Kaatuneitten muistopäivän aattoiltana, ennen euroviisujen riehuntaa, TV 2 esitti elokuvan Lupaus. Iltapäivällä olin lukenut Karjalaisesta elokuvan arvioinnin: ”Tyyliltään vanhentunut ja persumaisen kansallismielinen…Lopputulos on suorastaan suloisen kömpelö.” Niinpä asennoiduin elokuvan katseluun ennakkoluuloisesti. Sitten minulla jäi tunti aikaa miettiä toimittajan mielipidettä, ennen kuin Paradise Oskar aloitti kauniin laulunsa, joka jäi pettymyksekseni kilpailun hännille. Oliko sekin ”suloisen kömpelö”. Siinä kun laulettiin halusta pelastaa tämä planeetta.
Minua Lupaus kouraisi syvältä mielen pohjasta. Moni kohta palautti muistiin omia kokemuksiani kaatuneitten kotiuttamiskeskuksesta, jollainen oli Lintulan kohdalla tien toisella puolella heinäladossa. Mielessäni liftasin uudelleen sotilaiden autossa Värtsilän asemalle ruumisarkkuja noutamaan. Tunsin sydänalassa kaukaisen säpsähdyksen rajan taakse jääneellä sankarihautausmaalla, kun kunnialaukaukset kajahtivat. Näiden muistojen vuoksi elokuvan lopputulos ei ollut suloisen kömpelö. Olihan se tietysti erilainen kuin amerikkalaisten toimintaelokuvien loppurysäykset, joita me perusamerikkalaiset tuijotamme ja palkitsemme arvosteluissa monella tähdellä. Esimerkkinä mainitsen ”klassikkokomedian Vauhdilla Chicagoon”. Se sai neljä tähteä. Lupaukselle herui kaksi. Onneksi kuitenkin saa vapaassa isänmaassa katsella omilla silmälaseilla ja olla eri mieltä monessakin asiassa, jotka ovat mahdollisia nekin vapaassa isänmaassa.
Lupauksen lopussa jäi siniristilippu liehumaan Porkkalan taivasta vasten. Sellainen hulmuaa tuulessa myös Kaustajärvellä puoli kilometriä rajasta, jonka takana ”jo Karjalan kunnailla lehtii puu”.
E.L. Pro Patria.
