Sodan loppumisesta oli kulunut kymmenen vuotta ja olimme saaneet elää rauhassa rajaseudullakin. Tieolosuhteet olivat kehittyneet myös Värtsilässä huomattavasti. Tie Värtsilästä Kaustajärvelle oli valmistunut pari vuotta aikaisemmin, kun jatkoyhteyttä Kaustajärvi- Saarivaara rakennettiin vuosina 1953-1954. Rakentaminen oli aloitettu syksyllä 1953 ja tie oli läpiajettavassa kunnossa seuraavana keväänä, jolloin aloitettiin viimeistelytyöt.
Työmaan seppänä toimi Tauno Rantasen poika Lauri. Hän oli pystyttänyt pajansa Mellitsalammen kohdalle. Sepän toimialaan kuului kivityökalujen teroitus ja kunnossapito. Seppä tarvitsi myös aputyövoimaa eli porapojan. Porapojan tehtäviin kuului ”polkeminen” (ahjon puhaltimen pyöritys) sekä teroitettujen työkalujen kuljetus työmaan eri kohteisiin. Palatessaan porapoika toi teroitettavat työkalut takaisin pajalle.
Pestautuminen
Vanhempi veljeni oli pestattu keväällä porapojan tehtäviin. Eräänä päivänä hänellä oli asiaa Tohmajärvelle nimismies Veli Ruuth’in toimistoon. Kysymyksessä oli niinkin tärkeä asia kuin moottoripyörän ajoharjoitteluun liittyvän opetusluvan hankkiminen, joka mahdollistaisi moottoripyörään ripustettavien kolmioiden käytön. Näitä kolmioita nimitettiin myös ”hölmönkolmioiksi”. Vakinaisessa työsuhteessa oleva porapoika oli pyytänyt Lauri Rantaselta vapaapäivää tämän asian hoitamiseksi ja esittänyt, että pikkuveli voisi tulla tuuraamaan kyseisenä päivänä. Veljeni kertoman mukaan Rantanen oli suostunut asiaan.
Seuraavana aamuna riensin sekavin mielialoin kohti kyseistä pajaa. Rantanen tuli työpaikalleen täsmällisesti heti seitsemältä. Esittelin itseni ja asiani hänelle. Jännitin kovasti tilannetta, sillä sepän ilme ei paljastanut minulle hänen mielipidettään, kun hän kuunteli selvitystäni. Olen kuitenkin vielä tänäkin päivänä varma, että hänellä oli niinsanottua sydämen sivistystä ja hän ymmärsi meitä nuoria poikia.
Sepän sälli
Lyhyen opastuksen jälkeen ryhdyin veivaamaan ahjoa, ja niin kilke ja kalke Mellitsan pajassa alkoi. Lauri-seppä teroitti takomalla korjattavat porat, jotka lastasin sitten polkupyöräni tarakalle. Minun oli kuljetettava ne Varpasalmen sillan korvassa olevalle poraustyömaalle. Intoa puhkuen poljin kohti Varpasalmea, porat vain helähtelivät iloisesti tavaratelineellä. Kivimiehiltä sain sitten tylsyneet terät vietäväksi takaisin pajalle.
Päivä jatkui, seppä teroitti edelleen poria ja iltapäivällä kuljetussuuntani olikin jo Saarivaaran rinteessä. Kun palasin Saarivaarasta kello lähenteli jo neljää. Niin oli tuuraajan ensimmäinen – ja myös viimeiseksi jäänyt – päivä porapoikana pulkassa.
Loppulitviikki
Tänä päivänä herää mieleeni monta kysymystä. Miten työhönottohaastattelu? Miten 13-vuotiaan työskentely? Miten työsuojelukysymykset? Miten verokirja-asiat? Minkä vastuun seppä Rantanen joutuikaan ottamaan tähän sijaisuuteen suostuessaan. Sepän nauruhermoja saattoi kutittaa sällisijaisen touhuja katsellessaan. Ehkä hän tunsi sääliäkin, kun ääni jännityksestä täristen ilmottauduin porapojan sijaiseksi. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, paljonko sain palkkaa. Ehkä se ei ollutkaan oleellisinta tässä asiassa.
Seuraava tietyöprojekti, johon pääsin/jouduin osallistumaan oli viisi vuotta myöhemmin Niiralan siltatyömaalla. Tästä työmaasta kerroin Värtsissä tammikuussa 2011. Tarinan nimi oli ”Yötuurissa”.
Johannes
Minäkin olen ollut pajassa ahjoa puhalluttamassa. Laurin isällä Tauno Rantasella oli silloin pajansa Lintulan kohdalla tien toisella puolella, jossain siinä main missä sittemmin sijaitsi kahvila ja Malvelan Tyynen talo, nykyisin Varosen Telman ja Eiran koti. Rantanen sai jostain syystä apuani erityisesti silloin, kun hän kengitti hevosia. Ehkä minua vetivät paikalle juuri hevoset. Lieneekö sitten salaista kasakan verta suonissani, olen sitä silloin tällöin miettinyt, kun noihin hevosiin on ollut niin kova veto? ”Leikki sikseen!” sanoo Johannes usein. Hyvää kesää kaikille porarin apulaisille ja ahjon polkijoille! Ierikka
Muistelen, että vanhan tien varrella pappilasta muutama sata metriä Patsolaan päin, sijaitsi 50-luvulla Kalle Rantasen paja.
Kallen pajan nurkalta lähti heinätöissä käyttämäni tilustie Sääperin rantapelloille.
Pajaankin oli joskus harvoin pikkuasiaa.
Muistatko Erkki, kun Malvelan kaupan vieressä oli aikoinaan MNL:n kioski, missä mm. minä myin jäätelöä ym. parin kesän ajan. Vielä tuosta hevosasiasta. Isoäitini Iida Maria os. Lintunen oli aikoinaan kuulu siitä, että hänen kydissään mm. kätilö Aino Halmetoja sai kyytiä. Liisa Lukkarinen
Taidanpa muistaa. Myös minun isoäitini Anna Maria Lintunen os. Käihkö oli mielellään ohjasten perissä. Kuuleman mukaan voitti Sääperin jäällä kilpa-ajoissa miehetkin!? Ovat ne olleet aikamoisia mummoja! Terveisin E.