Maanantaina 2. pääsiäispäivänä
Aamu valkeni aurinkoisena. Yölliset pakkaset lauhtuivat keväisen päivän alkaessa. Tälle keväälle sattuikin erinomaisia hiihtokelejä. Hiihtolenkki tuntui hyvältä vaihtoehdolta pääsiäispäivää viettäessäni. Ensin aamupala kahveineen. Siihen päälle muutama puraisu suolakurkusta estämään edellisen päivän kaltaista uupumista ladulla. Naulakosta löytyi jo kauhtuneeksi käynyt hiihtopuku ja kuluneet monot. Kasvoihin sipaisu aurinkorasvaa ja silmiinkin geeliä estämään viime kevään kaltaista lumisokeutta.
Lumipeitteinen järvi avautui edessäni häikäisevän valkoisena. Latu jäisen sileäksi liippautuneena kutsui suorana edessäni. Siteet kiinni ja ladulle menoksi. Hiihtämisessä oli jotain nostalgista. Lapsuuteni osui aikaan, jolloin lähes kaikki hiihtivät. Kekkonenkin hiihti ja hänen perässään hiihdettiin. Olikohan äkillinen hiihtoinnostuksessani jotain haikailua lapsuuteen?
Merkintä reitin alussa näytti, että Pyhäsaareen oli 7 km matka. Ei paljon, mutta takaisinkin oli tultava. Hiihdin alkuun hitaasti, mutta varmasti. Tämä oli yksi suosikkilatujani, eikä tasaisella pitäisi kaatumisiakaan tulla. Minun lisäkseni jäällä näkyi muutamia hiihtäjiä. Osa hiihti luistelutyylillä, osa murtsikkaa ja jokunen minun tavallani omalla tyylillään. Joitakin pilkkijöitä näkyi nälkäisiä lokkeja seuranaan. Kirkas valo aiheutti järvelle kangastuksia, joiden vuoksi saarikin näytti olevan todellista sijaintiaan lähempänä.
Ennen saarta olevan viimeisen luodon kohdalla tyhjensin taskussani olevan mehutetran. Täytyi juoda ennen janon tulemista. Siinä olin puolivälissä ja loppumatka sujui joutuisasti. Pyhäsaaren rannassa oli runsaasti hiihtäjiä. Joensuulaiset kansoittivat sieltä tulevat ladut. Söin muhkean suklaapatukan ja käännyin paluumatkalle. Aurinko kirveli poskea ja kaipasin nenäni päälle ihailemani Kaisa Mäkäräisen käyttämää vihreää teippiä. Mieleen nousi kuva hengästyneestä ja räkäisestä urheilijasta, jolle toimittaja tunki mikin nenän alle: ” Kuinka nyt luonnehtisit tämänkertaista suoritustasi?” Jotain rajaa! Eipä enää selosta Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen, kuinka urheilija lähestyy metsänreunasta.
Join viimeisen mehutetran. Varjo oikealla puolellani hiihti samaa tahtia kanssani. Siellä näkyi myös Tuiskavanluoto, josta kesäisin mitataan tuulilukemia. Vastaani hiihti tuttuja. Kilometrejä eräällä takana tältä talvelta 3000. Vai niin. Jätin kertomatta hänelle omat vaatimattomat lukemani. Kuulin fysioterapeutiltani, että ihmisen elimistöstä täytyy ottaa silloin tällöin kaikki irti. Se tekisi keholle hyvää. Lisäsin vauhtia, nyt oli sen aika.
Maija- Liisa
Tutulta tuntuu nuo Maija-Liisan maisemat ja Kukkosensaaret ja Tuiskavan luodot ennemminkin kesäajalta Pirttisaareen ja Kaskisniemeen avoveneellä mennessä. Kaskisniemessä keräsimme metsämansikoita ja teimme talven vastat isäukon ja äitin kanssa Kukkosensaari oli pyöräilykohteemme hyvin usein.Poikien kanssa piti harjoitella kanootillakin melomista. Se ei oikein onnistunut vaan piti pulahtaa veteenkin joskus- ei tullut minusta melojaa!
Nytkin vielä minulla on haaveena mennä Kukkosen saareen ksällä. Siellä on kuulema joku laavupaikka Luulen että kykenen sen verran – saas nähdä. Pielisjoella hiihtelimme ystävien kanssa auringon otossa silloin ennen muinoin. Joskus oli vettäkin jäällä ihan pelottavasti. Terv. Maija-Liisalle Pusan Mirja
Kiitos terveisistä! Nuo saaret näkyvät kotini ikkunaan. Tuossa
on joitakin pikkusaaria myös, joiden nimiä en muista.
Päivilänvaaralla on Luppotuvan kaltainen kota retkeilykäyttöön.
Sinne pääsee autolla pihalle.
Hiihtelin tänään Karjalan Pyhäjärvellä reilut kymmenen kilometriä ilman minkäänlaisia valmiita latuja. Jäällä ja soilla on nyt fantastiset olosuhteet ainakin näillä leveysasteilla, mistä Maija-Liisan kirjoitus antaa hyvän kuvan.
Kiva nähdä tutut kirjaimet EJ edes kommenttipalstalla!
Luulinhan miekii, että siekii Irene olit hävinnyt palstoilta. Mike
Ismo Kallio vuonna 2010 Hiihtäjän hyräily
http://www.youtube.com/watch?v=OQIcsGNzRgw
Hiihtolenkki, pitkäperjantai 29.3.2013
Herään aamulla seitsemän maissa. Ensimmäinen tunne on, että väsyttää. Ulkona paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta, mittari näyttää pakkasta 15 astetta. Tiedän, että ennen puolta päivää pakkanen on laskenut lähelle nollaa. Heti ahdistaa, vapaapäivä, pakko ehtiä ulos lenkille.
Olen työssä semmoisella alalla, että vuoden kiireisin aika on kevät-talvella, työpäivät venyvät pitkiksi ja työviikotkin ainakin kuusipäiväisiksi.Joka vuosi pääsiäisen aikaan päätän, että ensi vuonna varmasti ehdin pyhiksi siivota kunnolla, valmistaa ihanat pääsiäisherkut valmiiksi jo ennen pyhiä, koristaa kodin. Ja taas ollaan siinä jo tutuksi tulleessa tilanteessa. On ensimmäinen vapaapäivä pitkään aikaan, pitkäperjantaiaamu. Mies on keittänyt kahvin ja tehnyt kunnon aamiaisen. Minua kuitenkin häiritsee keittiön työtasoilla lojuvat tavarat, lehtiä, astioita, puhelimia, silmälaseja, avaimia ja muuta. Siitä tulee sanomista. ”Eikö noita tavaroita voi laittaa johonkin piiloon, minua inhottaa tämä keittön epäjärjestys, ja vaatekasat tuolien karmeilla ja sänkyjen päällä.” ”Pikkuongelmia”, sanoo mies, ”pitääkö sun aina.. Minä laitan sukset valmiiksi, mennään hiihtämään”. Olen heti vastahankaan, en lähde, en ainakaan sinun kanssa samaa matkaa. Kokemus on jo opettanut, että haluan hiihtää omaa vauhtia. Ennen hiihdettiin yhtä matkaa, nyt on minulla iän myötä kunto huonontunut, en jaksa edes yrittää pysyä miehen mukana, mies taas paleltuu jos yrittää hiljentää vauhtinsa minun mukaan. Änkyröin mielessäni, en halua ladulle, minä, joka nuorempana tein kevätpäivinä koko päivän kestäviä lenkkejä. Väsyttää. Mies jo menee, sanoo laittaneensa minunkin suksiin pitoa. Sovitaan, että kumpikin tekee oman lenkkinsä sen mukaan mitä jaksaa ja haluaa. Hankaan vieläkin vastaan itsekseni, kaunis ilma kuitenkin pakottaa ulos ,pakko, pakko. Vaatetta pitää pukea monta kerrosta, teidän, että järven selällä puhaltaa tuuli. Sukkahousut eivät meinaa millään yltää mihinkään, vielä välikerrasto, hiihtohousut. Kaikki puristaa! Monojen jalkaan saaminen taitolaji sinänsä. Pipon alle on pakko laittaa vielä aluslakki, kintaat. Tunnen itseni Michelinin ukoksi. Kannan sukset tien yli, siitä lähtee latu. Onneksi kunnan miehet ovat latukoneella ajaneet, siinä olisi hyvä hiihtää jos korvien väli ei vastustaisi. Hiihdän pellon yli joelle ja jatkan jokea pitkin. Kahden kilometrin jälkeen hiihto alkaa tuntua mukavalta, ihan kuin silloin ennen. Yhtään ihmistä en ole nähnyt, se on hyvä, eipähän tarvitse jäädä kuuntelemaan kenenkään juoruja!. Töissä ollessa pitää koko ajan olla muitten kanssa tekemisissä, täällä saa ajatella omiaan. Tai olla ajattelematta. Jokisuulla tuulee jo enemmän, mutta enpä anna sen haitata! Auriko paistaa, järven selkä aukeaa eteeni. Muutamia pilkkijöitä on jo tullut kokeilemaan onneaan. Hiihtäjiä näkyy useita, enimmäkseen yksinään menijöitä, ovat kai samaa mieltä kuin minä, kun yksin hiihtää, saa määrätä vauhdin semmoiseksi, että hiihdosta voi nauttia! Teen pitkähkön lenkin järvellä ja palaan takaisin jokea pitkin. Enää ei harmita. Tuuli on nyt takaa päin, se helpottaa. Joelta on lähellä kotia muutaman metrin nousu pellolle. Kokemuksesta tiedän, että pellolle nousu vaatii voimia. Nyt ne eivät kuitenkaan riitä, kaadun rähmälleni rinteeseen . Yritän sauvan piikillä saada avattua siteet, että saan sukset jaloista. Ei onnistu, pitää kieriskellä sukset jalassa ympäri muutaman kerran, että pääsen takaisin joen jäälle ja pystyyn. Otan sukset ja nousen kävellen pellolle. Siitä on vielä vähän hiihdettävää matkaa pellon yli. Kotona. Onnittelen itseäni hyvästä lenkistä. En tunne itseäni enää niin äkäiseksi ja väsyneeksi kuin aamulla. Vartin päästä tulee mieskin kotiin. Keittää kahvit ja komentaa meidät molemmat päiväunille.
Anneli, miten maistui uni miehen kainalossa?
Ierikka, ei mikään perästä hiihtäjä, vaan utelias nuuskija.
Kyllä vaan maistui. Eikä tarvi enää nin juonitella..
Minä hiihdin eilen launtaina lähelle Pyhäsaarta. En mennyt
saareen saakka, koska mukana ei ollut juomaa ja pelkäsin
sitä paluumatkan hyytymistä, joka saattaisi yllättää.Tiesin
kokemuksesta, jos tankkaus on epäonnistunut.
Luisto ladulla oli mitä parhain, jopa minun jokakelin
suksilla, joita olin pakkaskelissä noitunut takkuilusta.
Nyt olivat kuin uudestisyntyneet palikat!
Taktiikkani on sama kuin Annelilla, hiihdän mieluiten
yksin säätäen matkani pituuden ja vauhdin itselleni sopivaksi.
Minut ohitettiin ja minua hiihdettiin vastaan monin ruskettunein
kasvoin katsottiin. Jopa jotkut tuntemattomat tervehtivät. Keväthankihiihdolla on näin todistettavasti tervehdyttävä
vaikutus.
Latuni alkaa heti rappusilta. Siitä vain laskettelen lähtiessäni
pikkuisen rinteen alas jäälle. Siinä onkin nähtävissä paikka
tämän talven ainoasta lumeen lankeemuksestani, syvä kuoppa,
jossa aikani piehtaroiduttuani siteet aukesivat ja pääsin
jaloilleni. Ei ole enää nuoruuden notkeutta, mutta hällä
väliä. Huomenna taas suksille, jos kelejä piisaa.