Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Vapaa-ajan asuntoakin voi kutsua kämpäksi, mökiksi, huvilaksi tai villaksi. Miltähän kuulostaisi jos mökkimme nimi olisi vaikka Villa Telle? No, ei ehkä kuitenkaan. Nimihän edellyttäisi, että mökillämme olisi tunnearvon lisäksi vaikkapa arvotauluja tai antiikkihuonekaluja joita sitten voisi esitellä sisustuslehtien palstoilla.
Villahousurock
Jokin firma mainosti viisikymmentäluvulla alusasujaan lauseella ”Villaa ylle”. Tyttölyseon tempperamenttinen musiikinopettajattar oli erittäin ihastunut tähän mainoslauseeseen ja selitti oppilaille useaan otteeseen sanojen ruotsinkieleen liittyvän jujun.
Koska me, teini-ikäiset tytöt, olimme juuri päässeet eroon harmaista ”pässin pökkimistä”, eli kutittavista pitkävartisista villasukista, emme olleet erityisen kiinnostuneita villa-asusteista. Tosin edestä napitettava villatakki kuului joka tytön garderoobiin. Sen sijaan villaiset välihousut taisivat olla silloin, jos vieläkin, koulupoikien painajaisuni.
Tuolla samaisella vuosikymmenellä vanhemman väen mielissä pahennusta herätivät villamyssymissit ja lättähatut. Isänikin, tuo sodankäynyt mies, muisti varoitella viittä tytärtään erityisesti näistä lättähatuista. Mutta koska se oli ajan pukeutumismuotia nuorison keskuudessa, niin kukapa siltä olisi voinut – tai edes halunnutkaan – välttyä. Villamyssymisseistä oli oikein lorukin: ”Villamyssymissi, lattialle….”, loppu jääköön näin perhelehden palstoilla mainitsematta.
Bää, bää lampaani, onko villoja?
Olen joskus kertonutkin Kaustajärven koulun keittäjättärestä joka kulki työmatkansakin käsitöitä tehden. Eipä sitä entisajan emännät joutaneet jouten istuskelemaankaan, vähintäin sukankudin oli aina käsillä. Näin anopillanikin. Hän neuloi pojilleen usemman harmaan sukkaparin joka vuosi. Ja hyvä oli että neuloi, vaikkei niitä tuona näppäskenkäaikana osannut oikein arvostaakaan. Tuli kohdeltua näitä ”aarteita” melkein kertakäyttötavarana.
Kun nuorellaparilla ei ollut vielä pyykkikonettakaan, jäivät käytetyt ja rikkinäiset saapassukat lojumaan usein pyykkikopan pohjalle, ainahan voi ottaa uuden, prässätyn parin varastosta. Alkuaikoina anoppi hieman tuhahteli tehdessään näitä likaisia löytöjä, mutta pian hän olikin niitä jo miniän avuksi pesemässä ja parsimassa.
Kun opimme tuntemaan toisemme paremmin, jätin sukkapyykkiä oikein tarkoituksellakin, sillä vierailun pitkittyessä anoppi ehti jo kysymään että olisiko ajankuluksi jotain pestävää tai parsittavaa. Silloin oli oikea hetki mennä penkomaan pelukoppaa.
Raajat saksaa, ihan kuin nuorena
Onko mitään hellyttävämpää kuin baby-langasta neulotut vauvan töppöset? Mari-mummo hypitteli meitä tyttösiä sylissään hyrritellen ”Tanssi mun vauvani/tanssi ja kiiku/eihän ne töppöset vanhana liiku”. Oikeassahan se mummo oli, ei liiku ei. Paitsi ehkä vielä jokaviikkoisessa vesijumpassa. Siellä jaksaa vanhakin heilua.
Talvikaudella mökki ehtii viilentyä poissa olomme aikana – peruslämmöstä huolimatta – niin, että olen varannut oven pieleen kopallisen villasukkia. Suurin osa äitini (jo edesmenneen) tai jonkun ystäväni kutomia. Siippa väittää yhtä ruskearantuista paria äitinsä tekemäksi. Saattavat ollakin, mene tiedä. Ilkeäisinköhän kertoa, että nytkin minulla on jalassani mökkivieraalta tuliaisiksi saamani kuvioneuleiset paksut villatöppöset sekä pinkit Reino-aamutossut.
Entinen villamyssymissi on ikääntyessään muuntunut villasukkafaniksi.
Teksti: Tellervo
Kuvat: Lissu Kaivolehto
Kummasti se vaan syksy saa ottamaan langat esille ja silmät viipyilemään kauppojen lankahyllyjen tienoilla. Jo joutuu joulukin mieleen. Onneksi taitaa nykynuoriso alkaa arvostaa mummojen neulomuksia. Milloinkahan tämä neulominen lasketaan mukaan bruttokansantuotteeseen?
Tutulta tuntuu Tellervon kertomus pässinpökkimistä. Näin joulun
lähestyessä saa myyjäisistäkin ostettua ihania villasukkia.
Mieleeni on jäänyt lapsuudesta äidin neuloma vihreä villamekko,
joka ylläni liihoittelin lumisella pihamaalla.
Tohtinenko kertoa sen, jotta minulla on mieheksi hieman poikkeava harrastus nimittäin huovuttaminen. Se alkoi 1990 luvun puolivälissä kun paikallilehdessä oli ilmoitus huovutuskurssista. Kun en tiennyt mitä huovuttaminen on menin kurssille. Olin siellä ainoa miespuolinen osallistuja ja jäin niin kuin sanotaan ”koukkuun”. Siihen aikaan kirjastosta löytyi kaksi huovutusta käsittelevää kirjaa, jotka luin ja toisesta sain kaavoja tossuun, kintaaseen, hattuihin jne. Vuosituhannen vaihteen tienoilla ilmestyi nuorempia huovutuskirjoja joissa esiteltiin huovutuksen neulatekniikka ja muita moderneja työ tapoja.
Jos halutaan hyvät sisätossut eli syylingit niin vanhat työmenetelmät takaavat parhaan lopputuloksen. Huovuttamiseen tarvitaan mieluusti Suomenlampaan käsittelemätöntä villaa. Vanhan ajan käsikarstat, mäntysuopaa, marsee saippuaa tai kotitekoista. kaavoja ja lestejä, huovutusalusta ja lämmintä vettä. Loppu onkin sitten käden taitoja ja mielikuvituksen käyttöä siihen kuinka koristelen huovutuksen.
En ole erityisen taitava huovuttaja tai koristelija, mutta ryskätyön huovuttamisessa osaan. Ryskätyönä tehdään sisätossuja, saapassyylinkejä, kintaita, huopahattuja ja baskereita. Huovutustyö on valmistettava yhämittaa jokseenkin valmiiksi. Se on koko ajan luovaa työtä sillä haluttu kappale muotoutuu koko työn ajan käsien alla. Juuri tässä valmistamisen ja muotoilun yhdistymisessä on tämä huovutuksen viehätys.
Messuilla tai muissa yleisötapahtumissa on usein esillä huovuttamalla tehtyjä vaatekappaleita, tai koriste-esineitä ja koruja. En voi kävellä ohitse vaan on mentävä katsomaan mitä on esillä. Pois kävelen ”naama kateudesta vihreänä” ja ihmetellen toisten taitoa huovuttaa kauniisti.
Kalevi, ei taiteen tekijän tarvitse taitojaan kätkeä vakan alle.
Ierikka
Kun pyysin Lissulta kuva-apua tekstiini
sain sähköpostissa tutkailtavaksi ainakin
seitsemän kuvaa. Oli suoranainen valinnan
vaikeus, mutta punainen sukka ja lankakerä
vetivät vastustamattomasti puoleensa.
Kuvan valittuani Lissu kertoi, että sukka on
hänen äitinsä viimeiseksi jäänyt
käsityö. Toinen sukka tuli valmiiksi, toista
ei edes aloitettu.
Omalta äiditäni loppui läpi elämän kestänyt
käsityöharrastus muutamaan neulanpistoon, joilla
hän oli aloittanut uuden sohvatyynyn merkkaamisen.
Siskontyttö teki vuosien kuluttua sen valmiiksi.
Kuinka paljon kaappien kätköistä löytyneekään
keskenjääneitä käsitöitä itse kultakin.
Niistä on pidetty jopa näyttelyitä.
Hieno harrastus tuo huovuttaminen. Virkkaavathan
pojatkin nykyisin pipoja.
Olen vuosia sitten saanut Kalevilta lahjaksi hänen valmistamansa huovutetut sisätossut. Lämmittävät jalkoja vieläkin. Siis kestävää ja laadukasta käsityötä!
Rakastan yli kaiken villasukkia. Sen mukavampaa sisäjalkinetta ei ole eikä tule kuin villasukka, oli sitten mikä vuodenaika tahansa. No, ehkä kaikkein kovimmilla helteillä pärjää ilman.
Sukkien neulominen ei sen sijaan ole koskaan ollut minun lajini, vaikka olenkin neulonut elämäni aikana tosi paljon sekä käsin että koneella. Mieluummin neuloin käsin ison kirjoneulevillapaidan kuin sukat.
Aikanaan äiti ja nyt ystävät pitävät huolen, että minulla riittää villasukkia. Äidinkin kutomista on jäljellä vielä yhdet ihan ”iskemättömät” sukat, vaikka äidin kuolemasta on jo seitsemän vuotta.
Ystäväni on kuin villasukka, kerrotaan Janni Kanniaisen ja Pitkäkankaan koulun kuoron esityksessä.
http://www.youtube.com/watch?v=H9Gd-BjkA78
Eivät Kalevi ja piponvirkkaajapojat varmasti ole ainoita, jotka ovat alkaneet harrastaa ns. naisten käsitöitä.
Aikoinaan näyttelijä Leo Jokela oli tunnettu myös neulomisharrastuksestaan. Muistelen joskus lukeneeni, että hän teki jopa neulepuvun vaimolleen puhumattakaan pienemmistä neuleista.
Sellainen haave minulla vielä huovuttamisessa on, että voisin tehdä isot kukakaverhot asuntoni ikkunoihin. Ne tulisi tehdä sillä huovutustukki menetelmällä kuten Mongoolien jurtan osat. Olen miettinyt saisinko Lahtelan Miralta hevosta lainaksi ja tietenkin valjaat. On siinä vielä pari muuta asiaa ratkaistavaksi mutta aika näyttää jääkö tämä haaveeksi.
Muuten en ole koskaan mieltänyt huovutusta naisten työksi tai harrastukseksi.
Villaneuleet ovat kyllä onneksi nuortenkin suosiossa, ja sukkia, pipoja ja lapasia näkee heidän yllään. – Itsellä on vieläkin mielessä ne -50-60luvun kutittavat pitkät villasukat omien lampaitten villasta, jotka äiti värjäsi punaiseksi, ja jotka sukkanauhoilla kiinnitettiin liiveihin…
Neuloin keväällä hahtuvalangasta pienimmälle lapsenlapselle vaippahousut, jotka sitten huovutettiin, ja nyt on tarpeen jo isommat, sekä tietenkin sukkia ja lapasia talven mittaan.
Tyttären anoppi oli Mongoliassa työtehtävissä vuosia sitten, ja häneltä sain lahjaksi pari huovutettua laukkua,ja samalla saimme tutustua Mongolian kulttuuriin ja tapoihin hänen sähköpostinsa kautta. Niinivaaran Siionilla kävimme myös tutustumassa jurttaan ja siellä oli paljon kiinnostavaa nähtävää.
Olen fb:n käsityöryhmissä, ja nuoret ovat hyvin kiinnostuneita neuleista, ja on myös leikkimielistä kilpailua kumpi on oikein : kutominen vai neulominen. Ja siellä myös kysellään neuvoja ja laitetaan kuvia omista tekeleistä mm. Käspaikkaan.
Itsellä on vielä monet äitin neulomat pitsikuvioiset sukat tallessa, – joita hän viimeisillä voimillaan neuloi syövän jo häntä uuvuttaessa 4v. sitten. Kirjontatyö jäi häneltä kesken, mutta en vielä ole jaksanut sitä jatkaa… – Ja niitä keskeneräisiähän on mulla omasta takaakin ;))
Olin juuri Joensuun seutukirjaston taiteiden
aukiolla kuuntelemassa Anna-Liisa Alangon
luentoa.
Ja mitenkäs se liittyy käsitöihin?
No, siten että tuolit oli asetettu aukiolle
pystytettyn ”telttaan” jonka seinäminä
oli monikulttuuristen naisten tekemiä
käsitöitä.
Sain siellä idiksen. Vanhoja pitsiliinoja
ja merkkuutöitä voi kiinnittää johonkin
ohueen verhoon ja pingoittaa sen sitten
vaikka oven lasi-ikkunaan tai
muuhun sopivaan paikkaan.
Näin saisimme esille niitä äitiemmekin
kaappiin unohtuneita käsitöitä.
Pommitan nyt tätä kommenttipalstaa, mutta
huomasin juuri Uutis Alasimesta että
Anna-Liisa Alanko ja Arto Tarkkonen esiintyvät
yleisölle ensi lauantaina Kaurilan
kylätalolla otsikolla ”Sotakesä””.
*
Harmi, etten pääse paikalle, tämän aamuinen
Ikis-luento käsitteli Immi Hellenin runoutta.
Se on totta,että kunnon villasukkia ei voita mikään!Minäkin olen opetellut aikuisiällä kutomaan sukkia.Seitsemän Veljeksen lanka kuuluu suosikkeihin.Suvun miehet (veljet ja vävypoika ja muu muutama)pysyvät villasukissa.Olen myös kutonut sellaisia ruututöppösiä joululahjoiksi sukulaisille.Näin pimeinä syysiltoina on mukavaa kaivaa puikot esille.
Minä muuten rakastuin villalankaan jo muinoin alakoulun
toisella luokalla. Yritin ”hiellä ja vaivalla” virkata
patalappua. Kesken se jäi , kun sota tuli väliin.
Aina olen ihaillut käsistään taitavia ihmisiä. On aivan väärä
käsitys,että puukko olisi vain miehiä varten tai neula naisia
varten. Onneksi nykyisin koulussa voi oppilas valita haluaako
opetella teknisiä- vai tekstiilitöitä. Sehän on edistystä.
On ihmisiä, jotka tekevät mitä haluavat ja toisia mitä osaavat
Ennustetaan, että tulossa olisi oikein kunnon villasukkakelit.
Haetaan töppöset ”framille”!
Koko syksyn väkersin
patalapunvirkkuun parissa silloin
alakouluaikaan.
Kevätlukukaudella opettaja ehdotti, että
jos käyttäisin keskeneräisen lapukkani kotipesussa.
Äiti pesi nurhraantuneen tekeleeni,
ehkä hän viimeisteli sen muutenkin.
Kyllä minä niin mieleni pahoitin,
kun ei suppilonmallista ”pesulappuani”
kevätjuhlan ripustuksessa näkynytkään!
Monia villaisia, värikkäitä käsitöitä
oli tänään tarjolla Taikasormi messuiila Joensuun
Areenalla.
*
Bongasin sieltä kiteeläisen huovutustöiden
tekijän Nonna Takalan (NonnAASI). Enkä ollut ainoa
hänen töidensä ihailjia,sanomalehti Karjalainen
tuli juuri haastattelemaan häntä. Ehkä voimme
lukea lisää huomisesta lehdestä.
*
Aikamoinen ryysis siellä oli muutenkin.
Bussejakin parkissa ainakin Siilinjärveltä, Kangaslammilta,
Kiteeltä ja Kuopiosta. Lippujonossa takanamme seisseet
naiset olivat tulleet Varkaudesta.
*
Hyvää mainosta huovutusharrastukselle olivat
ne esillä olleet työt. Muistin toki mainita
taiteilijalle, että värtsiläisillekin ovat
huovutustyöt tuttuja.
Huovutuksessa on mielikuvitus rajana. Kunhan meidän kylän huovuttajat marraskuun alussa palailevat maailmalta, saamme varmaan täälläkin nähdä kuvia eri puolilta maailmaa huovuttajien työn tuloksista.M.m Meksikon kursseilta näin FB:ssa komeita, värikylläisiä luomuksia.
Itse huovutin Karoliinan kursseilla mökkitossut ja seinätaulun suovilloista.
Painoin mieleeni Kalevi Tikan kommentista (23.10.2012, 10:58) seuraavan lauseen: ”Huovuttamiseen tarvitaan mieluusti suomenlampaan käsittelemätöntä villaa.”
Tässä taas yksi syy, miksi suomalaisten olisi lisättävä suomenlampaan kasvattamista. Aikaisemmin olen tuonut esille lampaan kasvattamiseen tarvittavien talvisuojien kustannustehokkuuden. Pieniksi ja syystä tai toisesta kelvottomiksi käyneet navetat voivat olla lampaille ihan sopivia. Ei kaikkien tarvitse rakentaa suurnavetoita tai lopettaa karjankasvatusta. Myös koneiden hankintaan ei tarvita sellaisia varoja kuin esimerkiksi lypsylehmien tarpeisiin.
Lampaanlihaa me suomalaiset syömme hämmästyttävän vähän, vaikka siitä voisi saada monia maukkaita aterioita.
Huovuttamisesta voisi tulla nykyistä suositumpi harrastus. Siinä myös loistava idea yrityksestä haaveilevalle nuorelle.
Lampuoti voi panna lihaksi ja villoiksi. Naapurin baarimikko paistiksi. Lemin särä, yksi Suomen seitsemästä ihmeestä, saa olla makuihmeenä muuallakin kuin Lemillä asuville ja sinne matkaileville turisteille. Särän, puisen paistoastian, osaa tehdä jokainen puuseppä tai puutöitä harrastava. Ohjeet löytyvät Lemiltä.
BÄÄ! BÄÄ! BÄÄ! Onko kerppuja liiterin orrella?
Ierikka
Miksi Suomenlampaan villaa vain sentähden, että sillä on hyvää villaa huovuttamiseen. Kainuun harmaa sopii erityisen hyvin sillä se pitää värinsä ja niissä on lähes lyijynharmaata väri sävyä.
Nämä liharodut niiden villa on rakenteeltaan huovuttamiseen huonompaa kuin alkuperäisten pohjoisten lampaiden villa. Hyvä huovutusvilla on mikroskoopilla tarkasteltuna pintarakenteeltaan kuin kuusen käpy. Näiden lihalampaiden villassa on mukana peitinkarvaa, joka mikroskoopilla tarkasteltuna on sileää kuin tiiliseinä. Sellainen villa huopautuu huonommin, kun siihen on vaikeaa saada pysyvää takertumista sen rakenteesta johtuen. Huovuttaminen ei ole uusi keksintö. Pamirin vuoristosta on luolista löydetty villahuovan jäänteitä. Radiohiili menetelmällä niiden iäksi on määritelty 5000 vuotta. Kuka sanoikaan ”ei mitään uutta auringon alla”.