Kiirehdin askeleitani Joensuun kävelykadulla. Joku nainen lähestyi minua ja työnsi eteeni pahvimukin, jonka pohjalla kuulin muutaman kolikon kilahtavan. Yhdellä silmäyksellä luokittelin hänet kerjäläiseksi. Heitä on siis täälläkin!
Jatkoin matkaani tuntien kuitenkin pientä syyllisyyttä torjuttuani tuntemattoman naisen pyynnön. Olisinhan voinut tipauttaa hänen mukiinsa jokusen lantin entisten lisäksi, siten olisimme saaneet molemmat hyvän mielen. Jatkoin pohdiskeluani: Kuka hän on? Mikä ihme sai hänet jättämään tutun kotiseutunsa ja tulemaan tänne kerjäläiseksi? Eikö lähempää olisi löytynyt työtä ja toimeentuloa? Hänellä saattoi olla perhettäkin. Entäpä jos hän ei ole täällä edes omasta tahdostaan, vaan onkin jonkin rikollisjengin hyväksi toimiva henkilö, eikä sellaista ilmiötä tulisi suosia? Kukapa tietää.
Kysymyksiä nousi mieleeni enemmän kuin niihin järjellisiä vastauksia. Hänen elämäntilanteeseensa verrattuna itselläni on turvattu elämä. Tuon kerjäävän naisen kotimaassa ei ole kyetty tekemään riittävästi hänen toimeentulonsa turvaamiseksi, mutta jotain konkreettista heidän elämänlaatunsa parantamiseksi täytyisi tehdä. Onko jokainen oman onnensa seppä? Myös humanitääristä apua tarvitaan, rinnalla kulkijoita. Seuraavalla kerralla mukin ojentajalle pistän jonkin lantin, koska olisihan näissä elämänarpajaisissa osat saattaneet mennä toisinkin. Entäpä jos itse olisin hänen paikallaan?
Katusoittaja tienaa hyvin
Tuo otsikko osui silmiini jostain joku päivä sitten. En tiedä totuutta. Katusoittajat ovat tuttu näky kesäisin Joensuunkin kaduilla jo useiden vuosien ajalta. Tunnetilastani riippuen olen heittänyt jonkun kolikon heidän kippoonsa tai kävellyt vain ohi.
Eräässä tv- ohjelmassa helsinkiläinen katusoittaja kertoi tienaavansa noin 20 euroa päivässä. Siitä summasta kului osa hänen omaan elantoonsa ja asuntona toimivan auton kuluihin. Jotain jäi kuukausien mittaisen työrupeaman jälkeen kotiinkin vietäväksi. Kovaa työtä näytti soittaminen talvipakkasella olevan. Haitarikin yski.
Sykähdyttävin muisto katusoittajasta jäi mieleeni eräältä Tanskan matkalta, jossa soittaja tunnisti meidät suomalaisiksi ja vetäisi haitaristaan ”Suhmuran Santran.” Eikä hän tiennyt, kuinka lähelle nuoruuteni kotikylää tämä musiikkivalinta osui!
Maija- Liisa
KERJÄÄMINEN ON AMMATTI!
Me Suomessa emme ole tottuneet siihen, että kadulla kerjätään. Meille se on hämmentävä kokemus antaako rahaa vai olla antamatta. Kerjäämistä tapahtuu siellä missä se tuottaa tulosta ja tällä hetkellä meidän maa on sellainen jossa kannattaa kerjätä.
Oletteko miettineet millä tavalla nämä kerjäläiset meille tulevat. Kenen kustantamana vai kävelevätkö he nämä välimatkat. Todellisuudessa kerjääminen on mafian kaltaista toimintaa johon on kytkeytynyt muu kovempi rikollisuus kuten prostituutio, asuntomurrot, taskuvarkaudet , huumeiden välitys ja ihmiskauppa. Kerjääjinä toimivat naiset ja lapset, jotka ovat taitavia saamaan aikaan syyllisyyden tunteen ja säälin tunteen, jolloin se lantti tipahtaa siihen mukiin. Valvojina toimivat miehet ja vanhemmat naiset, jotka seuraavat sivummalla, että kerjääjä pysyy työssään ja käy sitten aika-ajoin kokoamassa rahan taskuunsa sillä eihän kerjäläisen kuppi saa olla liian täysi.
Erityisesti lapsikerjäläiset koulutetaan siihen kerjäämiseen. Se on arkielämän psykologiaa osata manipuloita auttamisen halu esille ja saada se lantti mukiin. Kun annatte lantin kerjäläiselle annatte lantin romaanimafialle ja tuette kansainvälistä yli Euroopan ulottuvaa rikollisuutta.
Tarinoita ja kertomuksia työttömyydestä, syrjinnästä ja köyhyydestä on osattu kertoa koko tämän ihmiskunnan olemassa olemisen ajan. Ne ovat sepittelyä sillä kuten otisikossa sanon kerjääminen on kerjäläisen ammatti. En katso olevani mikään rasisti kun sanon rikollista rikolliseksi.
Eivät kulje kerjuulla
maajalassa
tämän päivän huutolaislapset,
eivät leipää kerjää,
kulkevat kaduilla
särkevät ikkunoita
lyövät vastaantulevia
ryöstävät vanhuksia,
kerjäävät rakkautta —
elämän huutolaiset.
runo
Maaria Leinonen
Olihan niitä kerjäläisiä ennenkin ,ne oli yleensä ALKON pysäkillä.
Kuule heitä markka Tikkurilan dösä kyydistä puuttuu vähän, nämä
oli harmitrtomia kavereita,jos kaverille markan antoi niin ties
että siitä on tuloja valtiolle verojen muodossa.
Maija-Liisa on nostanut esiin hyvinkin ajankohtaisen
asian. Silti palaan muistoissani Hämeenlinnan aikoihin
vv 1945-1948.
*
Elettiin pahinta ruokapula-aikaa, pulaa oli tietysti
kaikesta muustakin. Mieleeni on jäänyt iäkkäät
”luutamummot” joita kävi useinkin portaillamme, monesti
ovipieleen jäi luuta kun kävijä poistui jokin äidin
antama pikku nöttönen kainalossaan.
*
Olin saanut Toivo-sedältä komean sinivalkoisen, puisen
hyrrän. Toivo oli töissä Lahden seudulla lankarullatehtaassa,
ehkä hän oli sorvannut sen siellä.
Päivänä muutamana ovellamme oli kerjäläismummo pienen
lapsenlapsensa kanssa. Kun hän kertoili keittiönpöydän ääressä
elämänkohtaloitaan minä esittelin kammarin lattialla pojalle
uutta hyrrääni.
Siinä sitten äiti ilmestyikin ovelle, juuri kun poika pyöritti
hyrrää riemumielin, ja kuulin äidin äänen sanovan että
Telle haluaa lajoittaa hyrrän sinulle! En uskonut korviani,
äiti oli takuulla erehtynyt.
Niin siinä vain kävi että mummo ja pikkupoika poistuivat
kiitellen ovestamme, mutta minä en ollut iloinen antaja,
en sinne päinkään. Pitkään kiukkuilin äidille tästä erheeksi
luulemastani tapahtumasta.
*
Muistanko jotain muita vähäisiä lelujani tuolta ajalta?
En muista. Nyt osaan katsoa tuotakin hetkeä oikeasta näkökulmasta
ja iloita siitä että jos rakas esine menikin niin jäi
ikimuistoinen tarina. Sillä hetkellä tein tietämättäni ainakin yhden ikäiseni lapsen elämän onnellisemmaksi.
Lapsuudessani meidän omat roomaanit kiersivät kyliä
hevoskyydillä ja pyysivät taloista yösijaa. Äiti jostain
kumman syystä majoitti heitä silloin tällöin meille.
Jotain heille täytyi myös antaa: leipää, perunoita, hevoselle
heiniä jne. Äiti varmasti muisti omat evakkoaikansa, jolloin
koko suvun täytyi asua toisten nurkissa.
Olisihan täällä Suomessa kesäaikaan romanialaisillekin vaikka
marjanpoimintaa, työtä.
Ajattelin pyytää jonakin kesäpäivänä jonkin kerjäläisnaisen
kanssani torikahvioon piirakalle ja kahville, saisi hän
siinä lahjoitukseni itselleen. Saa nähdä lähteekö?
Täällä oli takavuosina romanialainen viuluvirtuoosi, Vasili
Pantire, Joensuun kaupunginorkesterissa soittamassa. Hän
käy silloin tällöin vieläkin tänne jääneiden ystäviensä
syntymäpäivillä ja häissä yms. soittamassa.
Onhan täällä monenlaista onnenkerjäläistä keskuudessamme.
Vasili soitti ihanasti ja soittaa varmasti vieläkin.
Ajankohtaisissa keskusteluissa eduskuntatyöskentelyssä on ”Omantunnon kysymykset”. Tämä suhtautuminen kerjäläisiin on mielestäni sellainen. Mielellään auttaisi noin kurjassa asemassa olevaa kerjääjää, mutta mutta..
Olen tavannut montakin suomalaista joilta puuttuu matkalipusta euro tai pari. Olen joskus tarjoutunut ostamaan sen lipun..
Kerran kyläkaupan pihassa nainen pyysi paria euroa, kun pitäisi saada maitopurkki. Kävin kaupassa ja toin hälle maitopurkin. Lieneekö ollut tyytyväinen, en tiedä.
Toiste sama nainen pyysi kahta ja puolta euroa, kun ei ole saanut syödä aikoihin. Vein hänet lähellä olevaan ruokapaikkaan ja tarjosin ruuan. Juomana oli maito, kotikalja ja vesi. Jano tuntui kuitenkin vielä jääneen koska pyyteli vielä olutta päälle. Sitä en ostanut.
Kerran olisi pitänyt itsekin alkaa kerjäämään. Olin Lahdessa ja matkalla Riihimäelle kouluun. Soitin keskustan puhelinkopista ja kukkaro jäi sinne. Kun palasin hetken päästä etsimään niin kukkaro oli kadonnut. Olin rahaton. Pankissa oli rahaa, mutta ilman henkilöpapereita ei ei rahaa tippunut, erittäin kylmiä katseita vain.
Kassissa oli kynäpenaali, jossa muutamia kolikoita kahvirahoiksi. Juna-asemalta kyselin lippua mihin asti niillä pääsisi. Ei juuri minnekkään. Jäin odottelemaan paikallisjunaa ilman lippua, odottaen jotain ihmettä tapahtuvaksi. Sitä ei tapahtunut. Näytin jo asemalaiturilla konnarille kaikki rahani ja sanoin, että veisi sinne asti mihin rahat riittää. Kävelen sitten lopun matkan. Konnari mittaili minut katseellaan päästä jalkoihin ja sanoi että melkein joka päivä joltain on ”kukkaro varastettu”. Minun tarinaan hän uskoi kun olin siististi pukeutunut enkä hajahtanut vanhoille viinaksille. Sanoi, että tule tuonne konnarivaunuun. Siellä sain olla ilmaiseksi perille asti. Kolikot olivat vielä tarpeen kun piti ajaa bussilla loppumatka Riihimäen asemalta koululle suuren kassin kanssa.
Kyllä maailma on kylmä ja kolkko ilman rahaa ja luottoa.
Vaikutta siltä kuin ette uskoisi kerjäämisen olevan Euroopanlaajuista järjestettyä toimintaa, jossa kerjääjä on siellä alimmalla tasolla työntekijänä. Johtoporras ja hyötyjät ovat muualla. Intiassa murjotaan pikkulapsia invaliideiksi, että ihmisiltä säälistä joku lantti heltiäisi. Lapsia roomaanikerjäläisetkin käyttävät kerjäämiseen. Lapselle annetaan rahaa helpommin säälistä. Kun olette maininneet kotimaan lantin pyytäjiä niin samalla olette tajunneet sen rahan menevän alkoholiin. Romaanikerjäläisen raha menee mafian taskuun ja kerjäläinen senkun kerjää ja jos ei kerjää kuritetaan kunnes kerjää tai kuolee. Kun rahaa ei kerjäläiselle anneta niin kerjääminen siirtyy muualle, mutta ei lopu koskaan. Aina löytyy niitä joilta kolikko irtoaa. Kerjääminen on ammatti aivan kuin työtä tekisi.
Sanotaan,että on rahaa kun on ystäviä, vai oliko se
juuri toisin päin. Alpolla on ollut kiperä tilanne kukkaron
kadottua. Löysin kerran puhelinkopista rahakukkaron, mutta
ei tullut mieleeni ottaa sitä rahoineen. Jonkin aikaa odoteltuani
kioskin luona, juoksi hengästynyt nainen kukkaroaan etsimään.
Sanotaan, että ei pidä antaa rahaa kerjäläisille, menevät
rikollisille. Näin varmaan usein on. Olen muutaman kerran
joutunut pettymään näihin virallisiin avustuskeräyksiin, koska
niissäkään ei ole takeita rahan oikeaan osoitteeseen menemiselle.
Saa myöhemmin kuulla, että varoja on käytetty väärin.
lähteeköhän
Piti ensin kokeilla totteleeko kone, kun aluksi kieltäytyi.
Ja sitten varsinainen kommentti.
Kostamuksessa sattui kerran pari pojannassikkaa pyytelemään rahaa, kun kotona ei ollut leipää. Menin kauppan ja ostin muhkean ruisleivän. Oli poikien naamat hyvän näköiset, kun ojensin heille leivän.
Sattuipa samoilla seutuvilla, Vuonnisessa, naisihminen paikalle ja kerjäsi rahaa blinin saadakseen, kahvilassa kun oltiin. Minä kysyin, miksei hän osta jauhoja ja valmista itse. Tulisihan se halvemmaksi. ”Ei ole kiuasta”, oli nopea vastaus.
Joensuun Prisman parkkipaikalla auton ikkunaan koputti mies ja kysyi olisiko minulla antaa vitosta kun pitäisi saada Vinettopullo. Annoin vitosen. Hän kiitti ja samalla huusi parkkipaikan yli kovalla äänellä ”Kato nyt, sulla ei ollut rahaa vaikka on hieno Mersu. Tällä miehellä oli rahaa vaikka ei ole kuin vanha Fiesta”.
Uskon, että raha meni siihen tarkoitukseen mihin oli pyydettykin.
Olen nähnyt reissuillani näitä vammaisia lapsia käytettävän
kerjääjinä kaduilla, ei tarvinnut Intiaankaan asti mennä.
Heitä oli Madeiralla. Se oli hirveän näköistä. Lasten avulla
kerättiin säälipisteitä ja siinä ohella rahaa.
Jos lainsäädännöllä ei kerjäämiseen puututa, meidän on kai
totuttava kerjäläisiin kaduillamme.
Voisi ajatella, ettei Romaniastakaan lähde liikkeelle ne
kaikista kurjimmassa asemassa olevat ihmiset, vaan romaaniväestön
parempiosaiset.
En oikein jaksa uskoa, että Joensuun kokoisessa kaupungissa
kovin hyvin tienaa. Joutuvat kerjääjät itse laittamaan
purkkiinsa sen pohjakassan, että näyttäisi saadun rahaa.
Eikö kuitenkin ole parempi, kun pyytää, ettei tarvitse varastaa.
Varkaitakin kuuluu tällä kylällä olevan pitäkää ovenne säpissä
älkääkä luottako ihmisiin älkääkä eläimiin.
MirjaSisko
Äitini kertoi romanien käyneen useasti kotonamme Sikkerivaarassa kerjuulla, pyytämässä tyyliin: ”Anna hyvä emäntä leipää..” Mitä milloinkin tarvitsivat; voita, maitoa, jne.
Saapuivat eräänä syksynä perunannostopäivänä. Äiti sanoi heille että, saatte perunaa niin paljon kuin vain jaksatte itse kerätä ja kantaa mukananne. Äidin mielestä reilu tarjous, koska halusi auttaa. Perunat jäivät heiltä keräämättä.. ja näin ollen saamatta.
Kotipihani läheltä romanit ostivat itselleen mökin,
joten he olivat usein kotonani käymässä, taisi olla
maitotinki myös. Samoin hevoselle täytyi jatkuvasti antaa
heiniä. Maidosta muistaakseni maksoivat. Sitten kotiväkeni
esitti heimon nuorille miehille heinäntekoaikaan, josko
tulisivät heinätöihin, niin saisivat siitä samalla myös
omalle hevoselleen heiniä. Miehet tulivat, mutta muutaman
tunnin kuluttua läksivät, oli kuulema liian raskasta työ.
Eräs niistä suvun iäkkäistä naisista kävi meillä joskus
saunassa, ja niinpä kerran talvipakkasella hän tuli sitä
kinttupolkua pitkin, vaatteet kainalossa alasti sisälle.
Se ei ole tavallista heidän kulttuurissaan.
Totta puhuen, niistä kulttuurieroista johtuvista seikoista
johtuen saimme monet hyvät naurut itsellemme.
***
Meidän koulussa oli sellainen tapa, että lähes joka päivä
veisasimme koulupäivän päätteeksi virrestä 380, koska valaisee
koin tähtönen, mua köyhää kerjääjää… Olen allerginen sille
virrelle.
Maija-Liisa; Päinvastoin kuin Sinulla, ”Koska valaisee kointähtönen”, on kuulunut lempivirsiini lapsesta saakka.
Marja-Liisa; ”Koska valaisee kointähtönen”, on virsi 361. Tykkään virrestä, on ilo veisata sitä, kunnon urkumusiikin kera.
380 on ”Herra hoida lastasi….”
Mikko; Silloin kun me Maija-Liisan kanssa ollaan käyty koulua ko. virren numero oli 380 ja meillä on vielä ne vanhat numerot muistissa.
Tosiaan, kaikki muuttuu. Päivittäähän nykyisin ”Liberaaliteologit” Raamattuakin. Mikään ei ole Pyhää, eikä pysyvää.
Mikko, ne ”liberaalikanttorit” ovat vaihtaneet virsien numeroita. Mutta hakemistosta löytyy aina oikea numero, elleivät virren alkusanat ole muuttuneet.
Mitä tulee ”pyhyyteen”, niin Jeesus se vasta muutti pyhien asioiden sisältöjä fariseuksista ja kirjanoppineista välittämättä.
Raamatun päivittäminen ei ole niin vaarallista, koska varsin helposti voi saada käsiinsä vanhoja suomennoksia. Ja jos on oikein ”kriittinen”, voi kirjastosta kysellä Biblia hebraigaa tai Novum testamenttia. Ei tarvitse kärvistellä kaikenmaailman liberaalien kääntäjien virheiden äärellä.
Vanhoja saarnojakin on julkaistu kirjoina. Niiden kielen takaa voi opetella puheen ymmärtämistä.
Mutta kyllähän minä jossain määrin käsitän teologien arvostelua, kun parhaillaan yritän tutustua perunan historiaan ja erityisesti niiden maatiaislajikkeisiin, joiden makua eivät ”liberaaliviljelijät” ole muuttaneet tuotantotehokkaiksi. Teologina on pakko kysellä neuvoja entiseltä rippikoulupojaltani, joka on nyt ammattitaitoinen perunaneuvoja. Niin on katekismuksen ääreltä siirrytty perunakirjoihin.
Oppia ikä kaikki, sanoivat isä ja äiti, kun pojan kouluun panivat. Aakkoset olivat silloin outoja koukeroita. Lukutaidon löydyttyä oli pakko myöntää, että myös asiat ja opit ovat vaikeita. Niinpä konservatiiviseksi tunnustautunut opettajani, dogmatiikan professori Osmo Tiiliä neuvoikin meitä nuoria ”radikaaleja”, että uusien oppien esittäjiä on oven takana odottamassa uusien oppien esittäjät.
Myöhemmin opin joltain viisaalta, että todellinen radikalismi on juurille menemistä. Raamatun kääntämisessä se merkitsee hyvin työlästä ensimmäisten käsikirjoitusten ja sen aikaisen kulttuurin tutkimista. Onneksi tavallisen papin ei tarvitse sitä harrastaa. Hän voi luottaa viisaampien aikaansaannoksiin ja samalla kuitenkin varautua siihen, että löytyy taas ja taas uutta tietoa.
1 Kor.13:8-13 (XII yleisen Kirkolliskokouksen v. 1938 käytäntöön ottama suomennos).
Terveisiä Pohjanmaalta ja meren rannalta Vaasan takaa. Raippaluodossa kapusin näkötorniin ja ihailin ”maailman perinnemaisemaa”. Se oli kivikkoista ja sokkeloista, ei Wärtsilän laivoille kulkukelpoista. Ehkä viikingit muinoin siellä puikkelehtivat. Mutta on se siitä huolimatta vaalimisen arvoista, vaikka eivät laivat siellä seilaakaan.
Ierikka
Kaustajärven sanonta oli: luoja ei laiskoja elätä.
Uskonto on minulle tärkeä elementti elämässä. Pienenä pyhäkouluun kuljettiin. Kesäisin jalkasin ja veneellä. Talvisin suksilla ja potkurilla. Pieninkin kynnelle kykenevä mukaan otettiin. Vanhemmat sisarukset pienistä sisaristaan huolehti.
Tämä on jäänyt minun mieleeni erityisesti.
Mentiin Antti Niiraaseen pienet osallistujat. Pyhäkoulu oli puolimatkassa Kaustajärven ja Värtsiläkylän välissä. Minä pääsin mukaan pitkään potkurijonoon istumaan sisarusten potkurinpäälle jonon keskivaiheille. Hukkusuoralla paluumatkalla
pyhäkoululapset kertoivat. Kertoivat vanhempiensa kertomia tarinoita tämäntien vaiheista, miten Suomi taas nostettiin jaloilleen ja kansakunnaksi kansakuntien joukkohon. Hukkusuo on nimensä arvoinen, siitä on monta tarinaa. Pankaa te tämän suon tuntijat kynänne viiltämään paperipintaa taikka näpyttäkää tarinat näppäimiä näpytellen sekin historia on eletty. Tarinat ovat sodanjälkeisen suomen selviytymiseen liittyviä tarinoita.