Hiljaisen viikon piinaavia kärsimysmietteitä

Rooman Pietarinkirkon kuuluisa Pieta-patsas.

Kärsimysviikko, piinaviikko, hiljainen viikko – pääsiäisenalusviikolla on monta nimeä. Kaikki ovat ihan oikeita.

 Istun Sääperinjärven jäällä pilkkiavannon äärellä. Siima katoaa neljän tuuman kairan rei’ästä tummaan veteen. Aurinko lämmittää selkää, raukaisee… tekee mieli pistää silmät kiinni. Annankin niiden painua kiinni ja nautin siitä mitä kuulen – tai enemmänkin siitä, että en kuule juuri mitään.

Kovin kauas ei Sääperiltäkään tarvitsisi mennä, että hiljaisuus olisi täydellinen. Ajattelen niin, että hiljaisuuteen kuuluvat luonnon omat äänet: oksien rasahtelu, tuulen humina, eläinten huudot ja linnun laulu. Ne eivät riko hiljaisuutta niinkuin koneiden metallinen meteli tekee.

Mutta Sääperinkin jäällä istuessani havaitsen miten äänet ovat muuttuneet vuosikymmenten kuluessa. Avaan silmäni ja katselen ympärilleni ja muistelen miten tämänkin järven ympärillä työn tekemisen äänet olivat arkena hallitsevia, nyt nämä äänet ovat vähentyneet elleivät peräti hävinneet. Enään ei Värtsilän tehtaan pilli vislaa aikamerkkiään eikä lähitaloista juurikaan kantaudu ääniä, jotka kertoisivat eläinten hoidosta tai rakentamisesta, moottorisahan pärinä savotasta tai vaikkapa kirveen kalahtelu halkojen hakkuusta . Talo talolta voisin luetella ketä niissä on asunut ja ketä niissä nyt asuu. Nyt moni niistä on muuttunut osavuotisesti asutuiksi, hyvä niinkin.

Aika tekee tehtävänsä. Kuolemalle emme mahda mitään , sukupolvet tekevät aikansa töitä ja viettävät juhliaan, kunnes kutsu iäisyyteen käy. Emmekä mahda oikeastaan sillekään, että kaikille ei ole täällä tilaa, vaan elämää ja sitä elämälle tärkeää toimeentuloa on haettava muualta. Niin ovat sukupolvet tehneet ennenkin ja tulevat tekemään vastaisuudessakin.

Tämän kärsimysviikon, piinaviikon, hiljaisen viikon keskeinen sana on minulle luopuminen. Kun on annettava periksi, todettava tapahtunut, tunnustettava tosiasiat, olosuhteet ja asiat muuttuvat, enkä minä mahda sille mitään. Eikä sen luopumisen tarvitse olla kielteistä, vaan luopuminen jostain voi antaa mahdollisuuden jollekin uudelle tai luopuminen antaa tilaa olennaiselle. Kun karsii liiat rönsyt, tulevat pienet nyanssit esille.

Se luopuminen, turhan karsiminen voi olla kärsimystä ja piinaa, mutta aivan varmasti se tekee hiljaiseksi ja antaa tilaa hiljaisuudelle, oman itsensä kuuntelemiselle.

Kun meidän ihmisten on vaikea luopua vähäisestäkin, niin miten on mahdollista, että Jumala luopui jumaluudestaan ja tuli ihmiseksi eläen täyttä ihmisen elämää. Ristipuulla luopumus todentui ja täyttyi. Huuto: “Isäni, miksi minut hylkäsit?”  kertoo luopumisen täydellisyyden. Sen vastapainona ovat sanat: “Se on täytetty”. Lunnaat on maksettu ja Jumala ei koskaan luovu omistaan. Elämä on kokoaikaista luopumista ja hylkäämistä, mutta yksi on joka pysyy: Jumala ei luovu eikä hylkää.

Terävä nykäys havahduttaa ajatuksiinsa vaipuneen pilkkimiehen. Syöttimato on kadonnut koukusta. Pidä hyvänäs!

(Ehkä jotkut lukijat ovat havainneet, että tämän hiljaisen viikon Värtsin jutut käsittelevät tavallista enemmän pääsiäisen alusaikaan ja pääsiäiseen liittyviä teemoja. Se on ihan tietoinen valinta kuluvan viikon juttuvastaavalta).

 

 

Share

4 comments for “Hiljaisen viikon piinaavia kärsimysmietteitä

  1. muistelija
    4.4.2012 at 8:31

    Kiitos Markus!

  2. EJ
    4.4.2012 at 10:48

    Eiköhän taas pääsiäisen seutuun ärjähtele muutama sata moottorikelkkaa Sääperin “hiljaisuudessa” – toisten mieliksi, toisten harmiksi.

  3. Arja-Leena
    5.4.2012 at 8:41

    Markus, kiitos syvällisestä pohdinnastasi.
    Kosketti.
    Hyvää pääsiäisen aikaa.
    Arja-leena

  4. Kalevi Tikka
    9.4.2012 at 13:05

    Markuksen kirjoituksen loppu osasta tuli mieleeni Wilhelmi Malmivaaran sanoittama virsi 631 ja sen 3 säkeistö.
    ” Muut kaikki hylkää, vaan sinä et. / Autuuden särkyneet sydämet / sinulta saavat, sä luet haavat / ja kyyneleet.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *