Vierailin Hämeenlinnan Ilveskodissa sotaveteraania tapaamassa. Laitos on sotaveteraanien hoito- ja kuntoutuslaitos. Rakennus näytti ulkopuolisen silmin viihtyisältä ja modernilta. Tapaamani henkilökunta vaikutti samoin erittäin ystävälliseltä.
” Tämä on kenraalin huone”, ilmoitti Kauko- enoni heti huoneeseen mentyäni. ”Tuossa sängyssä on nukkunut kenraali Olli Korhonen”, hän osoitti sikeästi nukkuvan huonekaverinsa vuodetta. ”Tässä toisessa on ollut hänen lähettinsä”, eno mainitsi oman sänkynsä historiasta. ” Kenraali Olli Korhonen on ollut neuvostoliittolaisten sotavankikuulustelijoiden mielestä tyhmin suomalainen sotilas, kun eivät saaneet mitään tietoja irti silloisesta majurista”, eno jatkoi kertomustaan kenraalista. ” Eihän majurin tarvitse muuta tietääkään, kuin ehkä oma nimensä”, hän vielä vitsaili.
Myöhemmin tästä Suomen armeijan ”tyhmimmästä” majurista tuli sotilasläänin komentaja, ja hän nousi kenraalikuntaan. Enoni kertomuksesta ilmeni, että hän itse oli ollut myös sota-aikana siellä jossakin silloisen vänrikki Korhosen kanssa yksissä. Enollani oli takana mm. Tali- Ihantala- taistelut. Silloin pälkjärveläinen nuori mies menetti myös kotinsa ja kotipitäjänsä kokonaan. Hänen säkkijärveläisen vaimonsa kohtalo oli sama, joskin Säkkijärvestä jäi Suomelle ”polkka ja kolkka.”
Kauko- eno kiusoitteli naispuolista hoitohenkilökuntaa, että kun lääkkeitä saa jakaa vain sellaiset hoitajat, joilla on neljä kynää rintataskussaan. ”Mitä varten niitä pitää neljä olla”, hän ihmetteli. Samalla hän pyysi heitä etsimään kadottamaansa Savossa selviytymisen opasta, vaikka olimme Hämeessä. Huumori oli tallella, samoin ajatus juoksi kirkkaana ainakin sillä hetkellä.
Teimme lähtöä enoni iäkkään vaimon kanssa. Eno saatteli meitä trollaattorinsa kanssa hissille. Mannerheimin kuva katsoi vakavana käytävän seinällä. ” Hyvähän täällä muuten, mutta ikävä kotiin, se vaivaa”, eno hyvästeli meidät.
Maija- Liisa
”Kertokaa
lastenlapsille lauluin.
Himmetä ei muisto
koskaan saa”.
—-
Maija-Liisan vierailu enon luona on
sopivaa luettavaa Puolustusvoimain
lippujuhlan päivänä.
Helsingin Sotaveteraanikuoro – Veteraanin iltahuuto
http://www.youtube.com/watch?v=aEO6xW0q1rY
Vedin lipun salkoon. Nostin mieleni viiteen asiaan, joista osa on vain minulle tärkeitä: puolustusvoimain lippujuhlan päivä, marsalkka Mannerheimin syntymäpäivä, pappisvihkimykseni 48-vuotispäivä, sotain-validi-isäni Toivon nimipäivä, Toivon kappelini vihkimisen 5-vuotis- päivä.
Aika kiirii nopeasti myös ohi tärkeiden muistojen, elämän kiinnekohtien. Mikä on sen suunta eri puolilla maailmaa kaduilla vellovista mielenosoituksista ja pörssijohtajien 16 %:n palkan-korotuksista? Sokea reetta ja ikäloppu ierikkakin tätä jo kyselee. Mitä on Ullan ja minun yhdeksän lapsenlapsen tulevaisuus? Voiko sitä aavistella amerikkalaisten väkivaltaa ja pauketta räiskyvistä ”lastenohjelmista” ja markkinoilta saatavista videoista? Juhlapäivän yllä on synkkiä pilviä, pahoja aavistuksia.
Otin hyllystä virsikirjan ja siitä numeron 600. Erkki Melartinin sävel kuului mieleni taustalla, kun luin Hitlerin teloittaman saksalaisen papin Dietrich Bonnhoefferin sanoja:
Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!
Ollessaan viime syksynä Karjalatalolla pälkjärveläisten tapaamisessa Kauko-serkku kyseli ihmeissään , että ”mikä ihme tämä tämmöinen karjalaisten tilaisuus on kun täällä ei lauleta?” Siitä paikasta kajautettiin Karjalaisten laulu.
Pari vuotta sitten ollessani tapaamassa Kaukoa ja Maijaa Hämeenlinnassa, Kauko valisti minua, että elämässä pitää olla etappeja. Hänellä itsellään niitä oli kolme.
Kaksi ensimmäistä oli saavutettu. Ensimmäinen oli että näkee vuoden 2000. Toinen, että elää yhtä vanhaksi kuin isäukko (86 vuotta) – etappi täyttyi 2008.
Kolmas etappi oli, että näkisi kun kultakimpale (vaimo) täyttää sata vuotta.
4.6.2012. 16.45
4.6.1941 Aamulla, lähti aliupseeri-isäni Juho Jormanainen, saapuneen käskynmukaisesti -Kaurilaan, kapteeni Olli Korhosen komppaniaan.
Kyllä Kaukon kolmaskin etappi on mahdollisuuksien rajoissa,
enää vajaa 9 vuotta ”kultakimpaleen” 100- vuotispäiviin. Toivotaan parasta hänelle!
Maija- kaima ajaa muuten vielä autoa ja hyvin ajaakin.
Kiitos Maija-Liisalle koskettavasta kertomuksesta. Olisi varsin opettavaista käydä veteraaneja tervehtimässä. Liian harvoin vain tulee käytyä.
Erkille yksi merkkipäivä lisää.. nimittäin tänään, Mannerheimin syntymäpäivänä oli hänen synnyinseudullaan nykyisessä Maskun kunnassa 5-vuotisjuhlat…
Nimittäin Marsalkan synnyinkodin Louhisaaren kartanolinnan yhteyteen perustettiin tasan viisi vuotta sitten sotaveteraanien kunniaksi muistolehto ja nimettiin Ritaripuistoksi. Siellä on kaikkien Mannerheim-ristin ritarien graniittiset muistopaadet.
Onnittelut 5-vuotiaille Ritaripuistolle ja Toivon kappelille