”On äiti laittanut kystä kyllä…”
Näin lauletaan joululaulussa ja näin tapahtunee parhaillaankin monessa kodissa. Aina näin ei kuitenkaan ole ollut tässä rakkaassa Suomessamme.
Kerttu Sistonen kertoi , kuinka eräänä jouluaattona Pirtajärven vastarannalta oli poika tullut pyytämään leipää. ”Anna kaksi!”, oli isä sanonut äidille. Kerttu mainitsi heillä olleen jopa pullaa.

Joulukatu. Kuva: Kari Suomalainen.
Lapsuudestani muistan pari tapausta, jotka todistavat nälästä.
Naapurissamme asui äiti, joka oli yksinhuoltaja. Hänelle oli siunaantunut lapsi lähes joka vuosi, ladon ovet kun olivat aina levällään. Näiden lasten joukosta löytyi aina sopivia leikkitovereita. Niinpä kerran olin heillä käymässä. Näin katossa vartaallisen reikäleipiä, niin kuin Hämeessä oli tapana. Hyväsydäminen äiti huomasi katseeni ja kysyi oliko meillä leipää. Kun sai kieltävän vastauksen, latoi syliini mielestäni ison pinon leipiä. Olisikohan niitä ollut kolme tai neljä. Iloisena riensin kotiin. Kas, toinhan minäkin nyt korteni kekoon! Mutta voi surkeus! Jouduin viemään ne kaikki takaisin. Äitini sanoi heidän tarvitsevan jokaikisen murusen itse.
Toinen tapaus sattui mäenlaskussa.
Laskimme jyrkkää mäkeä kuka milläkin vehkeellä. Mäen alla oli lihakauppa ja me lapset olimmekin ristineet sen Lihakaupanmäeksi. Eräs vanhahko mies nousi samaista mäkeä ylöspäin ja jupisi tullessaan meille laskijoille: ” Siinä vielä kiillotatte tätä, muutenkin on liukas kuin tiiaisen piä”. Huonoa omaatuntoa potien jäin katsomaan mäen alle, kuinka komeaa koiraa ulkoilutettiin. Kun isäntä sitoi sen lihakaupan eteen kiinni, oli kiusaus suuri mennä sitä silittämään. Isäntä itse meni kauppaan. Kohta hän tulikin takaisin, enkä ollut ennättänyt tutustella koiran kanssa. Ostoksensa hän levitti koiran eteen. Voi, mikä määrä makkaroita! Vesi herahti kielelle. En ollut vihainen koiran saamista makkaroista, mutta kyllä ne minullekin olisivat kelvanneet. No, ehkä ne olivat ”eilisiä”. Ei meillä kotona semmoisia herkkuja ollut. Ei koira eikä sen isäntä kiinnittäneet mitään huomiota tapahtumaa seuranneeseen tyttöön.
Kuinkahan moni nälkäinen jää tänä jouluna huomiotta. Nälkää kun voi olla monenlaista.
Nälkää, noin 900 miljoonaa ihmistä menee nytkin nälkäisenä nukkumaan. Hengellisen nälän ja turvattomuuden määrää ei kukaan osaa arvioida
Minun lapsuudessani ei vielä ollut jääkaappeja eikä
pakastimia. Sisareni kävi erästä kansanopistoa ja hän
kertoi siellä laitetun ruokaa lihasta, jossa oli eläviä
matoja.
Joulun ruokahuoltoa
Karjalainen 12.11.1947:
Kansanhuollon joululahjat ylimääräisinä annoksina saadaan sokeria, juustoa, rusinoita ym. hyvää, mutta tupakkamiehet jätetään tällä kertaa ilman ylimääräisiä sauhuja.
”Kansanhuoltoministeriön joululahjoja on jo moni kysellyt. Eilen tiistaina pääkaupungissa järjestetyssä tiedotustilaisuudessa ministeri Murto esitteli ne. Ensinnäkin toimeenpannaan joulukuussa kahvin jakelu, jolloin henkeä kohti jaetaan 250 grammaa. Sokeria jaetaan joulukuussa ylimääräisenä annoksena puoli kiloa henkeä kohti. Ravintorasvoista voidaan joulukuussa jakaa myös aikuisille 250 grammaa voita. Koko ravintorasva-annoksen määrä tulee olemaan 250 grammaa normaalia suurempi. Tämän lisäksi jaetaan joulukuussa 250 gramman suuruinen ylimääräinen annos juustoa. Niillä paikkakunnilla, joilla ei tule juustoa myytäväksi, saadaan ostaa juustokupongeilla muita ravintorasvoja 125 grammaa, paitsi ei meijerivoita. Joulukuussa alkaa myös uusi suklaajauheen tai vaihtoehtoisesti teen jakelu. Edelleen saavat joulukuussa makeisia 250 grammaa ne ostokortin omistajat, jotka eivät syksyllä päässeet osalliseksi tanskalaisten omenain ja hunajan jakelusta. Rusinoita saadaan 250 grammaa henkeä kohti. Myöskin saadaan jouluksi kuivaa kalaa, jota maahan on ostettu likipitäen se määrä, mikä normaalioloissa tavallisesti kulutettiin. Sitä tulee kauppaan etupäässä vain kulutuskeskuksissa ja jaetaan se säännöstelemättä. Kielteisenä tietona on mainittava, että tupakan ylimääräistä ei tänä vuonna voida ajatella.”
Näin kertoo sanomalehti Karjalainen 12.11.1947 reilut kolme vuotta sodan päättymisen jälkeen. Säännöstely jatkui edelleen tiukkana. Mässäilystä ei vielä ollut tietoakaan. Tuon uutisoinnin mukaan ainoastaan kapa- eli lipeäkalaa sai missä sai ilman kuponkeja. Eipä tullut vastaan oman osuusliikkeeni tiskillä, näyttivät menneen isoihin liikekeskuksiin. Kovin ihmeellisiä joulukattauksia ei noista korttiannoksista ollut mahdollista tehdä, mutta toimeen tultiin ja suht tyytyväisiä oltiin. Eikä taatusti ollut lihavuusongelmia.
Jatkosodan aikaan viljeltiin ahkeraan perunaa ja juurikasveja. Värtsilän kunta oli palkannut kerhoneuvojan asiantuntijaksi ja oppaaksi. Hyvin satoa saatiin, tärkeä lisä muuten ankeaan ruokapöytään.
Jos oli rahaa ja tietoa ns. ”mustasta pörssistä”, hankittiin lisää purtavaa. Jos jäit vahingossa kiinni kaupanteosta, niin sakkoja tuli ja tavarat valtiolle. Sotapoliisit olivat niihin aikoihin ahkeria poikia.
Säännöstely loppui niinkin myöhään kuin 1954. Päästiin vihdoin eroon elintarvikekorteista ja kuponkien liimaamisesta. Nykyisin maksat ostoksesi kortilla tai rahalla, ja se on sillä siisti.
Tämän päivän tiedotusvälineet, lehdet ja televisio suoltavat mitä erikoisempia ruokaohjelmia ”tuutin täydeltä”. Tarvitaan sorttia jos jonkinlaista, joita ei välttämättä edes lähikaupasta löydy. Itse pitäydyn Karjalan piirakoissa ja karjalanpaistissa, kinkkukin on maukasta ja lipeäkala ”poikaa”!
Perinteikästä jouluruokailua ja rauhallista joulunviettoa kaikille Värtsin lukijoille ynnä muille, toivottelevat Hilkka ja Ake.
Hilkka Partanen
Tuo Hilkan kertoma menneisyys on taltioitunut muistivarastoon, niin että näiden nykyajan markettien ruokahyllyjä kiertäessäni ärsyynnyn. Tekee mieli nopeasti kassalle ja ulos.
Poikkeuksen tekee hiipiminen sellaisen hyllyn äärellä, missä on 30%:n tarjouksia. Toisaalta on todettava, etten maatalon poikana ja pitkälle omavaraistalouden turvassa joutunut kokemaan kaikkea, mitä monet muut ikäkaverit kokivat.
Oli miten tahansa, ruoka on minulle pyhä asia, ja mässäily tai oikutelu sen äärellä tuntuu hyvin pahalta.
Joskus, taisi olla peräti radioidun jumalanpalveluksen saarna, tulin lausuneet: ”Ei kattila ole tärkein, vaan se mitä kattilaan pannaan.”