Mennyttä maailmaa, osa 1
Tietääkö kukaan lukijoista missä on Heposelkä? Minullekkin paikka avautui vasta elokuun puolivälissä, vaikka toki tiesin että sen niminen tila on sijainnut luovutetulla alueella Pälkjärven pienessä pitäjässä. Kartalta se löytyy parhaiten kun ottaa kiintopisteeksi Jänisjärven Kirkkolahden – juuri sen jossa on nykyisin matkailuyritys Mustat kivet – ja luo katseensa karttalehdellä siitä hieman ylöspäin luoteeseen.
Elokuun sää oli siis mitä parhain kun nousin taas ”Yrjön matkojen” pikkuautoon Niiralan Rajapysäkiltä. Ensimmäinen etappimme rajanylityksen ja rahanvaihdon jälkeen oli virkistyshetki Öljymäen kahviossa. Samalla ostimme evääksi limpparia ja makkarapötkön jotka laitoin talteen omaan oranssinväriseen kangaskassiini.
”Heposelän horsmikkoa”. Kuva: Erkki Närhi
Eedenistä itään
Päätimme tällä kertaa unohtaa Sortavalassa käynnin ja liikkua luonnossa koska sääkin tuntui suosivan. Sain esittää toiveita ja niitähän olikin kaksi: Heposelkä ja Ruskealan vanha hautausmaa. Kolmea toivomusta en arvannut esittää, mutta bonuksena edellä mainittuihin tulivat myös Hautalampi ja Ruskealan palanut kirkko.
Heposelkä tuntui luontevalta kohteelta, koska toisen matkakumppanini suku oli sieltä kotoisin. Hänen luvallaan mainitsen myös suvun sukunimen eli Väisäset, kuin myös sen, että kansanedustaja (1929-1945 ; 1951-1954) Hjalmar Väisänen oli asunut aikoinaan samassa pihapiirissä.
Hautalampi. Kuva: Pälkjärven pitäjäseura.
Hautalampi lienee saanut nimensä siitä että se on kuin vajoama korkeiden, sekametsää kasvavien rinteiden syleilyssä. Polku hiekkatieltä rantaan oli vielä kuljettavissa, paikalliset kalastajat käyttävät sitä nykyisin ja näkyipä vastarannalla venäläisten hiekkarantainen virkistysaluekin.
Jo polku sinänsä oli taianomainen. Se kulki harjanteella jonka molemmin puolin oli syvät rotkot joissa näkyi pitkälleen rojahtaneita, paksurunkoisia ikihonkia. Polun molemmin puolin kasvoi näsiää eli riidenmarjaa ja monia muitakin lehtokasveja olin havaitsevinani.
Siinä hiljaisia rantoja katsellessamme juttelimme, että jos historian kulku olisi mennyt toisin, olisimmeko mekään nyt tässä ihmettelemässä ja olisimmeko edes koskaan tutustuneet toisiimme…
Tämä Hautalampi oli ollut Väisästen lähin vesistö ja siihen laskevasta purosta oli johdettu vesikin oinaspumpulla satoja metrejä sähköttömän talouden navettarakennukseen.
Kaurapellon pientareella kasvoi kaunis kukka
Entisessä pihapiirissä tulijaa tervehti ensimmäiseksi piakkoin tuleentuva kaurapelto ja pellon laidalla oleva metsästystorni. Sadepilvi päätti antaa meille ilmaisen suihkun ja niinpä kiipesimme pikapikaa tuohon torniin sadetta pitämään. Koppi ei ollutkaan mikä hökkeli hyvänsä, siinä oli lattialla ja penkillä harmaa kokolattiamatto ja ampuma-aukossa oli kirkas, sivuun vedettävä pleksilasi. Katossa ja penkin alla roikkui suuria, jo tyhjäksi jääneitä mehiläispesiä kuin lyhtyjä ikään.
Kaura ei ollut suinkaan ihmisille tarkoitettua vaan se oli kylvetty riistan houkuttimeksi, joskus kauran seassa on kuulemma ollut kasvamassa herneitäkin. Pellon reunamille oli jyrsitty mutalikkoa. Arvuuttelimme, että villisikoja varten.
Keskellä kaurapeltoa bongasin yhden ainokaisen, heleänkeltaisen auringonkukankin. Matkakumppanini kertoivat että täällä nuoret miehet syövät innokkaasti auringonkukansiemeniä, tarua vai totta – mene tiedä.
Siinä sadetta pidellessä tuli mieleen, että nyt olisikin pienen ”kaatoryypyn” ja jopa evästelyn paikka. Mutta missä olivat eväät? No, nehän olivat siinä kankaisessa pussukassani jonka olin autuaasti unohtanut Värtsilän Öljymäelle, punaiselle keinonahkasohvalle.
Jatkuu…
Teksti Tellervo
Kävin kerran muutaman henkilön kanssa katsomassa
Mustat Kivet lomakylää. Portilla täytyi ensin ohittaa
rynnäkkökiväärillä varustautunut vartija. Sisällä hotellissa
oli runsaasti täytettyjä eläimiä, varsinkin ruokasalissa,
jonne kattauksesta päätellen odotettiin suurempaa seuruetta
laseja kilistelemään. Me tyydyimme juomaan pystybaarissa
kahvit, joka sekin nautinto oli kallis.
Tellervon matkassa pääsin nyt käymään edullisesti Pälkjärvellä.
Jatkoa matkakertomukselle odottelen.
Minun ”Heposelkäni” on Liperissä.
Puolisoni sukulaisten Kirkkolahti on jutuissa minullekin tuttu.
Terv. Tellervolle, että minulle sattuu aika usein samanlaisia
unohtamisia kauppaan tai jonnekin muualle.
Yksi pahinjuttu mitä mulle tapahtuu on, kun panen paistinpannun
sähkölevylle (usein vielä täysille) lämpiämään ja sitten häivyn
tällä aparaatilla tekemään jotain ennenkuin joku huomaa, että
pannu ”palaa” tyhjänä…..
Voi s……Siispä syytän tätä kirjoitttelukonetta enkä omaa muistia.
Me naiset taidamme olla sellaisia, että kerralla on menossa monta tekemistä- vai onko.
MirjaSisko
Oi jospa oisin saanut olla mukana…
Siitä olen teille rajan pinnassa eläville kateellinen, kun voitte tuosta noin vaan pistäytyä päivän retkillä entisillä elomailla. Samalla olen kuitenkin kiitollinen Tellervolle näistä viehättävistä matkakertomuksista, joiden avulla lukijana pääsen osalliseksi näistä menneen maailman tunnelmista.
Upea tuo horsmapelto!
Mainitsen jutussani oinaspumpun.
Wikipedian mukaan vesioinas (oinaspumppu)
on Joseph Montgolfierin 1796 keksimä vesipumppu,
joka saa käyttövoimansa virtaavan veden liike-energiasta.
Lisäselvitystä asiasta kiinnostuneille löytyy
netistä.
Maija-Liisan mainitsemassa ”Mustat Kivet” lomakylässä olen vast´ikään käynyt. Sehän sijaitsee Jänisjärven Kirkkolahdessa ja on nykyisin valtaisa 10ha, monipuolinen loma-alue. Mielessäni on ollut kirjoittaa juttu näistä Jänisjärven nykyisistä lomakylistä…
Kahvi muuten maksoi siellä 100 ruplaa (yli kaksi euroa) joten hintataso todellakin on venäläisen hintatasoon verrattuna melko korkea.
Olipa taas mukavaa matkata siskon mukana Karjalan laulumailla mm. rentunruusuvainiolla!!!
Heposelän matkalaisille ja muillekkin sopii
Irvinin esittämä ”Rentunruusu.”
Varmaan tämä tuli heinikossa mieleen.
http://www.youtube.com/watch?v=58amTnpzOIg
Kerron tarinani lopussa kuinka istuimme sadetta
pitämässä venäläisessä metsästystornissa. Siinä
ampumaluukusta katsellessani muistuttelin mieleeni
yhtä korpiselkäläistä sukulaismiestä – Ukko-Ignoita – joka kuoli v. 1889.
Hän oli eläessään mukana yli 70 karhun kaadossa
ja häntä pyydettiin apuun ympäri maata kun
petokantoja (ilves, susi) ei saatu kuriin.
Ukko-Ignoi oli kiertänyt karhun itselleen keisari
Aleksanteri II:lle ja osallistunut Hänen Majesteettinsa
rinnalla karhun kaatoon, varmistaen, ettei mesikämmen
päässyt keisarin kimppuun. Kaatoryypyt Ignoi sai kumota
kultaisesta pikarista.
(Lähde: Rauno Pärssinen: Juuriltaan reväistyt)
*
Jätin tämän kertomatta tarinassani, mutta kun
tänään on Värtsin kommenteissa puhuttu sopivasti
myös karhunkaadosta eikä itselläni ole osaa eikä arpaa
tähän Ignoin aikoinaan saamaan kunniaan, niin voinen
mainita tämän jo historian kätköihin unohoittuneen tapahtuman.