Villejä vadelmia

Mennyttä maailmaa, osa 2

Tarinan ensimmäisessä osassa jäimme siis Pälkjärven Heposelässä, Väisästen entisessä pihapiirissä, olleeseen metsästystorniin etsiskelemään eväitämme, jotka olin unohtanut Värtsilän Öljymäen kahvioon. Onneksi autossa oli kuitenkin varalla vesipullo ja siitä juotuamme virkistyimme niin että lähdimme kahlaamaan kainaloihin saakka ulottuvan kasvuston sekaan.

Sain kuulla että tässä Väisästen sukutalossa oli asunut useampia sukupolvia yhtä aikaa ja palvelusväkeäkin oli ollut niin runsaasti että heille oli ollut oma väentupansa. Vieläkin tämän Heposelän tilan pihapiirissä oli elämisen muistopaaluja melkein enemmän jäljellä kuin koko synnyinkylässäni Ilmakassa – josta on viety tuhkatkin pesästä.

Salainen puutarha

Ensimmäiseksi sukelsimme ympyrässä kasvavien ikikuusten katveikkoon. Niiden keskelle jäi ikäänkuin hämärä kirkkoholvi. Kuusten takana kurkistelimme syvään kaivoon jossa ei tietenkään ollut enää kantta, vain muutamia lahoja hirsiä reunamilla. Kaivo oli todella syvä ja se oli taitavasti reunustettu sisäpuolelta pyöreillä kivenmurikoilla. Ihmettelenpä suuresti, jos ei mikään elukka ole pudonnut vahingossa tähän avaraan kaivokuiluun.

Varsinaisen päärakennuksen kivijalkaakin oli vielä nähtävissä, samoin kun kulmaus entisestä väentuvasta. Pitkä, harmaa navettarakennus oli ollut kolmikerroksinen, eli hevosia, lehmiä, kanoja ja muita elikoita oli elellyt eri tasanteilla. Ylimpänä olleeseen heinälatoon oli johtanut kaksikin vetosiltaa. Vuosia sitten tässä komeassa rakennuksessa oli ollut venäläisten hevosiakin, mutta sitten rakennusta oli kohdannut tulipalo. Yhä vieläkin on silti nähtävissä kuinka vankkarakenteinen ja taidokkaasti muurattu rakennus on loistonsa päivinä ollut.

Puutarha oli tietenkin jo täysin villiintynyt. Siellä täällä on vielä jokunen omenapuun tynkä ja koristepensas. Naaraspuolinen humala oli pitänyt pintansa, se kiipeili käpyineen useaakin lahonnutta puunrunkoa ylös valoon kurkottaen. Villeistä vadelmapensaista marjoja napsiessani mietin taas kerran syntyjä syviä. Mietin kuinka ihmiset ja eläimet olivat touhuissaan liikkuneet näilläkin tanhuvilla ja kuinka monen sydän on jäänyt juuri tällekin asuinsijalle ikiajoiksi.

Sinisiä ajatuksia

Mutta kiertoajelumme Vennäin puolella ei ollut vielä lopussa. Kahvihammasta alkoi kolottaa ja siksipä suuntasimmekin Ruskealaan. Sisarusten omistamasta ”Tyttöjen kaupasta” ostimme uuden makkarapötkön ja limpsapullon kadottamieni tilalle, löytyipä sieltä granaattiomenamehuakin jota olimme jo kyselleet useammastakin myymälästä. Emme jääneet tähän paikkaan kuitenkaan kahville, leikkasimme vain hiukopalaksi makkarapötköstä kunnon siivut sinisellä pöydällä, sinisen päivänvarjon alla, sinisillä tuoleilla istuen.

Kun kurvasimme Ruskealan palaneen kirkon pihaan, näimme iloksemme että rakennuksen kunnostustyöt jatkuivat, nytkin oli katolla kolme miestä kattamispuuhissa. Ruokalassa ei ollut sillä hetkellä ketään muita, ainoastaan Keinosen pariskunta istui hiljaisena sivummalla. Rouva kertoi että se oli vasta toinen kerta palon jälkeen kun he olivat tulleet käymään.

Mutta kirkkorakennuksen seinustalla kukoistivat suuret auringonkukat ikään kuin ei maailman murheista olisi tietoakaan. Kun emme olleet täysin varmoja missä suunnassa Ruskealan vanha hautausmaa sijaitsee, kysyimme sitäkin Keinosen pariskunnalta.

Jos joku toinenkin sattuisi sitä etsiskelemään, niin kerrottakoon, että se on noin puolitoista kilometriä kirkolta Kaalamon suuntaan. Itselleni tuo paikka on erittäin merkityksellinen. Ruskealaseura on koonnut vanhat, suomenaikuiset hautakivet rinta rinnan seisoviin rivistöihin. Siellä on monta harvinaisen mallista rautaristiäkin kuin myös Ruskealan Pirttipohjassa asuneiden isäni sukulaisten hautakiviä.

Nykyisin tämä siisti hautausmaa toimii venäläisten leposijana. Hartain mielin suljimme valkoisen portin takanamme.

Kadonneen kassin arvoitus

Voisin lopettaa tarinani jo tähän, mutta ehkä jotakuta kiinnostaa kuinka kävi kadonnelle, oranssinväriselle kangaskassilleni joka sisälsi eväitä. Niinpä poikkesimme vielä paluumatkalla Öljymäen kahvioon, penkillä kassia ei tietenkään enää näkynyt.

Olimme katsoneet venäjänkielen sanakirjasta avainsanat: Kassi, oranssi, makkara, limonaadi. Lisäsin tähän vielä suomeksi pussukassa lukeneen tekstin ”Joensuun seutukirjasto”. A vot! Kaikki henkilökuntaan kuuluvat tiesivät heti mistä on kyse, vaan minne pussukka oli nyt joutunut? Hetken etiskelyn jälkeen se löytyikin kyyhöttämästä sisääntuloaulan resepsuunin nurkasta.

Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Teksti: Tellervo