Koiramaisia juttuja

Kuva: Irene Peuhkurinen.

Siitä on jo kauan aikaa, kun kissa ja koira asuivat samassa talossa. Talo sijaitsi Värtsilän kylän keskellä ja siinä toimi silloin pankki. Kissa kuului toiseen ruokakuntaan ja koira toiseen. Ruokansa ne osasivat hakea oikeasta paikasta, mutta makuupaikat löytyivät milloin mistäkin. Makupaloja osasivat kyllä kerjätä joka paikasta. Elivät hyvässä sovussa, eivät niin kuin kissa ja koira.

Koira oli oppinut avustamaan kissan emäntää kantamalla kassia kauppareissuilla. Erään kerran kissan emäntä ilmestyi koirallisen perheen ovelle kysyen:” Laitoitteko te tuon koiran tuomaan minulle kassia kaupalle?”

Koiralliset olivat hölmistyneitä. Katsoivat olohuoneeseen, jossa koira tavallisesti päivysti ulkona liikkujia. Ei sitä siellä näkynyt, istuipahan kysyjän jalan juuressa.

Asian laita oli niin, että koira oli nähnyt kissan emännän lähtevän kaupalle. ”Otin pyörän, kun tarvitsin vain maitolitran. Mutta kävi niin kuin usein käy, matkaan tarttui muutakin. Harmistus oli suuri, kun ei ollutkaan kassia. Siihen maailman aikaan ei muovikasseja harrastettu. Mutta pelastus odotti kaupan oven takana. Koira seisoi rappusilla kassi hampaissaan.

Se oli kenenkään huomaamatta mennyt kissan emännän asuntoon, hakenut sieltä kassin ja juoksuttanut sen kaupalle.

Koiraa oli ehdottomasti kielletty poistumasta pihasta. Erään kerran sitä ei sitten löytynytkään pihamaalta. Huudeltiin. Palattiin jo sisälle hakemaan auton avainta etsimisretkeä varten. Vilkaisu ikkunasta ulos vakuutti koiran harharetken todeksi. Siellä se näkyi hyvin matalana tulevan ojaa pitkin kotia kohti. Kohta se istui pihamaalla kuin sanoen: ” Mitäs te huutelette ? Tässähän minä olen istunut koko ajan.”

Erään kerran taas emäntä lähti kauppaan koiransa kanssa. Koira jäi tapansa mukaan odottamaan kaupan pihalle. Asiakkaana oli juuri ollut kylällä tunnettu koirafani, Emmi. Hänellä itsellään oli ”kamalan vihainen” saksanpaimenkoira.( Vaikka lapset olivat kerran suorastaan roikkuneet koiran kaulassa, se ei ollut nuakatuannaa. ) Emmi huomasi portailla odottavan otuksen, joka puolestaan ei pitänyt Emmistä yhtään. Emmipä kääntyi takaisin ja pyysi kauppiasta leikkaamaan vielä kimpaleen makkaraa. Sitten hän lähti takaisin ulos. Emäntä tietäen tilanteen herkkyyden meni varmistamaan, ettei katastrofia pääsisi syntymään. Oven ikkunan läpi näkyi, kuinka koira lähestyi Emmiä karvat pystyssä. Emännän ote oven kahvasta kiristyi. Onneksi koira vain sieppasi makkaranpalan kädestä ja perääntyi muutamia metrejä. Siellä se laski makkaran maahan, irvisti rumasti ja murisi kumeasti. Heti kohta kuitenkin hotkaisi herkun suuhunsa. ”Kyllä meistä vielä ystävät tulee”, oli Emmin kommentti. Ja niin todella kävi.