Kuva: Irene Peuhkurinen.
Saapui syksy suurin aikein
rautaisena ritarina
ratsullansa, raudikolla.
Pisti peitsen Pirtajärveen,
sapelinsa Sääperihin.
Järvein suvisinisyyspä teräksisen sävyn sai.
Suuret salit salomailla
koristeli kokonansa:
katot kullalla silasi,
puiset pylvaat purppuralla.
Aurinko apunsa antoi,
kaiken laittoi loistamahan.
Sitä ihmettä ihaili
ihmisetkin innoissansa.
Mutta muuan musta yö
tuli turmioks´, tuhoksi.
Myrsky raastoi raunioiksi
koko krean komeuden.
Kullan piiskoi pirstaleiksi,
punavärit viima viskoi.
Pistävät sadepisarat
ruskan runteli ravaksi,
loiston liejuksi latisti.
Apeus ja alakulo
seisoi salojen saleissa.
Puiden oksat ojentuivat
kuni armoa anoen,
oksain kainalot kyynelin,
varpuin päissä pisaraiset.
Tulee hallan valkohuntu,
lumi lempeä, laupias,
luonnon laittavat lepäämään.
Tuisku tuutii talviuneen,
viri vaivuttaa väsyneet.
Silmuin sisällä elämä,
kesän kaiho kuoren alla.
Jopa olet hienosti sanaillut, Irene
Kyllä Irene osaa liidellä runon siivin,
näin luonnon moni-ilmeisten säidenkin innoittamana.
Näyttää jo talveksi kääntyvän.
No, metsäterveiset vielä Pentillekin!
Hei Irene !
Osasitpa sanoella
kalevalaksi runoella
Kun kätesi kynöä käytti
järkesi sanoeli
kaunihisti kuvaeli
mantujasi kotoisia
Sujuvaa runonlaulantaa.
*
Olen itsekin parhaillaan kalevalamittaisen
runon äärellä. Löysin kolmekymmentä vuotta
sitten tekemäni runon isovanhemmistani.
Sille on huomenna uusiokäyttöä eräässä
tilaisuudessa.
Ihmettelin kun siihen ei ollut ajanhammas pystynyt.
*
Soisi, ettei tälläinen perinne
vaipuisi kokonaan unholaan.
Irene maalasi maisemaa sanoilla. hänen kuvakieli ei ole köyhtynyt. Mukavaa lukea runoa jolla kuvataan vuodenajan vaihtumista ja sen tunnelmaa.
Ohi pulppuavan lähteen hän kävelee,
laulaa rakkaalleen tulevansa yli kuuraisen suon.
Taivaan laidoille kurjet muuttavat ohi samean syksyn,
ohi tervatun veneen.
Savuavan sätkän haju jää soutajan jälkeen.
Siikaa on verkoissa,
ja karheat kädet punastuvat.
Vene tummuu illaksi.
– maija-
Sinun Irene pitäisi ottaa yhteys kustantamoihin ja Pirtajärvi on ollut sulle luomisen paikka – hyvä Irene
Terv. jonninjoutavalta
Kiitokset kaikesta kannustuksesta! Eikä kukaan meistä ole jonninjoutava!
Tulis syksy, ja metsät ne vihreät veis
tulis talvi ja lumin ne peitteleis
– kai silloin mun rauhani palaa
Kiitos Irene nautinnollisesta syysrunosta. Tunnelmoin sen kuvissa ja tuntemuksissa pitkään.
Meillä on edelleenkin ”oksain kainalot kyynelin, varpuin päissä pisaraiset”. Syksy täällä länsirannikolla on useimmiten pitkä.Talvea ootellaan.
Tuli mieleen Mikko Perkoilan syyslaulun lohdullinen kertosäe:
”Ei syksy ole surua eikä kuolemaa:
pitkän kesän jälkeen
luonto levon saa.
Järvi menee riitteeseen,
metsä hiljenee.
Pian luontoäiti vetää
lumipeiton korvilleen”
Arja-Leena
Arja-Leena, tuliko Mikko Perkolan laulun myötä mieleen Patsolan syksy? utelen vain. Fågeli
Patsolan maisemat ovat selkeinä mielessä. Nautin vuodenaikojen selkeästä rytmistä. Vuodenajat todella erottuivat toisistaan.
Muistan, miten oudolta tuntui ensimmäinen syksy täällä. Lumipeite tuli vasta tammi-helmikuun vaihteessa.
Arja-Leena,kiitos Perkoilan säkeestä! Oli lohdullista saada lukea se juuri nyt tänä iltana, kun pari tuntia sitten kuulin ystäväni äidin päässeen tuonilmaisiin.Samaa levollisuutta kuin Perkoilan tekstissä oli tuon iäkkään vanhuksen viimeisissä päivissä ja lähdössä.
Runon lastut lenteli jo Lahtehenkin ja mielessä pilkahteli Pirtajärvi.
Kiitoksin AL