Kuva: Jouko Varonen.
Se on jokasyksyinen ilmiö. Ensin tulevat rastaat ja kuhisevat pihlajissa, värittävät kadun jätöksillään punertavaksi, mutta eivät jaksa hyvänä marja-syksynä syödä kaikkea ja niinpä kun tilhit saapuvat loka-marraskuussa ja tuttu helinä kantautuu puista, niin vielä riittää pöydässä syötävää.
Hiippailin hiljaa tutun pizzerian suojiin. Siinä vieressä kasvoi pihlajia punaisine marjaoksineen. Mitäs muuta kuin kamera raksumaan. Huomasin, että hitaat liikkeet ovat valttia lintukuvauksessa. Jos innoissani otin liian kiihkeän askeleen, läksivät linnut suurena parvena pois, tekivät kaarroksen ilmassa, ja palasivat.
Tietysti teki mieli kikkailla kuvia, joissa linnulla on marja suussa ja siinä piti raksuttaa kameraa tiheään tahtiin, että joku ruutu onnistui. Ilma oli sateentuhnuinen, joten valoa oli vähänlaisesti. Sentään auttavia potretteja tarttui kortille.
Lisää kuvia http://joukolasse.kuvat.fi/kuv
Tässä linkki HS:n verkkosivulle, Lukijoiden kuvat jossa Joukon ottama kuva on valittu viikon 42 lukijakuvaksi.
http://lukijoidenkuvat.hs.fi/kuvat/elaimet
Onnex olkoon Jouko !!
Onnittelut voitokkaasta kuvasta! Hieno.
Tässä kotipihallani oli rastaita niin runsaasti, ettei tilheille
jäänyt juuri mitään. Se harmitti.
Kiitos onnitteluista!
Täällä on vielä marjoja pihlajissa.
Linnut, pahalaiset, porsastelevat suuren osan marjoista maahan. 🙂
Täytyy olla silmää ja taitoa, että saa noin hienoja
luontokuvia. Totesin kuvasta, että komea lintu se on
tilhikin. Kuvauksellisia hetkiä elämääsi!
Montako kuvaa piti räpsäyttää ennen tuli voitto?
Tääl on Tiliheet ollu humalassa jo varmasti kolme
viikoa. Okeen nätti kuva.
Täällä meidän pihapihlajat tyhjenivät jo muutama viikko sitten rastaiden toimesta.
Vähän matkan päässä Joensuussa on katujen varsilla pihlajia ja ne on täynnänsä marjoja. Miksihän ne eivät ole kelvanneet rastaille?
Merkillinen juttu: kun olin kirjoittanut tähän kommenttia muutaman rivin, alkoi teksti hyppiä ruudussa, myös Joukon tilhi oksalla. En saanut yhtään kirjoitustakaan pysymään paikallaan. Kun sitten ruudussa alkoi olla rauhallista, radio kuulutti, että alkaa pastori Kai Sadinmaan aamuhartaus. Olen kuunnellut niitä aina kun on ollut mahdollista. Profeetta tuo nuori pappi!
Mutta palataan alkuun. Jospa se tilhi olisi jo saanut mahansa täyteen eikä hyppisi läppärilläni. Siis muutama kysymys: Jospa tilhi haistaa teiden varsilla pakokaasun jäänteet? Se valitsee lähiruuan Varosen pihalta mieluummin kuin tienvarren hedelmät Lauritsalan kohdalta? Vai onko linnuilla hajuaistia ollenkaan? Siis haluaistia? Jospa Hannu selittäisi?
Toisaalta voi syntyä vaaratilanteita , olivatpa marjat syömättä tai tilhit niiden kimpussa. Ei pitäisi liiaksi sivuilleen vilkuilla, ei varsinkaan jos katse pitää suunnata sivuylös. Voi tulla Mitsubisi vastaan. Tiedättekö, mitä tuon japanilaisen auton nimi tarkoittaa suomeksi? – Kolme timanttia. – Kalliiksi tulee sellaisen nokkaa koputtaa. Älä siis tuijota punaisia marjoja. Voi jäädä punainen valo huomaamatta. Älä kiinnitä katsettasi tilhin nokkaan. Voit törmätä Mitsubisin nokkaan tai vielä kalliimpaan vastaan tulijaan.
Nyt kuletan kursorin kohtaan: Lähetä kommentti. Ennenkuin tuo Joukon tilhi hermostuu ja alkaa hyppiä nokille.
Ierikka
Klikkaan monta kertaa päivässä ruutuun tuon Joukon tilhin. Tulee niin hyvä olo, kun katselee sen ruokapuuhia. Ihan kummasti tupsahtaa luonto talon sisälle. Tässä tekniikan hyviä puolia.
Terveisiä sinne Lappeenrantaan. Olinhan siellä minäkin vv. 1966-68. Lappeenrannan nuoret olivat silloin antaneet sydämensä lähetykselle. Siinä samalla oli myös mukavanpitoa, mm. erään vapun ”säädylliset naamiaiset” kirkon alakerrassa. Adjektiivi säädylliset lisättiin kirkollisiin ilmoituksiin, kun luonani oli käynyt naamiaisia vastustava muutaman miehen lähetystö.
Säädyllisyyttä arvioimaan pyysin tilaisuuteen erään kirkkoneuvoston jäsenen. Hyvä että pyysin. Hän selitti neuvoston kokouksessa, että naamiaiset olivat ihan säädylliset.
Mutta sitten jouduin varuskunnan päällikön puhutteluun, kun yksi pojista oli pukeutunut sodassa kaatuneen isänsä upseerinpukuun. Sellaista ei olisi saanut tehdä. Pyysin anteeksi.
Sellainenkin muistikuva on eräästä pojasta, että hän naamiaisasussaan leikki itsensä ulos ahdasmielisyyden aiheuttamasta ahdistuksestaan. Hänestä tuli muutamia vuosia naamiaisten jälkeen pappi.
Mitä tekemistä tällä tarinalla on tilhin kanssa? No, minua kutsuttiin tuohon aikaan Hämeenlinnassa annetulla nimellä: Fågeli. Ja toiseksi: pihlajan marjoista saa erinomaisen hyvää hilloa Mirjan antaman reseptin mukaan.
”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne… (Matt.6:26).
Fågeli (voi niitä aikoja…ne tahtoisin elää uudestaan).
Suunnitelmassa on käydä tänään Kaustajärvellä ja vaihtaa talvirenkaat auton alle. Siellä koulun takana on minulla laavu ja taidanpa yöpyä laavulla kun on putasäätäkin luvassa. Katsellaanpa näkyykö niitä Tilhiä ruokailemassa.
Perjantai aamu 26.10 lämpötila miinus 4 astetta laavulla rauhallista. Vanhalle makuupussile on käynyt kuten miehellekin ”fuskaa” vanhetessaan. Tilhet olivat poissa ja joutsenet, majava oli vielä kotosalla samoin rantojen kiertäjät minkit jättivät jälkensä ensilumeen. Ei luonnossa liikkuessa tarvitse olla yksin siellä ovat seurana metsäneläimet.
Kalevi sitten kävi nostalgisilla reissuilla..
Joku sanoisi että onpa hienoa ja tunteellista saada olla laavulla tai nuotion havuilla yötä.. Onhan se.
Minäkin olen joskus, nykyisin hyvin harvoin, testannut noita nostalgisia nuotioreissuja. Olen todennut että:
– pehmyt untuvapussi ei olekaan niin pehmyt kuin muistelin
– havuvuodekaan ei ole entisensä. Sinne on ilmestynyt jotain kovia muhkuroita mitkä painaa joka kohtaa
– ym, mutta onneksi on huono muisti ja osa ikävistä asioista on unohtunut
Nykyisin varaan yöretkelle aivan nöyrästi mukaan vähintäänkin tyynyn ja mielellään myös patjan enkä luota siihen, että havuvuode olisi pehmyt. (Tosin kaikki muutkin patjat painaa kipeitä olkapäitä)
Oli miten oli. Kun luonnosta palaa luonnottoman sivistyksen pariin niin aina on hyvä mieli siitä kun tuli lähdettyä. Mieli on virkistynyt kummasti.
Luonnossa käydessä saa sellaisen annoksen uutta voimaa, että vastaava annos apteekista ostettuna olisi varmasti reseptilääke
Kymmenisen vuotta sitten menimme tuttavapariskunnan kanssa metsään kahdeksi yöksi. Silloinkin oli lokakuu. Teimme seipäiden ja pressujen avulla sellaisen lappalaiskodan mallisen yösijan, jossa nuotiopaikka sijaitsi keskellä. Nukkuma- alustoina oli havuja sekä jokaisella makuupussi. Minä olin varustautunut lisäksi levitettävällä aurinkotuolilla.
Savua oli molempina öinä kodassamme ihan hirveästi, se yläräppänä
ei vetänyt riittävästi. Kuka kulloinkin yöllä ensin heräsi, lisäsi nuotioon puita. Kahden yön jälkeen olin ihan kypsä jättämään metsäelämän sikseen.
Rohkeita suomalaisia. Vieläpä kaksi yötä. Minä en ole ollut mukana ”pressukotanuotioilla” koskaan.
Savuttoman nuotion ylläpito on varmasti taitolaji, luulisin.
Kerran tehtiin vastaavanlainen kota, mutta ensin tehtiin nuotio ja siihen kannettiin / pyöriteltiin kasa kiviä kuumenemaan. Tulen sammuttua tehtiin pressusta päälle katos. Yöllä oli satanut päälle lumen ja kota oli mukavan lämmin vielä seuraavana aamuna.
Täytyy tehdä eri juttu ja siihen kuva laavustani. Elokuussa kun raivasin hieman taimikkoa nukuin yöni laavussa. Pieni vihje hyttysten suojaksi. Kasvimaan harso kaksin kerroin makuupussin ylitse vedettynä pitää hyttyset loitolla eikä paina liikaa.
Tuosta hallaharsostahan vois kehitellä hyttyssuojan kesäksi aittassa nukkujalle.
Ylhäältä suppuun, kattoon kiinnitys ja kartioksi sängyn ympärille laskeutuva katos.
Ajaisi varmaan saman asian kuin ostetut harsokatokset.
Metsässä yöpymisestä hyvin säilynyt muisto: – Kun keväisin 50-luvun alkupuolella lumi oli metsässä sulanut vähiin, pakkasimme Pitkäsen Eskon kanssa reput. Sulloimme sinne eväät ja kahvinporot, sokerin ja kahvimaidon. Läpän alle käärimme teltan, jonka äiti oli tehnyt lakanakankaasta. Kahvipannu, kuparinen tinaus tarkastettu, kyljet nokiset keikkui ulommaisena takana.
Vaelsimme – tällä kertaa kesäaikaan – Ryösiönjoen rantaa ylöspäin, pystytimme teltan ja teimme pienen kierroksen maastossa. Kun palasimme, kohtasimme katastrofin. Lampaat olivat syöneet eväsleivät. Onneksi löysimme talon, josta saimme leivän puolikkaan. En muista, maksoiko se vai oliko se lahja. Taisi olla ilmainen. Siitäkään en ole ihan varma, oliko talo Hakkaraisen. Taisi olla. Joka tapauksessa retkemme oli pelastettu ja jaksoimme tarpoa kotiin, niinkuin olimme lähtiesämme suunnitelleet.
Silloin en tykännyt lampaista. Vasta Lemillä niihin rakastuin niin kovasti, että olen niitä mielihalulla syönyt, sekä säränä että pääsiäisateriana. Ulla on pääsiäislampaan paistajana mestari.
Joka kerta kun ajan Ryösiönjoen yli Ilomantsintietä, muistan tämän retken.
Tässä vaiheessa kommenttiani ilmestyi ovelle tuo lampaanpaistaja ja käski ulos lenkille. Kun nääs aurinko paistaa järven takaa. On sääli istua läppärin äärellä ja valitella kipuja. Ylös, ulos ja lenkille! taisi olla Tarvajärvenkin kuuluisa kehoitus.
Ierikka