Hellepakolainen

Vielähän tämä Suomen kesä menettelisi jos ei olisi näitä hellekausia. Hups, mitä tulinkaan huomaamattani kirjoittaneeksi! Näen jo silmissäni mielipidepalstat joissa minut toivotetaan tervemenneeksi Grönlantiin taikka jonnekin muille arktisille alueille.

Mä vaikka kärsinkin

Kesän lämmöstähän tulee nauttia, ei sitä saa ruveta arvostelemaan. Pakkasta ja viimaa voi kyllä kauhistella, mutta ei missään tapauksessa lämpöaaltoja. Täytyneekin siis avata tätä mielipidettäni hieman perusteellisemmin.

Mutta kun tarkemmin ajattelen, niin syyhän ei ole suinkaan säässä vaan minussa itsessäni, tai oikeastaan kehossani joka ei ole nuorenakaan sietänyt liiallista paahdetta. Aina on täytynyt etsiä varjopaikkoja ja pitää ehdottomasti jonkinlainen, mieluummin kasvot suojaava, päähine päässä. Eikä tässä vielä kaikki. Pari kolme kesää on jo mennyt siten että iltapäivän kuumimman paahteen aikana on ollut viisainta siirtyä sisätiloihin., ja mieluimmin vielä pötkölleen. Vaan eikös ne immeiset siellä päivantasaajan seutuvillakin vietä oikein siestaa kaikkein hektisimpinä hetkinä. Meillä kaikilla ei tietenkään ole mahdollisuutta vetäytyä varjoon ”työn, levon tai sairauden takia”, tämän ymmärrän paremmin kuin hyvin.

Hengityksen täyttää pöly sekä hiili

Asfalttityömaat ovat oikein malliesimerkki siitä kuinka töitä paiskitaan päivän porottaessa shortsit jalassa ja kroppa pikimustaksi ruskettuneena.

Ainakin uusimmissa autoissa alkaa olla jo ilmastointilaitteet, mutta onpa sitä oltu sellaisillakin helteisillä Vennäin reissuilla että kun tiet ovat olleet yhtä pölypilveä niin ilmastointi on täytynyt sulkea ainakin hetkellisesti.

Missä Syvärin tuolla puolen lie oltu eräänäkin suvena pahimpaan paarma-aikaan. Aina kun bussin ovi avattiin ärhäkkä paarmalauma syöksyi sisätiloihin. Onneksi eräs matkalla mukana ollut mies oli pakannut – aivan sattumoisin – paristokäyttöisen kärpäslätkän pakaasiinsa. Niinpä grillatun paarman tuoksu täytti hetkellisesti ainakin auton etuosan, emme kuitenkaan ryhtyneet niitä maistelemaan vaikka olisivat olleet kuinka proteiinipitoista sapuskaa.

Miksi sen silti hylkäisin

Talvella sitä haaveilee kuinka ihanaa kesällä olisi loikoilla riippumatossa. Linnut livertävät, koivujen lehvistöt suhisevat ja mehiläiset pörräävät tuoksuvissa kukissa. Sitä aivan unohtaa kimppuun hyökkäävät hyttyset sun muut pörriäiset tästä idyllistä uneksiessaan.

Männä vuosina saimme lahjaksi oranssi-siniraidallisen, markiisikankaisen riippukeinun. Pitkän kimputuksen jälkeen siippa suostui asentamaan sen kahden rantakoivun väliin, pienen jyrkänteen reunalle. Sitten hän tuli ilmoittamaan että keinu olisi koeajoa vailla valmis. Juoksujalkaa kipaisin alas rantaan, levitin käteni siiviksi ja rojahdin sekunniksi selälleni poikkipäin liian pinkeäksi vedetyn kankaan päälle. Keinu toimi kuin lentäjien katapultti-istuin. Ennenkuin ehdin tajutakaan tein pari kuperkeikkaa takaperien kerien ja päädyin suoraan nokkospuskaan. Siinä olisi ollut piilokameralle töitä jos kellä olisi sellainen sattunut olemaan. Siippa seurasi kauhistuneena ilmalentoani mökin kuistilta. Se siitä riippukeinusta. Keinu odotteli turhaan koko kesän lekottelijaa, urhoollisesti se kesti sateet ja helteet. Ehti mokoma haalistua aivan harmaaksikin. Sen jälkeen se on toiminut aitan seinällä roikkuvana istuinpehmusteiden säilytyspaikkana.

Joka tuo illan viileyden

Kaksinistuttava pihakeinu on myös oiva levähdyspaikka kuten hämärä, vanha hirsiaittakin. Aitassa on kuvalehtipinoja ja vanhoja dekkareita odottamassa sellaista päivää kun sade ropisee peltikattoon ja mökkiläisen agendaan ei ole merkitty muuta kuin löhöilyä. Tiedä vaikka sellainen hetki koittaisi jo silloin kun tämäkin tarina ilmestyy luettavaksenne.

Tällä hetkellä mittari näyttää kolmeakymmentä Celsiusastetta puolivarjon puolella. Olen pakoillut hellettä koko päivän sisätiloissa, mutta saattaapi käydä niinkin että teemme vielä illan siiranteella soutulenkin saarten ympäri. Iltahan on vielä nuori ja luonto kukoistaa kuin juhannusmorsian.

Teksti ja kuvat Tellervo