käytäisiin kirkossakin.

    Se merkitsisi eräässä mielessä suur-Värtsilän paluuta: Ruski Vjartsila + Suomi Värtsilä!!! Tästä sain muutama päivä sitten esimakua Venäjän puomilla, kun rajavartija-nainen ihmetteli passiani tutkiessaan, että olenko syntynyt Vjartsilassa. Vastasin: ”Olen Finski Vjartsila. Vjartsila balshoi Värtsilä.” Hän ymmärsi ja hymyili viehättävästi, ana krasiva.

    Suur-Värtsilässä olisi kaksi kirkkoa: luterilainen täällä Suomen puolella ja uusi, kaunis, pikkuinen ortodoksinen Värtsilän ensimmäisen kirkon paikalla Venäjän puolella. Saisi valita, missä käy. Mutta tämä on – tai tulee olemaan – vasta tulevaisuutta. Herra yksin tietää, vaan ei sano.

    Mutta odotellaan nyt tammikuuta ja alkavan vuoden ensimmäistä messua Värtsilän kirkossa, siis seurakuntakodissa ja hetki kirkkosalin puolella. Kyselen porukkaa kirkkoväärteiksi. Tarjolla kivaa talkoota.

  9. Aikamatkan oppaana ollut Toimi Haaranen on asunut Saariossa lammen yläpuolella entisen kansakoulun naapurina punaisen hirsitalon lähinaapurina.Tästä jos Haarasten rekikunta lähti liikkeelle ohi yläpihan nykyinen Pitkänen ja siitä alapihalle (iso kivinavetta ja keltainen talo)lampien välistä Kakkarin tien kautta kohti Lahdenvaaraa,Tervavaaran rekikunnat ovat kulkeneet suon yli Pykälävaaran kautta Saarioon johon myös tulleet Kutsun sekä Kankaankylän rekikunnat kirkkomatkallaan.Nykyistä tietä Saariosta Tenkaan ei vielä siihen aikaan ollut.Tämä Aikamatkan matkakertomus vie mieleni Saarion kansakoulun kuusijuhliin liittyviin rekiretkiin vanhempieni kanssa pykälävaarasta 50/60 lukujen vaiheilla.Tässä ois Alpolle nuotit sen ajan kokoontumisajojen reitistölle.Pistäsitkö Alpo jutunjuurta lisää näistä kylien välisistä kulkemisreiteistä ja tavoista.Hyvää Tapaninpäivän iltaa Värtsin Lukijoille tv Esko N.

  10. Ei ollut mahdollisuutta olla ”Erkin” kirkoissa kun pidin tärkeäpänä
    olla lasten ja lastenlasten joulussa Riistavedellä Enkä saanut heitä houkuteltua jumalanpalvelukseen. Enkä yksinkään ehken liukkauden takia jaksanut kiinnostua. Sivutie oli ihan peilinä.
    Siellä oli mukavaa olla elukoitten seassa hyvän ja valmiin ruoan ääressä. Kiitos vielä Kirstille ja Kimmolle – kauniita unia ja oman kullan kuvia.
    Mirja-äiti (isäkin oli mukana)

  11. Kiitos Esko N. Aikamatkaa täydentävästä kommentistasi. Samoin kuin Alpoaatos, minäkin pohdin mielessäni mistä Haaraset mahtoivat kirkkomatkalleen lähteä.

    Löysin tämän Toimi Haarasen tunnelmallisen kertomuksen kesällä ja ihastuin siihen. Olen lukenut sen syksyn mittaan useampaan kertaan ja joka kerta tuli tunne, että ”pakko” saada jakaa se Värtsin lukijoiden kanssa.

  12. Saattoivat Haaraset lähteä kirkkomatkalleen Riutasta
    ja Kutsustakin, jossa heitä on mainittu Eeron
    esivanhemmissa. Siksi tämä kirkkomatka tuntuikin
    heti niin tunnelmallisen tutulta.

    Tykkäsin erityiseti kertomuksessa lasten tekemistä
    pienistä sivuhuomioista, jotka kivasti värittivät
    kertomusta. Taidokasta kerrontaa!

  13. Alpo pohti tuota matkanopeutta jota hevosella tehtiin talven oloissa. Postilaitos edellytti kulkunopeudeksi virsta tunnissa ja vartissa. Hyvällä kelillä onnistuu huonolla ei. Sotaväki käytti marssinopeutena hevosille 7 km tunnissa. Tiet talvella ovat kertomuksen aikaan olleet hevospolanteita ja matkanteon nopeus hevosen kulkulahjoista riippuvainen.

  14. Ei se matkan pituus haittaa jos on halu mennä johonkin tiettyn paikkaan Joulukirkkoon.Ajelimme vesisateessa Kerimäelle ja vaikka lähdimme jo viiden jälkeen niin juuri ja juuri kerkesimme seitsemäksi perille.Mutta kyllä kannatti lähteä,lähes viisisataa kynttilää lepatti kattokruunuissa ja lampeteissa ja valaisi yli tuhatpäistä kirkkokansaa.Tunnelma oli sellainen niinkuin se vain voi Kerimäen kirkossa olla.Ja kaiken kruunasi se,että Jumalanpalveluksen toimitti Leena Paintola,hänhän oli muutama vuosi sitten Tohmajärvellä pappina,asuu nykyisin Kerimäellä.Kyllä se vaan niin on että ainoa kotikirkko on se minkä liepeillä on lapsuuden ja nuoruutensa viettänyt, missä ensimmäisen ehtoollisensa nauttinut ja minkä käytävää siippansa käsipuolessa kerran kulkenut.

  15. Näin on, Liisa ja Markku! Tervetuloa kuitenkin tänne nykyiseen kotiin!

  16. Tänä aamuna kävi todeksi tuttu joululaulu

    ”Kello löi jo viisi, lapset herätkää”…. Heti viideltä
    oli herättävä, että ehti Jouluaamun Junalanpalvelukseen
    Pielisensuun kirkkoon. Tosin eihän sinne meiltä ole kuin
    muutama sata askelta, mutta kun se lähtö vie tässä
    iässä jo oman aikansa. Sitäpaitsi oli laitettava kenkiinkin
    piikit, on niin liukasta ettei muuten olisi pystyssä pysynyt.

    Varmaan olisimmekin käyneet jo eilen aattohartaudessa,
    mutta säästimme menomme täksi aamuksi, koska kyseessä
    oli koko valtakuntaan radioitava Jouluaamun jumalanpalvelus.
    Ken ei ehtinyt sitä seitsemältä kuuntelemaan, sen löytää
    varmasti vielä Areenasta.

    Kun palasimme Pälkjärven kirkonkellon kumahdellessa kohti
    kotiamme, mäenrinteen alla asuva tuttu kertoi, että hän oli käynyt
    eilen vanhempiensa haudalla Tohmajärvellä. Siitäpä muistinkin
    tämän Lissu Kaivolehdon kolme vuotta sitten toimittaman kertomuksen.
    ”Aikamatka”. Siinä kerrotaan 1900-luvun alkupuolen kirkkomatkasta
    Tohmäjärven kirkkoon, kertojana Toimi Haaranen.

    Vaikka sanoma on sama, ulkoiset puiteet ovat muuttuneet melko lailla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *