Pälkjärveläiset retkellä

Keskiviikkona 4. päivänä syyskuuta bussi täynnä pitäjäseuralaisia suunnistimme Valtimolle kohteenamme Murtovaaran talomuseo kunnan koillisnurkassa salojen keskellä. Murtovaara on ainoa Itä-Suomen vaara-asutuksesta kertova museo.

Tietoniekka opas

Pitäjän keskuksesta saimme oppaaksemme oivan tietoniekan, Heikki Ovaskaisen, joka menomatkalla kertoi meille paikkakunnan sekä menneisyydestä että nykyisyydestä. Tarinaa tuli niin vuolaasti, ettei kaikkea ennättänyt millään sulattaa, kun samalla piti ihailla alueen kauniita, vaihtelevia maisemia. Se tarinasta jäi ainakin mieleen, että Valtimon pelloista on tällä hetkellä noin 30 prosenttia luomupeltoja, mikä ylittää valtakunnan keskiarvon moninkertaisesti. Lisäksi viljelyksessä olevat pellot ovat kivettömiä, minkä saimme omin silmin matkan varrella todeta. Syrjäseutujen kiviset pellot onkin metsitetty. Maatilojen lukumäärä Valtimoillakin on vähentynyt ja maanviljelys keskittynyt suurviljelijöille. Matkalla näimme myös ikimetsää, suojelumetsää, josta harmaat kelot pilkottivat vihreän kasvuston välistä.

Niin tuttua ja kuitenkin outoa

Talomuseon sijainti on niin syrjäinen, ettei bussi päässyt aivan perille saakka, vaan auto oli jätettävä yli puolen kilometrin päähän rakennusryhmästä. Heti kävelyreittimme alkuvaiheessa, pienessä notkelmassa, oli kävelysilta, joka ylitti kapean puron, johon aikanaan on rakennettu pystytukeilla rajattu väylä, jossa on ollut pato ja vesimylly. Oppaamme mukaan väylän läpi on myös uitettu tukkeja yläjuoksulta alajuoksulle. Kiivettyämme mäkeä ylös museon pihapiiriin tuli mieleen outo nostalginen tunne: niin tutun näköistä ja kuitenkin jotakin outoa. Neliömäinen suljettu pihapiiri oli sinänsä lapsuudesta tuttu, mutta rakennuksissa oli kuitenkin paljon sellaista, mikä ei ollut tutuntuntuista. Tuon outouden aiheutti varmaan taloryhmän rakennusten ikä ja rakennustekniikka, ennen kaikkea malkakatot.

Ilman nauloja rakennettu pirtti

Ensimmäiseksi tutustuimme jykeväseinäiseen pirttiin, jossa oli suuri valkoiseksi kalkittu uuni ja katossa risteilivät lukuisat tukevat orret. Rakennustekniikasta oppaamme kertoi mielenkiintoisia seikkoja. Pirtin rakentaminen on aloitettu todennäköisesti 1895 ja rakennettaessa siihen ei ole käytetty yhtään naulaa eikä sahattua lautaa. Laudat on lohkottu käyttäen puukiiloja ja kirvestä. Uuni on kestänyt ehjänä yli sata vuotta, vaikka pirtti on ollut pitkiä aikoja kylmillään, sillä uuni sijaitsee peruskallion päällä. Pirtissä oppaamme selosti meille paikan historiaa, joka on saanut alkunsa jostakin 1800-luvun alkuvuosikymmeniltä. Aluksi vaaralle on 1840-luvulla perustettu mäkitupa, jonka Matti Lipponen on ostanut 1859. Isojaon jälkeen alueesta on muodostettu kruununmetsätorppa, josta Lipponen on tehnyt metsätorppasopimuksen 1868. Paikka on ollut Lipposten suvulla aina vuoteen 1964 saakka, jolloin tila myytiin ilmeisesti syytinkikaupalla, koska viimeinen Lipposen suvun jäsen asui tilalla aina vuoteen 1987 saakka. Tilan nykyinen omistaja on Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö ja Murtovaaran pihapiiri on toiminut talomuseona vuodesta 1972 lähtien.

Tuohiset pääskyjen pesät

Pirtistä siirryimme tutkimaan muita rakennuksia, joista mielenkiintoisimmat olivat savupirtit, pienempi, ikäpirtti, on 1700-luvun lopulta ja toinen, kalliopirtti, 1800-luvulta. Kiinnostavia olivat myös useamman ulkorakennuksen räystäiden alle rakennetut tuohiset pääskyjen pesät, joista tosin asukkaat olivat jo muuttaneet etelän lämpimään. Kaikki varsinaisen pihapiirin rakennukset kiersimme tutkimassa ja uteluihimme vastauksena saimme tietää, että rakennuksissa on paljon rekonstruoituja osia. Muun muassa savipirttien ja savusaunan uunit eivät ole enää alkuperäisiä, vaan alkuperäisiä jäljitellen uusittuja.

Karsikkopetäjä

Kun pihapiirin rakennukset oli tutkittu, kävimme vielä tutustumassa tilan yli 400 vuotta vanhaan karsikkopetäjään, kalmopetäjään, noin 100 metrin päässä savusaunasta ja vinttikaivosta. Puu on mahtavan kokoinen, juuresta mitatulta ympärysmitaltaan yli kolme metriä. Puun kylkeen entiset asukkaat ovat kaivertaneet muun muassa omaistensa kuolinvuosia uskoen, ettei näin menetellen vainaja tule enää kummittelemaan entiseen kotipihaan. Kuolinvuosien lisäksi karsikkopetäjän kylkeen on tehty myös muiden perhetapahtumien merkintöjä. Vanhin nähtävissä oleva kaiverrus on vuodelta 1865. Karsikkopetäjä on rauhoitettu 1952.

Heikki Ovaskainen kertoi, että museon toiminta-aikana Murtovaarassa on järjestetty useita kansainvälisiä perinnerakentamisen leirejä, joilla tunnetut ja tunnustetut alan asiantuntijat ovat jakaneet oppeja niin suomalasille kuin ulkolaisillekin arkkitehtiopiskelijoille aina puukon teroituksesta ja kirveen tahkoamisesta lähtien. Rakennusten restaurointityöt on toteutettu Teknillisen korkeakoulun Arkkitehtuurin laitoksen opiskelijoiden perinteisten rakenteiden korjaamiskursseilla.

Karjalainen pitopöytä

Murtovaaran museoalueella tehdyn kierroksen jälkeen oli edessä paluumatka ja aluksi suuntana Puukarin Pysäkki, joka on majatalo ja tasokas ravintola keskellä kaunista pohjoiskarjalaista vaaramaisemaa. Ennen Puukarin Pysäkkiä teimme sivupoikkeaman yritykseen, jossa oli tarjolla koristekasveja, erilaisia taimia ja pieni lähinnä matkamuistomyymälää muistuttava myymälä. Sieltäkin matkalaisemme saivat mukaansa monenlaisia tuotteita. Puukarin Pysäkillä meitä odotti tyypillinen karjalainen pitopöytä runsaine tarjouksineen. Ennen ateriointia ravintolan omistaja Anni Korhonen kertoi ravintolan ja majatalon toiminnasta. Ruoka valmistetaan luonnonmukaisesti tuotetuista raaka-aineista, joista suurin osa saadaan omalta tilalta. Majoitus on tyypiltään maatilamajoitusta ja tarjolla on kolmessa eri rakennuksessa yhteensä 20 majoituspaikka ja kuusi lisäpaikkaa. Matkalaiset saivat todella runsaan, monipuolisen aterian jälkiruokineen ja kahveineen, joten kaikki olivat varmaan tyytyväisiä. Kaiken kukkuraksi useimpien kainaloon siirtyi kotiin viemisiksi Puukarin Pysäkin maukas luomuruisleipä.

Retkeämme suosi hyvä sää ja uskon, että matkalaiset olivat päivän antiin erittäin tyytyväisiä. Retki kokonaisuutena oli oivallinen alkavan toimintakauden avaus.

Kuvat ja teksti Unto Kortelainen