Talvisodan syttyessä
Se marraskuun viimeinen päivä vuonna 1939 oli ollut erikoisen mukava koulupäivä. Joulu oli tulossa, ja harjoiteltiin satunäytelmää kuusijuhlaa varten. Minulla oli näytelmässä Nukkumatin rooli. Puvustus (yöpuku ja hiippalakki) sekä rekvisiitta (sateenvarjo) olivat jo valmiina. Pienenä poikana nautin koulun juhlissa esiintymisestä. Iloisin mielin ja puolihölkkää lähdin koulusta kotiin.
Pussinpohjan mäessä tuli vastaan minua muutamaa vuotta vanhempi Viljo-serkkuni itkien ja huutaen: ”SOTA on syttynyt! SOTA on syttynyt!” En sillä hetkellä tajunnut, miten se tulisi vaikuttamaan meidän elämäämme Pussinpohjassa.
Syksyn aikana olin aikuisten puheista päätellyt, että pelättiin sodan syttymistä. Lehden etusivulla oli kuvia J.K. Paasikivestä lähdössä Moskovaan neuvotteluihin.
Kerrottiin saattoväen veisanneen virttä “Jumala ompi linnamme”. Se virsi samoin kuin Sillanpään marssilaulu tulivat hyvin tutuiksi talvisodan aikana. Nobelin kirjallisuuspalkinnon saatuaan v. 1939 Frans Emil oli kai sen ajan tunnetuimpia suomalaisia maailmalla.
Syksyllä toimeenpantiin pimennysharjoituksia. Isäkin oli tervapahvista tehnyt ikkunoihin pimennysverhot, jotka haisivat hirvittävän pahalle. Harjoituksen ajan istuttiin keittiön pöydän ääressä kynttilän valossa ja juotiin teetä. Leivän päällä oli teemakkaraa ja koskenlaskijaa. Ne eivät olleet ihan jokapäiväistä herkkua, joten siitä sen muistan. Minä yritin lueskella Risto Roopenpoikaa. En tiedä, ketkä mahtoivat kulkea kylällä vahtimassa, näkyikö jonkun ikkunoista valoja.
Seuraavana päivänä yritimme mennä vielä kouluun, mutta opettaja tuli ilmoittamaan, ettei koulutyötä voitu sotatilan vuoksi jatkaa. Koulu oli jo yön aikana muuttunut sotasairaalaksi. Eniten minua harmitti, kun sitä toivottua kuusijuhlaa ei voitukaan viettää, ja toiseksi se, kun patalapuntekele ja kullankeltainen lankakerä jäivät sinne pulpettiini. Ei se mikään käsityötaidon mestariteos ollut, mutta se lanka oli niin kauniin väristä.
Ensimmäisiä töitä sodan alkupäivinä oli kaasunaamarien valmistaminen. Se oli sideharsopussi, jossa oli hiiliä sisällä. Iltamyöhällä, kun uskalsin mennä Pussinpohjan mäkeen potkurilla laskettelemaan, kaulassa roikkui se omatekoinen kaasunaamari ja nimilappu kaiken varalta. Sodan alkaessa pelättiin venäläisten kaasuhyökkäystä.
Olin Immosessa Aunen ja Einon luona käymässä, kun tuli sodan ensimmäinen ilmahälytys. Kuultuani hälytyssireenin vihlovan äänen, tuntui siltä, että sydän pelosta pakahtuu. Sota oli tullut meille Pussinpohjaankin. Hädissäni ja itkien juoksin kotiin. Toiset olivat jo menossa osuusliikkeen kellariin, joka toimi väestönsuojana pussinpohjalaisille. Siinä hädissäni tuli mieleeni, että jotain kai täytyy minunkin pelastaa sodan jaloista, joten sieppasin eteisen lattialta nipun vanhoja sanomalehtiä ja juoksin toisten perästä.
Siellä sitten istuttiin pimeässä, kosteassa kellarissa ja kuunneltiin ulkoa kuuluvia ääniä. Sitä en muista, pommitettiinko Värtsilää ensimmäisellä kerralla. Viimein kuului vaara ohi- merkki, ja päästiin kellarista päivänvaloon. Vähitellen totuttiin siihen väestönsuojassa värjöttelyynkin.
Pussinpohjassa olo oli yhtä pelon vallassa elämistä. Se oli vaarallinen asuinpaikka, koska radalla oli aina suuret määrät bensaa säiliövaunuissa Sieltä kuskattiin polttoainetta rintamalle. Pussinpohjan mäkikin oli lähes lumeton, kun autot olivat möyrineet sen mustalle mullalle. Kipinät vain sinkoilivat potkurin jalaksista pimeässä illassa.
Useimpien koulutovereitteni isät olivat jo rintamalla. Minulla ei ollut sitä pelkoa, että isä olisi kaatunut sodassa. Hän oli jo sen verran iäkäs (50 v.), ettei enää joutunut sotaan.
Vaikka talvisodan syttymisestä tuleekin kuluneeksi jo 73 vuotta, silti ne tapahtumat eivät ole unohtuneet, eikä tarvitsekaan.
Pussinpohjan Masa
Minäkin muistan istuneeni naapurin kellarissa perunasäkin päällä vilttiin käärittynä. Erään kerran naapurin setä oli lomalla ja kysyi josko joku haluaisi tulla ulos katsomaan, kun pommikoneet tulevat. Olin halukas. Ikuinen muisto siitä jäi. Kiiluvat pisteet yömustalla taivaalla ja se JYLINÄ! Kerran kuulin saman jylinän lakassa ollessani täällä Värtsilässä. Hirveän korkealla se kone oli ja ilmeisesti Venäjän puolella. Mutta eivät tarvitseisi tulla niin lähelle jylistelemään
Isäni Veikko s.1918 oli armeijassa v.39 Kellomäellä, ja kuului siihen joukkoon, joka lauloi Paasikivelle Jumala Ompi Linnamme kun Kusti lähti viimeistä kertaa neuvottelemaan tavaritzien kanssa.
Kylläpä oli talvisodan ensipäivinä elämä erilaista pienessä maalaiskylän osassa parikymmentä kilometriä Värtsilästä etelään.
Päivällä olimme koulussa välitunnilla, kun suojeluskunnassa lähettinä ollut opettajan poika ajoi pihaan kovalla vauhdilla ja viskasi pyöränsä kuistin rappuja vasten ja juoksi sisälle. Välitunnin jälkeen opettaja tuli luokkaan itkien ja kertoi sodan alkaneen. Lauloimme isänmaan virren ja pääsimme kotiin. Koulumme loppui siihen. Seuraavana päivänä koulu oli jo rajan pinnasta tulleiden evakoiden taukopaikkana.
Ikkunoissa oli tietenkin määräyten mukaisesti jonkinlaiset pimennysverhot, mutta mitään muita erikoisia toimenpiteitä sodan varalta ei ollut. Ei meillä ollut pommisuojia, eikä meille ollut annettu sodan varalta mitään erityisiä ohjeita.
Parina ensimmäisenä päivänä koneiden ääni pelotti ja heti kun ääni kuului, näin silmissäni jo koneiden hahmona mustia pisteitä. Muutamassa päivässä pelko väistyi ja alkoi koneiden tiirailu.
Värtsilän suunnan pommilaivueet menivät meistä katsoen kylänosamme takapuolelta eikä myöskään hälytysäänet tai pommien putoamiset Värtsilästä meille kuuluneet. Sen sijaan olimme kuin teatterin eturivissä katsomassa Matkaselän pommituksia. Matkaselän suunnan pommilaivueet näyttivät kulkevat aivan kylän osamme päällitse.
Tiirailimme vihollisen koneita ulkosalla osaamatta edes pelätä. Usein koneet lensivät ilmatoprjunnan pelossa hyvin alhaalla, mutta en tiedä, että koneet olisivat talvisodan aikana kylässämme ihmisiä tulittaneet.
Ei ole omakohtaista kertomusta talvisodasta. Kerron Lieksan Kivivaaran asukkaan Ohtosen Valden kertomuksen sodan ensimmäisestä päivästä. Lieksan rajakyliä ei evakuoitu ennen sotaa. ”Valde kertoi että he olivat herännet juuri kun rajalla ( kiometrin päästä ) olevalta rajavartioasemalta kuului laukausten ääniä. Isä sanoi nyt Valte äkkiä hevonen valjaisiin ja vaimolle ota lasten vaatteet ja leipää mukaan nyt on kiire.” Valde muisti kun he kääntyivät pihatieltä valtatielle niin venäläinen sotilasosasto tuli juuri tien mutkan takaa näkyviin ja avasi kivääri tulituksen heitä kohti. ”Minä huitasin hevosta ohjasperillä ja menimme täyttä laukkaa tielle ja alamäkeen kohti Nurmijärven kylää. Luodit vain vihelsi ylitse ja pääsimme pois näkyvistä.” Valde oli tuolloin 16 vuotias.
Kivivaarasta noin 10 km pohjoiseen Hanhiahossa ei käynyt näin onnellisesti. Kun meikäläinen partio meni katsomaan onko Hanhiahon asukkaat päässeet evakkoon niin he tapasivat vain ruumiita ja poltetun talon.
Suuret kiitokset Teille, jotka kerrotte meille noistakin ikävistä muistoista. Ei ole enää pilvin pimein sellaisia, jotka muistavat sota-ajan ja jotka kertovat niistä ajoista.
Minunkin äitini kertoi lukuisat kerrat nuoruusajan tapahtumista, sodastakin. Silloin mielessäni manailin, että olisi jo hiljaa, olen kuullut ne tarinat jo sata kertaa.
Jo vuosia sitten hänkin on lähtenyt ”tuon ilmaisiin” eikä enää kerro. Nyt olisi jo kysyttävääkin, mutta vastaajaa ei enää ole. Lienenkö kertaakaan oikeasti kuunnellut mitä hän kertoi.
Unto Kortelaiselle tiedoksi, että kyllä ne ihmisiäkin tulittivat. Jumpurassa ihmisiksi luulemansa heinäseipäät saivat kyytiä.
Suomen Isovanhemmat Ry järjestää Sinisen hetken 13.03. klo 13.03 talvisodan päättymisen muistoksi. Matka Helsinkiin on tiedossa keväällä.
Tänään isänpäivänä muistan sotaan osallistuneita isiä. Oma muistikuvani tuosta ajasta on ikkunoiden peittäminen, ettei pieni mökki lumien keskellä antaisi valomerkkiä vieraille.
Eilen puhuttiin valosaasteesta, liiasta kaupunkien valaisemisesta, ettei enää voi nähdä tähtiä taivaalla. Vielä pahempi kaamoksessa on äänetön, kuollut luonto. Onko Talvivaara hallinnassa?
Onnitteluni tänään jokaiselle isälle ja heidän pojilleen ja
tyttärilleen!
Oma isäni oli mies, joka kutsuttiin sotilaspassin mukaan ylimääräisiin harjoituksiin ja liikekannalle panoon 8.10. 1939
”Työmaana on ollut mm. Suomussalmi- Raate”. Hänelle on korvattu
sotapalveluksessa kadonneet siviilivarusteet, 800 mk. Hän on saapunut ylimääräisiin harjoituksiin ja liikekannallepantuihin
joukkoihin 14.6.41 12/JR8. Näistä tehtävistä hänelle on maksettu
erorahaa 7.12.44. 280 mk.
Hän rakensi rintamamiestalon, jollaisia nousi ympäri Suomea jälleenrakennuksen aikana. Hän raivasi peltoa entisen, lähes olemattoman takukon lisäksi useita hehtaareja. Kivirauniot kasvoivat.Perheeseemme kuului sotaleski äitini ja kaksi sotaorvoiksi jäänyttä sisarpuolta. Minäkin siinä. Isä veti joskun
kunnon kännin ja piti krapulapäivän, mutta hän oli hyvä isä meille kolmelle. Talvisin ajelimme hevosella lumisia kyläteitä ja
isä lauloi: ”Juokse sinä humma, kun tuo taivas on niin tumma.”
Kysyttävää olisi nyt paljon, mutta vastaajaa ei enää ole.
Irenelle vastaan, että kyllä minäkin kuulin tarinaa, että koneet olisivat tulittaneet suolla olleita turveseipäitä luullen niitä sotilasosastoksi, mutta en kuullut ainoatakaan kertomusta, että kotikylässäni olisi talvisodan aikana vihollinen tulittanut ihmisiä. Jatkosodan kesä 1944 on sitten jo kokonaan eri juttu.
Irja Wendischin kirjaan ”Pitkä taistelu:
sotilaiden lasten selviytymistarinoita”
on koottu muisteluksia ja asioita joista
on vaiettu näihin päiviin saakka.
*
Eilen olimme saattamassa 92 vuotiasta
enoani, sotaveteraania, haudan lepoon
Taipaleen ortodoksisessa kirkossa Viinijärvellä.
Heti suruviestin saatuani minulle oli
selvää, että kukkalaitteeseen tulee teksti:
”Hymni soi holvissa hiljaa
tummana kaipuuta soi,
aika on korjannut viljaa,
sarka jo kynnetty on…”
*
Samassa laulussa mainitaan että
”Kertokaa lastenlapislle lauluin,
himmetä ei muisto koskaan saa…”
Pussinpohjan Masan kertomus herättää
monessa lukijassa henkilökohtaisia tai
kuultuja tuntemuksia.