Männyn käpyjä kerättiin joinakin talvina ahkerasti. Hakkuutyömaita ei juuri ollut tiedossa, että olisi päässyt maasta käsin käpyjä latvuksista poimimaan. Niinpä niitä kerättiin kiipeilemällä kasvaviin puihin. Jokamiehen oikeudella, joka taisi noihin aikoihin olla nykyistä suuripiirteisempi. Kiipeiltiin siellä, missä saalista näytti olevan käden ulottuvilla, koulureppuhan oli kuitenkin mukana. Mäntyjen täytyi olla sopivan kokoisia, eli sellaista kevyttä keskikokoa, että niihin pääsi kiipeämään ja ulottui oksan päihin ja pystyi oksia lähemmäksi taivuttelemaan. Hyvä koko saattoi olla noin 5 – 10 luokkaa.
Kiivetessä reppu oli yleensä selässä, mutta keruu vaiheessa ylhäällä puussa mahan puolella. Kun käpyjä oli kertynyt ”keskusvarastolle” yhteensä pienehkö säkillinen, se kannettiin Patsolan Sisä-Karjalan Osuuskaupan eli Osulan lastauslaiturille punnittavaksi. Siinä ne kävyt vaihtoivat omistajaa, rahat sai käydä kaupan tiskiltä. Ei niillä ansioilla suurta tiliä tehty, mutta olipahan vähän omaa, mitä laittaa vaikkapa säästöön. Kyllähän ne omalla rahalla ostetut karkitkin olivat maukkaampia.
Erään kerran sattui metka tapaus, kun olin petäjän latvassa Patsolan soramontun alapuolella tien varressa. Tietä nousi ylämäkeen kauppakassi kädessään alakansakouluni neitiopettaja. Huusin hänelle asiaan kuuluvasti puusta ”hyvää päivää”. Ei opettaja voinut vastata, kun ei ketään nähnyt. Pyöri ja katseli vain ympäriinsä. Sanoin uudestaan. Silloin varmistui, ettei opettaja millään ilveellä voinut minua nähdä, kun ei huomannut nostaa katsettaan ylös latvuksiin. Nyt kun tiesin olevani täysin piilossa, käytin tilaisuutta tyhmästi ja tuhmasti hyväkseni. Huusin, että viehän sille koulun poikamiesopettajalle terveisiä. Nyt hän ei enää vilkuillut. Lähti varmaan toimittamaan kiireellä terveisiä. Hieman pelkäsin, että tuleeko asia jotenkin seuraavana päivänä koulussa puheeksi. Mutta ei ole vielä tullut.
Sakari H
Matoseni – tiedättekös mitä minä ja sisareni kerättiin kovan sateen jälkeen ja muulloinkin – kastematoja isälle ja muillekin. Isä oli kova kalastamaan siimalla, mihin niitä tarvittiin. Tienattiin ihan kivasti taskurahaa karkkeihin. On varmaan moni muukin kerännyt – tuskin olen ainoa
– siitä se on varmaan minuunkin iskostunut mieluisena kalassa oleminen ja järvellä etenkin.
Pusan Mirja
Sakarin muistelo toi oitis mieleeni oman kävynkeruumuistoni 50-luvulta. En minä sitä muista mihin ja kuinka paljon käpyjä keräsin ja miten sain ne kuljetettua kotiin. Muistan vain sen ihanan tunnelman, kun olin yksin naapurin metsän hakkuukksilla parin kilometrin päässä kotoa. Aurinko paistoi, hanki hohti,pihka tuoksui, talitintit lauloivat ti-ti-tyytään metsän vihreydessä ja kaiken yllä kaartui hohtavan sininen taivas. Kävyistä saaduilla rahoilla tehdyistä hankinnoista muistan vain aurinkolasit. Voi miten onnellinen olinkaan saatuani elämäni ensimmäiset aurinkolasit!