Kuva: Maija- Liisa
Osuipa käsiini omilta kouluajoiltani, 50- ja 60- luvuilta olevat muistovihkot. Mikä nostalginen tunnelma ihanista käsinkirjoitetuista muistoista tuli mieleeni! Onneksi olen säilyttänyt kavereiden vihkoihini kirjoittamat muistot. Vihkoja kierrätettiin meidän tyttöjen kesken ja niihin kirjoitettiin värssyjä osoituksena ikuisesti kestävästä ystävyydestä. Samoin kiiltokuvia liimattiin ja vaihdettiin.
Muistojen sisältö vaihtelee ystävyyden osoituksista, onnen toivotusten kautta uskonnollisiin ja isänmaallisiin aiheisiin. Eikä orastava romantiikkakaan muistojen joukosta puutu. Emme kai muistoja kirjoittaessamme kovin paljon niiden sisältöä miettineet, kunhan muistimme hyvän värssyn. Tässä joitakin esimerkkejä noista kouluaikojen aarteista:
Hetken helmistä herttaisista, elämä punottu on. Puhtaita hetkiä, kirkkaita helmiä, sielusi janotkohon.
Käsi pieni kirjoitti, mut ei tiennyt kelle, silloin sydän kuiskasi; Maija- tytölle.
Leivon lailla kaunihilla, Luoja loi sun kasvamaan, säilytä siis puhtahana nuoruutesi ryytimaa.
Kun nuoruuden aika on ruusuinen ja riemuinen sen joka puoli, ota tiestäsi vaari ja suunnasta sen, älä kaikista ruusuista huoli.
Onni olkoon osanasi elämäsi retkellä, nätti poika vierelläsi vihkimisen hetkellä.
Ystävyys se on sellainen ukko, jolla on taskussa avain sekä lukko. Niillä se ystävät yhteen sitoo, niin kuin maamies pellolla lyhteet.
Kissa istui ikkunalla, kutoi pientä sukkaa, älä itke Maija- rukka, itkusi menee hukkaan.
Kun sinä kukkia kastelet, niin kastele ahkerasti. Kun sinä Jumalaa rakastat ,niin rakasta iäisesti.
Vihkon kun tämän täyteen saat monista muistelmista, pane se piiloon kaapin taa pöydältä näkyvistä. Sitten kun tulet vanhaksi ja painaa huolten taakka, saat menneitä aikoja muistella aina nuoruuden päiviltä saakka.
Kaikki oli niin viatonta siihen aikaan. Nyt todella lämmittävät silloin kirjoitetut suloiset värssyt, ovatpa monet muistovärssyjen kirjoittajat säilyneet ystävä- ja tuttavapiirissäni näihin päiviin saakka.
Joidenkin värssyjen kirjoittajan kohdalla jään miettimään, mitä hänelle nyt kuuluu? Onpa heitäkin, joiden tiedän jo menneen rajan taa. Heistäkin muisto jäi.
Maija- Liisa
Nämä taisivat olla niitä ”tyttöjen juttuja”
sanan varsinaisessa merkityksessä. En muista, että
omissa muistovihkoissani olisi ollut yhdenkään
pojan kirjoitusta, opettajien kylläkin.
Pidetty kansakoulunopettajamme Unto Sorjonen
oli kirjoittanut kauniilla käsialalla ja sinipunertavalla
musteella: Laulaa lintu heleästi kevätaamun puistossa,
linnun lailla laulat sinä ystäväisi muistossa.
Vaikka muistovihkoni ovat kadonneet taivahan tuuliin
ovat monet säkeet ja kiiltokuvat säilyneet tuoreina
mielessäni.
Asiasanalla ”muistovihko” löytyy kirjastoistakin monia
eri kirjoja tästä tyttöjen runovihkoperinteestä.
*
Muistovihkot vaihtuivat myöhemmin teinikalenteriin, jossa
oli eriväriset kannet vuosittain. Niihin kirjoiteltiin
elokuvissakäynnit, poikiin luodut silmäykset ja aina
välillä oli huudahdus ihanaa! Saattoipa olla salaperäinen
s -merkintäkin.
Oman teinikalenterini viimeinen merkintä on kesäkuulta
1963. Siihen on kirjoitettu että ”kihloihin”.
Niinpä näyttää poikien muistot puuttuvan..
Eihän pojat sellaisia..
JOs minä olisin kirjoittanut muiston sinun vihkoosi niin se olisi luultavimmin kuulunut näin;
Muista Telle, elävät kalat uivat vastavirtaan, mutta kuolleet kelluvat myötävirtaan.
Varsin pitkälti olen samaa mieltä vieläkin.
AA:lle. Otan mietelauseesi kohteliaisuutena.
Kuinka usein olenkaan tuntenut – ja halunnutkin
tuntea – itseni varsinaiseksi
vastarannan kiiskeksi.
Laittakkeepa poijat lissee ”värssyjä” meille
tyttölöille (jos tytöttely sallitaan) vaikka
tänne Värtsiin. Koskaan ei ole liian myöhäistä.
Kalamiehen muistovärssy:
Elämä on kuin lohipuro,
täynnä jalokaloja,
kahlaat siinä,
mutta lohet Sinun on kalastettava.
Hiukan edellisen sisältöinen:
Kyllähän Jumala merimiestä auttaa,
mutta merimiehen on itse soudettava.
Nämä kouluaikojen muistovärssyt ovat hellyttäviä muistoja. Ehkä
joku pojista olisi saattanut sellaisen kirjoittaa silloinkin,mutta itse en muista edes pyytäneeni ketään poikaa kirjoittamaan vihkooni.
Meillä luterilaisilla on tapana lukea joku värssy, runo tai muistolause läheisemme hautajaisissa. Se on monta kertaa kova
paikka. Kuvittelisin siinä tilanteessa värssyn lukemisen olevan
vieläkin vaikeampaa, jos lukija ei muutoin varsinaisesti edes
lue runoja. Sitten se on luettava itkun ja surun keskellä hautajaisissa.
Voisikohan tätä käytäntöä muuttaa siten, että hautajaisissa olisi
joku ulkopuolinen muistolauseiden lukija, joko seurakunnan tai
omaisten toimesta? Siinä samalla voisi lukea muistoadressitkin siunaustilaisuudessa, eikä vasta muistotilaisuudessa?
Värtsilän edesmennyt seurakunta lienee ensimmäisten joukossa, joissa kukat ja seppeleet muistolauseineen alettiin laskea arkulle ja sen ympärille heti alussa ennen hautaansiunaamisen varsinaista toimitusta. Tein sen havainnon, että minun oli aikaisempaa helpompi pitää puhe. Ilmeisesti tämä johtui kahdesta syystä: ensinnäkin paineita oli purkautunut saattoväen koko joukolla; toiseksi puhetta kuunneltiin aktiivisemmin, kun oli käyty arkun äärellä ja siten oli jännitys purkautunut.
Haudalla kukat ja seppeleet laskettiin kummulle ilman sanoja. Se sopi erityisen hyvin huonolla säällä.
Muistotilaisuudessa yritin houkutella useampiakin puheenvuoroja, ihan muutaman lauseen pituisiakin. Pidetyn postineidin Sistosen Helmin muistotilaisuudessa puheenvuoroja oli 11. Monet niistä saivat mielet erityisen hyvälle tuulelle.
Helmi ikäänkuin olisi ollut juhlassa mukana.
Pakko kertoa myös aivan toisenlaista tarinaa. Kouluvuosina oli taskussani peili, jonka takapuolelle oli kirjoitettu eri kielillä: ”Rakastan sinua!” Olin siis hyvin varustautunut kohtaamaan globaalin maailman. Venäjänkielistä tunnustusta ei peilin takana muistaakseni ollut. Tai sitten se rajaseudun nuoren mielestä on tarpeettomaksi miellettynä unohtunut. Sitä paitsi ei silloin ollut myöskään saatavissa venäläisiä vaimoja, niinkuin nykyisin.
Kerran olin vähällä käyttää japaninkielistä rakkauden tunnustusta. Olin järjestämässä Lemin musiikkijuhlia. Yksi konsertti pidettiin Lappeenranta-salissa. Japanilainen pianistinainen soitti aivan valloittavasti. Minulle oli annettu mieluisa tehtävä viedä hänelle kukkia. Polvet notkuen astelin lavalle, ojensin kukat ja – halasin kaunotarta. En kuitenkaan rohjennut sanoa: ”Do ai ju!”
Seuraavana päivänä luin Etelä-Saimaasta avioliittoneuvojan, pastori Matti J. Kurosen nuhtelun. Tein karmean virheen, kun halasin japanilaista naista. Minun olisi pitänyt kumartaa syvään kädet yhteen liitettyinä ja ojentaa suklaarasia. Mitähän pastori olisi kirjoittanut lehteen, jos olisin sanonut: ”Do ai ju”?
Harmittaa, kun se peili särkyi jossain elämäni vaiheessa. Olisi sillä varmasti käyttöä tavatessani ikä- ja lajitovereita tässä kieltensekoitteisessa maailmassa Baabelin tornien ja virtain äärellä.
Ierikka
Värtsissä on syksyn mittaan kirjoitettu niin paljon perunasta, että muistan vain yhden sellaisen muistovärssyn jota mukulana käyttettiin.
Onnea onnea onnea vaan, punainen tupa ja perunamaa.
Koska Kalevi johdatteli noin maalliseen aiheeseen kuin perunaan niin tulipa yksi muistovihkon värssyn tapainen mieleen.
”Rakkaus (tai rakastunut) on kuin peruna. Silläkin on silmät, mutta se ei näe mitään (tai ei ymmärrä mitä näkee)”
En muista varmasti miten se meni, mutta ajatus tuosta varmaan selviää.
Tietääkseni hautajaisissa voidaan jäättää myös äänettömät jäähyväiset. Eli tarkoittaa sitä, ettei muistolauseita lueta ääneen. Sitä mahdollisuutta ei varmaan moni sureva omainen tiedä. Mielestäni seurakunnan edustajan olisi kerrottava se saattoväelle
Onhan se jokin sanonta, että rakkaus on sokea, pitänee paikkansa.
Useinhan ne muistovärssyt jäävät lukematta. Jos kukkavihkoa on
useampi henkilö laskemassa, valitaan joukosta se ”pätevin” värssyn lukija.
Omalta kohdaltani olen huomannut, että valitsen lyhyen värsyn.
”Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa”. Tämä on ihmislajille hyvin haastava sananparsi. – Saarnaaja 3:1-8: ”Aika on olla vaiti ja aika puhua.” – ”Aika parantaa haavat”. – Matt.5:1-11: ”Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen”. ”Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä”. – 1 Joh.3:18: ”Lapsukai- set, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa”.
”Täytyy ajatella, mitä sanoo, ettei yhtäkkiä sano, mitä ajattelee”.
Ierikka
Nyt pysytään siis hautajaisvärssyissä, On noita joutunut miettimään ja yleensä koetan muistaa kahta asiaa. Sitä mitä oli vainajan elämä ja käsityksensä uskosta. Toinen ketkä omaisista ovat paikalla kuulemassa sen muistolauseen. Toistaiseksi ei ole tarvinnut etsiä muistolausetta ateistille. Kysynkin mitä sanoisitte sellaisen ihmisen hautajaisvärsyksi jolla ei ole ollut Jumalaa eikä käsitystä hengellisistä asioista. Luettaisiinko vanhan tinurin hautajaisvärsy.
En laittaisi ”tinurin värssyä”
Esittäisin ”Viimeisen tervehdyksen” naapurille ja kenties toivottaisin hyvää iäisyysmatkaa.
”Jumala on rakkaus”
Tämän Maija-Liisan tarinan kommenttirivillä
puhutaan myös viimeisistä tervehdyksistä.
*
Tänään, pyhäinmiestenpäivänä, otin tarkasteltavakseni
nipun vanhoja muistoadresseja.
Kerron tässä tarkemmin näiden kuusikymmentäluvun
alkupuolen surunvalitteluadressien ulkonäöstä.
Kaikille yhteistä on se, että silloin adressin
”kustantajan” nimi oli huomiota herättävän selvällä
tekstillä jo etukannessa.
*
Pinossa on parikymmentä Värtsilän Seurakunnan
Kukkasrahaston adressia. Musta-valkoisessa kuvassa
on Värtsilän uusi kirkko, tukeva aita ja tangossa liehuva Suomenlippu.
Kaikissa on sisäpuolella sama, kauniisti tekstattu
uskontunnustus.
*
Korpiselän Rajaseutuyhdistyksen Kukkasrahaston adressi
on rypykäistä, peessiä kartonkia ja kannessa piirretty
kirkko (Hoilola?). Sisällä ei ole valmista muistovärssyä.
*
Tohmajärven Seurakunnan Sankarien Muistorahaston adressin
kannessa on Tohmajärven kirkon kellotapuli piirrettynä,
sisällä sankarivainajien muistomerkin kuva ja painettu
teksti: ”Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään,
kuin että hän antaa henkensä ystäviensä edestä.”
*
Myös Invalidien Kukkasrahaston adresseja on useita.
Kannessa ei ole kuvaa, ainoastaan ”kustantajan” nimi.
Sisäpuolella painettu runo: ”On maa, johon kaikki jäljet katoaa”…
*
Heimarin Kukkasrahastoyhdistyksen adressi hämmästyttää,
sillä en tiedä mikä ko yhdistys on. Se selviää kuitenkin
takakannen sisäpuolelta ”…tuetaan Posti-virkamiesten
lepo- ja vanhainkoti Heimarin toimintaa”…
Nostan esiin vielä yhden adreesin jollaista en muista
aiemmin nähneeni. Sekin on rypykäistä kartonkia, kannessa
”kultakirjailua”. Sisäpuolella on teksti: ”Pyhän Sergein ja
Hermannin Weljeskunnan Muistelurahaston välityksellä”…
*
Muitakin adresseja on, mutta niiden ”kustantajat” ovat vielä
tänäkin päivänä esillä, tosin adressin takakanteen painettuna.
*
Viisikymmentä vuotta vanhojen adressien katselu ei ollut pelkästään niiden ulkonäön
tarkastelua eikä tuolloin edesmenneen vainajan muistelua.
Se oli myös matka Kaustajärven ympäristön silloiseen historiaan.
Mielenkiintoista paikallishistoriaa tämä Tellen ”adressikatsaus”.
Siitä tuli mieleeni, että Pälkjärven pitäjäseuralla on oma todella kaunis taiteilijan toteuttama adressi, joka käy sekä iloon, että suruun. Värssyn voi siihen kirjoittaa kukin oman mieltymyksensä mukaan. itse
Nykyisin ovat hautajaistestamentit yleistyneet,
jolloin hehkilö voi suunnitella itselleen sopivat
hautajaiset.
Olen pannut merkille, että kukkavihkot ovat myös
pienentyneet, jopa yhteen arkulle laskettavaan
kukkaan. Muistotilaisuuksissa muistellaan enemmän
edesmennyttä läheistä.
Oi Niitä Aikoja – Päivi Paunu
http://www.youtube.com/watch?v=QNSJyPOrnh4
Aika mennyt ei koskaan palaa…….!
Ei aika mennyt koskaan palaa – Taneli Mäkelä
http://www.youtube.com/watch?v=OPbgxZQ0HqU
Lisää nostalgiaa!