Ratsumies.
Minä jouduin vuonna 1934 ratsuväkeen Lappeenrantaan, heinäkuun neljäntenä päivänä piti olla perillä. Sotaväki kesti silloin 350 päivää, välillä oli tosin yhden kuukauden pituinen säästäväisyysloma seuraavan vuoden huhtikuussa.
Kertausharjoituksissa olin 20 vuorokautta kesäkuussa 1936. Sitten tulikin ylimääräiset kertausharjoitukset 8.10.1939. Palveluksenastumismääräyksen mukaan piti lähteä muutaman tunnin sisällä sinne jonnekin.
Mentiin junassa Joensuuhun, siellä meistä järjestettiin ryhmät, joukkueet ja komppaniat. Sitten mentiin Lieksaan, Lamminkylään, jossa antoivat varusteet.
Talvisodassa Lieksan suunnalla oli monenlaista tuprakkaa ja tapaninpäivänä ajettiin vihollinen rajan taakse. Tammikuussa meidät vietiin Kuhmoon. Pakkasta oli pitkälti yli 30 astetta ja se tuntui, että hyytää kerralla auton lavalle. Menomatkalla pysähdyimme Nurmeksessa, siellä oli tienvarressa isot pinot metrin halkoja. Eivät ne olisi antaneet tulia tehdä, mutta eivät pojat kyselleetkään, ottivat vain tuohikäpryjä ja tikut kun oli, niin tulta vain halkoihin. Kiellettyä oli, mutta oli pakko.
Talvisodan jälkeen tuli rauha, mutta se olikin vain välirauha. Kesäkuussa 1941 alkoi jatkosota, jota kesti kesään 1944. Kenttäpappi piti sotilaille lähtöhartauden. Pojat seisoivat vakavina rivissä ja ”Jumala ompi linnamme ” kaikui kesäisenä päivänä satojen metrien päähän.
Sitten Karjalan kannakselle Kuokkalaan, lähelle Suomenlahtea ja Rajajokea. Siellä oli kovat taistelut meneillään ja tuli apuvoimiksi tuhansia miehiä Syväriltä sinne Viipuriin. Juuri, kun olimme nousemassa juniin, tuli kymmeniä vihollisen lentokoneita, varmaan joku antoi niille vihiä. Sitten se pommitus alkoi, tuli kymmenen koneen partio, ja kun se meni, tuli toinen. Sitä kesti puolitoista tuntia, mutta kyllä se tuntui ainakin vuodelta.
Siinä Viipurin aseman vieressä oli kasvimaa, ja sinne kasvimaan ojiin me painauduimme. Olisivat ne pojat monta kertaa siitä lähteneet toiseen paikkaan, mutta minä sanoin, että ei tästä ole pakko lähteä mihinkään, ollaan tässä vaan. Selällään maaten me seurasimme kun lentokoneet tiputtelivat pommejaan, ne vilahtelivat ja välähtelivät ja maa järisi. Tuntui, että kaikki hajoaa ja voi sattua koska hyvänsä, mutta ei sattunut.
Kun se pommitus oli ohi, niin huusivat porukat kasaan, jotta näkisivät onko kenestä lähtijäksi. En tiedä montako kaatui, mutta valitusta kuului joka puolelta ja satoja vietiin sairaalaan. Siitä rintamalle päin mennessä jouduimme kilometrin kävelemään radan viertä pommitusten pelosta, juna kulki vierellä ja me kävelimme radan vartta. Rataa se oli koettanut pommittaa, siinä oli pommikuoppia kahta puolen rataa.
Kannaksen taistelujen jälkeen tuli meille komennus, että varusteet kasaan, tulee lähtö, mutta ei sanottu minne. Se vakinainen ratsuväkiporukka, johon minä olin tullut, oli menossa etunenässä aina joka paikkaan. Meidät pistettiin junaan, suuntana Elisenvaara-Sortavala-Värtsilä ja Kaltimo. Vihollinen oli kovassa tulontouhussa kohti Ilomantsia ja Hattuvaaran kylän olivat jo vallanneet.
Kuorma-autot olivat jo odottamassa. kun laskeuduimme junasta Kaltimossa. Sitten samana iltana oli Hattuvaara jo vallattu takaisin. Ne maataistelukoneet olivat ihan hirvittäviä, niissä oli tykit ja muuta kalustoa.
Siellä Ilomantsissa ne ilmoittivat meille, että olisi rauha tulemassa. Ei sitä kyllä meinannut uskoa, että mikä rauha se tämmöinen tappelu on, mutta lopetti se sitten vastapuolikin sotimisen ja tuli aselepo.
* * *
Kirjoittaja 50 vuotta sitten.
Näin Itsenäisyyspäivänä, kun sytytellään kynttilöitä joukostamme poistuneiden sotaveteraanien haudoille, kuin jostakin hiljaisuuden keskeltä kantautuisi korviimme ”on isät täällä taistelleet, on uskoneet ja toivoneet”.
Veteraanin puolesta: Martti
Jumala ompi linnamme
http://www.youtube.com/watch?v=t4x5zZ2NOkU&feature=related
Pysäyttäviä nämä veteraanien kertomukset. Parhaat nuoruusvuotensa he ovat taistelleet isänmaan puolesta. Kiitos ja kunnia heille.
Hyvää Itsenäisyyspäivää sinne kirjoittajalle! Nämä kertomukset
hiljaiseksi vetävät lukijan.
Kiitos Martille kertomuksen välittämisestä meille muille. Luin kirjoituksen useaan kertaan, noin aluksi. Mietin miten paljon tapahtumia oli jäänyt kirjoittamatta tai kertomatta rivien väliin. Kertoja itse lienee jo lähtenyt Tuonpuoleisiin, muuten pyytäisin täydentämään joitakin rivien välejä.
Tuo Hattuvaara, johon Kertojan sotamatka päättyy, onkin erityisesti ”ratsumiesten paikka”. Olimme edellisenä itsenäisyyspäivänä Hattuvaaran taistelijan Talolla pitämässä vastaavaa Perinneradiotapahtumaa mitä tänä vuonna Värtsilässä. Siellä voi selvästi aistia syvän kunnioituksen veteraaneja ja etenkin Ratsumiehiä kohtaan.
Laitan tähän erään linkin, joka vie ratsumiesten kunniakkaaseen taisteluun Hattuvaarassa 1944. Lieneekö Kertoja ollut mukana tässä? Mahdollisesti.
http://koti.haminetti.net/sotilaspojat/hattuvaara.html
Veteraanipäivän kunniaksi haluan nostaa esille tämän Martin muistiin merkitsemän tarinan.
Isäni kantakortin mukaan hänenkin viimeinen taistelupaikkansa jatkosodassa on ollut Karjalan Kannaksen ja Viipurinlahden jälkeen Ilomantsi.
Kiitokset kauniit veteraaneille. Pusat
HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ KAIKILLE.
Kiitos Martti.
Hienoa kun nostit tämän erinomaisen kertomuksen viime vuodelta taas tähän. Kannattaa lukea uudelleen.
Alpo
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!
Riitta ja Erkki
Hyvää itsenäisyyspäivää sinne Suomeen kaikille Värtsin lukijoille!
Ollan hengessä mukana.Suomenlippu pöydällä.
Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille Värtsin lukijoille ja muillekin ”kylän miehille”. Jormanaisen Erkille lämmin kiitos kovasti aiheettomasta kiittelystä!
”Ou jo tok hupajamata!”
Hilkka ja Ake.
Myös meidän perheeltä kaikille Värtsin lukijoille
Hyvää Itsenäisyyspäivää.
Hyvää Itsenäisyyspäivää!
Värtsin viime vuoden Itsenäisyyspäivän kirjoituksissa muistellaan ja kiitellään veteraaneja. Veteraanit ovat kunniansa ansainnet. Veteraanien lisäksi tulee muistaa ja huomioida myös sodissamme kaatuneita sankarivainajia. Myös heidän rohkeutensa ja uhrimielensä ovat auttaneet tätä maata säilymään vapaana ja itsenäisenä. Liian usein juhlapuheissa ja kirjoituksissa heidät unohdetaan.
Liputus ja Linnan juhliin kutsu tulisi kohdistaa koko Suomen senaikaiselle väestölle. Sodista joutuivat kärsimään myös sotalesket ja -orvot, evakot, sotalapset sekä monet pienemmät ryhmät.
Juuri sotalesket ja -orvot olivat se ensimmäinen ja suurin ryhmä – myös uhohdetuin – johon sodan tuho ja seuraamukset välittömästi vaikuttivat. Ennen sodan alkua naisilla oli vain harvoin muuta ammattia tai työpaikkaa kuin äitinä ja kotirouvana olo tai maatilan emännyys. Sotalesket jäivät puolison kaaduttua lastensa kanssa yksin vastuuseen kotinsa tai maatilansa hoitamisesta. Voi vain arvailla, miten raskas se yksinäinen taival on surun ja huolien murtamana ollut.
Minä kiitän veteraaneja ja sankarivainajia. Ilman heidän peräänantamatonta rohkeutta – ”tuumaakaan ei periksi anneta, tänne että tule” – ja uhrimieltään, tämä maa ei olisi säilyttänyt vapauttaan ja itsenäisyyttään.
Minä, sotaorpo, haluan sytyttää kynttilän muistuttamaan meitä kaikkia suomalaisia siitä uhrista, jonka isämme ovat vapaan Suomen puolesta antaneet.
Sytytän sen myös sotaleskien, äitiemme, muistoksi ja kunniaksi. Itsenäisyyspäivänkynttilä on myös kiitokseni, lotille, kotirintamalle ja kaikille, jotka toimillaan antoivat meille nykyisenlaisen vapaan Suomen.
Sinikka Kaskinen
Kiitos näistä kauniista sanoista!
Oma, Ruotsissa asuva sotaorvoksi jäänyt puolisisareni kaipasi äskettäin yhteystietoja Suomessa toimivista sotaorpo- järjestöistä. Lähetin hänelle joitakin yhteystietoja.
Ne hirvittävät kokemukset läpi käyneet ihmiset selvisivät sentään
koettelemuksistaan huolimatta. Omassa perheessäni suuri suku oli
varmasti omalta osaltaan kantava voima. Kaikilla ei ehkä näin ollut.
Hyvää itsenäisyyspäivää Sinulle Sinikka! Kaikkea hyvää!
Havahduin kerran arkistossa siihen tosiseikkaan, että on myös tuplasotaleskiä.
Sodan jälkeiseen asutukseen liittyviä kirjeitä selatessani huomioni kiinnittyi erään naisen kirjeeseen. Hänen miehensä oli kaatunut talvisodassa. Nainen avioitui uudestaan jatkosodan alkupuolella. Tämä toinen puoliso kaatui sitten jatkosodassa. Muistelen, että lapsiakin oli molemmista liitoista.